IRC-Galleria

Kun tietää tai luulee tietävänsä jonkun galtsun ulkopuolisen seuraavan blogiaan, henkilökohtaisten viittausten tai jopa suorien viestien jättämisen kiusaus on toisinaan miltei mahdoton välttää. Tekis mieli käyttää tätä foorumia nerokkaasti epäsuorana äänitorvena ihmisille, joiden kanssa ei muuten syystä tai muusta voi juuri sillä hetkellä keskustella; lähettää terveisiä, kuittailla; tehdä tunnustuksia tai paljastuksia... Ja mikä sen turvallisempaa kuin tehdä se ihmisille, jotka eivät voi vastata takaisin samalla mitalla. Taalasmaa: oliko se jonkinlainen huono vitsi että "lue ja käy kommentoimassa"? Avaa se hässäkkä kommentoinnille ja anna mulle mahdollisuus! Höh.

Tänä aamuna sotkiessani mummokiiturillani töihin ennen kuutta aamulla, tulin Tölikällä törmänneeksi erinäisiin ihmisiin. Työmatkalaiset on asia erikseen, ne erottuu sieltä kuin pyssymiehen turvaliivi hirvimetsällä: on salkkua, asiallista kassia ja epäkäytännöllistä vaatetta, kiireinen askellus ja kello aivan käden ulottuvilla. Mutta sitten se muu jengi. Mä en voi olla pohtimatta tollasissa tilanteissa, että mikä kumma on ajanut ne ihmiset siihen aikaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti ulkosalle. Niillä on periaatteessa ihan järkeviä tekosyitä: koiranpissatus, lenkkeily, vapaamuotoisen juhlava puku ja harhaileva katse merkkinä onnistuneista jatkoista. Mutta miksi aikaan ennen yhdenkään järjissään olevan kotieläimen ääntelyä? Onko niillä kotona kenties kahdeksan alle kouluikäistä tenavaa, ja päivän ainoa hetki itselle on ennen auringonnousua? Onko ne masokistisia maratontreenaajia, jotka nauttivat maitohapoista ja Nukkumatin säikyttelystä? Eikö niillä ole uni riittänyt vai eikö se ole vielä ehtinyt tullakaan? Onko joku potkaissut ne säälittä sängystään eikä Visan kate ole enää riittänyt taksiin? Näitä mä mietin ja tunnen hellyyttä niitä kohtaan: ne jakaa mun kanssa mun kaupungin varhain aamulla, joka on mun vuorokauden aika jos joku. Kun kaste ei ole vielä kuivunut, kun kaupungin pääväylät on vielä vaiti, kun päivä on vielä uusi ja jokaisen oma alusta loppuun.

Mun mielestä elämässä yksi epäreilu juttu on se, ettei koskaan voi nähdä täydellisesti kuin yhden tarinan kerrallaan. Elämän kaukosäätimestä puuttuu se sellainen split screen -toiminto, jolla pääsis katsomaan "samaan aikaan toisaalla" -kohtauksia. Tiedättehän, kun on vaikka juuri tutustunut johonkuhun uuteen, eikä se soitakaan kun piti. Haluais mennä katsomaan, että miksi: onko sillä syy vai eikö sitä vain huvita. Tai jos on riidoissa jonkun kanssa, eikä oikein itse välttämättä edes ehtinyt tietää mistä on kyse: kävis tsekkaamassa sen toisen puolen ja ymmärtäis taas ehkä vähän paremmin. Puhumattakaan siitä, että pääsis katsomaan omaa elämäänsä toisenlaisten valintojen jälkeen. Nää on tosin myös asioita, joita ei kannata ihan kamalasti ajatellakaan. Saattaa tulla ahdistus ja päänpakotus.

Hirveästi haluaisin tanssimaan; tanssimaan ja juomaan. Haluaisin keskelle meluisia, laajaliikkeisiä ihmisiä, jotka läikyttävät olutta ja astuvat varpaille, huutavat ja huojuvat; keskelle musiikkia, joka soi liian lujaa; keskelle epilepsiakohtauksen laukaisevia värivaloja, yskittävää savukonesavua, huonoja iskurepliikkejä, makeaa siideriä ja lämmintä olutta; keskelle pummittuja savukkeita, pitkiä katseita, hassusti allekirjoitettuja luottokorttikuitteja ja hukkuneita puhelinnumeroita. Onneksi on jo keskiviikko, perjantai on aivan nurkan takana.


Talking, Laughing,
Loving,
Breathing, Fighting,
Fucking,
Crying, Drinking,
Writing,
Winning, Losing,
Cheating,
Kissing, Thinking,
Dreaming.

This is the way, it's the way that we live.
It's the way that we live....And Love...!

- Betty: The L-Word Theme Song