IRC-Galleria

Mä olen menossa tänä vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni töihin Suomen suurimpaan kansainväliseen ratsastustapahtumaan, ja olen aivan luvattoman innoissani. Tänään oltiin ekassa kokouksessa, istuttiin siellä tärkeänä kaikkien lajin operatiiviseen kermaan kuuluvien keskessä ja mä olin niin tohkeissani että olin sekä luiskahtaa tuolilta lattialle pyöriessäni että imaista donitsikuorrutusta väärään kurkkuun hihitellessäni jännityksestä. Koko sen ratsastusurheilun Kuka Kukin On -sisällysluettelon ympäröimänä mulle tuli taas ihan pikkutyttöolo, vaikka nythän mä olen jo aikuinen ja esimiesasemassa ( :D ) ja muutenkin kovasti kykeneväinen.
Mut myös esiteltiin uudelleen miehelle, jonka kanssa tein töitä kesällä '99 Lohjan GP-kisoissa. Se katsoi mua, sanoi "Joo, kyllä mä sut muistan!" ja kehui vielä että silmät ja hymy ovat pysyneet ihan samoina kaikki nämä vuodet. Mä annoin sille ilomielin pelimiespisteen, sillä tuonkaltainen imartelu on melkein puoliksi tyylikästä, ja lisäksi musta on mukavaa jäädä ihmisten mieliin.

Sitten mä päätin tänään yhden jutun. Nyt mä oikeasti otan nää kynnet pois ja alan kiipeillä. Oikeasti. Mä en muista, milloin olisin viimeksi mistään noin voimalla innostunut; lisäksi aistin, että siinä lajissa on sellainen piinaava ja mielipuolisuuteen ajava mentaalinen aspekti, sellainen kukaan-ei-koskaan-tule-valmiiksi -tyyppinen ulottuvuus, joka saa ihmisen taistelemaan itseään ja psyykeään vastaan ja munkaltaisen ääri-ihmisen harrastamaan ensin itse pakkomielteenomaisesti, sitten saarnaamaan lajin evankeliumia ja lopulta käännyttämään ihmisiä siihen mukaan. Mikä vois olla mahtavampaa! Voi, musta tulee niin eläimellisen ketterä ja sulava! Sehän on vähän kuin oppisi lentämään.

Mä olen jo ihan kamalan paljon paremmalla tuulella kuin aamulla, jolloin olin nukahtaa ratikkaan ja jolloin tuntui sille, että kaikki rasvatonta piimää vahvempi ruoka polttaa reiän vatsalaukkuun. Nyt mulla on jo ihan hyvästi melkein kaikki. Kivaa.