IRC-Galleria

Kesaminkki

Kesaminkki

I used to want you, now I don't want to

Kaikki miehet on rottii!Torstai 14.12.2006 03:37

Voi.
Kylläpä mä pidänkin PMMP:stä.
Kerta kaikkiaan.
Pidän.

Maailma seis! Haluan ulos!Keskiviikko 13.12.2006 15:15

En olis koskaan uskonut sanovani tätä, mutta mä olen ehkä vähän kyllästynyt sanoihin. Mun mielestä tässä maailmassa on aivan liikaa puhetta ja aivan liian vähän asiaa. Mä jos kuka tiedän, miten paljon sanojen taa voi kätkeä, miten täytetään tyhjiä hetkiä joutavalla lörpötyksellä ja miten käännetään tärkeät ja vaikeat asiat nokkelaksi ja nenäkkääksi sanailuksi. Totuus on kuitenkin, että teot ne ovat mitkä tätä maailmaa pyörittävät - täysin eri asia olis, mikäli ihmiset seisoisivat sanojensa takana ja joutuisivat siten myöskin vastuuseen puheistaan.
Verbaalisuus kääntyy hyvin helposti itseään vastaan, sillä tarpeeksi kauan sen varaan heittäydyttyään ei enää osaakaan mitään muuta, ei uskalla olla välitön, vilpitön ja aito, koruton ja tosissaan, sillä kovin usein kielellinen kekseliäisyys kytkeytyy sarkasmiin, ironiaan, ehkä kyynisyyteenkin, ja ainakin sellaiseen tiettyyn snobbailuun, sanalliseen tyylitietoisuuteen. Siitä vinkkelistä liian monet jutut kuulostaa korneille, kököille ja kliseisille, muoto ajaa sisällön ohi, kommunikaation välineestä tuleekin itse yhteyttä tärkeämpää. Tämä kaikki on varsin surullista mun mielestä, sillä jotenkin yhtäkkiä helpoista perusasioista on taas tullut turhan monimutkaisia ja hankalia. Enkä luonnollisestikaan olisi kunnon verbaalikko itsekään, ellen nyt säikähtäisi kirjoittamani vakavaa (pateettista?) sävyä ja keventäisi loppua jollain mukavasti etäännyttävällä ja itseironisella kommentilla: mähän voisin vähitellen perustaa Victoria Beckhamin, Susanna Sievisen ja Tauski Peltosen kanssa Oikeiden Ongelmien Kerhon, koska meidän kaikkien elämä on niin haastavaa ettei sitä meinaa jaksaa.


On olemassa asioita
niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä

-Egotrippi


Toinen juttu. Eilisessä Hesarissa uutisoitiin toimikunnasta, joka nikkaroi uusia nimiä eläimille. Tähän mennessä kyseisen possen tunnetuin tuloshan taitaa olla se kontiainen (ent. maamyyrä), joka ainakin mun mielestä on ihan sympaattinen, sekä valkohäntäkauris (ent. -peura), joka on asiallinen ja kaiketi paremmin todellisuutta vastaava. Mutta sitten hei. Nyt on sitten ihan ylitetty kaikki kekseliäisyyden ja osuvuuden rajat, ja nimetty ryhmä formerly known as Uuden maailman jyrsijät (tai joku vastaava, emmämikäänbiologioo...) hiiruiksi ja ratuiksi. Siis mitä? Eihän tuo mitään suomea ole vaan viroa! Kuidas läheb, rattu? Väga hästi, hiiru, aitäh küsimast! Ja hedelmälepakko (ks. edellinen kohta...) on nykyään hekku, ja mun henkilökohtainen suosikki, sukeltajakauris (tai -peura, tai joku, dunno) on nykyään PUIKKIJA. Aivan oikein, hyvät lukijat, puikkija. Siis saanko mä sanoa että mitä vittua.

Mun piti vielä ottaa kantaa tämän syksyn polttavimpaan sosio-kansanterveydelliseen kysymykseen, vapaaehtoiseen raittiuteen, mutta taidan säästää sen tuonnemmaksi. Nyt en enää jaksa vaahdota, kiihtymys ottaa sydämen päälle vielä näin keskiviikkonakin.

Niin ja illalla PMMP. Oon jo nyt aivan rakkaudessa. <3
Tiedättekö, kun on asioita joiden ei tahtoisi päättyvän koskaan? Katsoin juuri Six Feet Underin finaalikauden jaksoja videolta, enkä voi lakata toivomasta Fisherien adoptoivan mut. Viimeisin katsomani episodi sattui olemaan se, joka loppuu Naten tajuttomuuteen; mun kylmät väreet ei olleet pysähtyä lainkaan. Oikeasti, kun tämä kausi on viimein ohi, mulla on edessäni pahin fiktiivisiin hahmoihin kohdistuva separaatioangsti koskaan. Viimeksi tällaista ahdistusta olen kokenut lapsena ehkä Ruohometsän kansan tai Veljeni, Leijonamielen viimeisten sivujen koittaessa tai kenties Dingon hajotessa. Mitä mä sitten teen?

Tänään kävin viimein varaamassa ajan uuteen tatskaan. Ja ymmärsin, että prot tekivät veronpalautusvarauksensa jo ehkä joskus heinäkuulla: mä sain oman aikani huhtikuun alkuun. Miten ihmeessä mä jaksan venata melkein puoli vuotta?!?! Vaikka toisaalta, saan itsensä Epun tikkaamaan nahkaani, ja se vieläpä vaikutti ihan oikeasti innostuvan mun ideasta. Jännää... Ja jotenkin kohtalonomaiselle tuntuu se, että tää edellinen on otettu samassa liikkeessä, toukokuussa 02. Melkein tismalleen viiden vuoden ero. Onkohan se hyvä vai huono enne? Luultavasti sillä ei ole mitään merkitystä, ja Eppukin lämpeni mun kuvaehdotukselle vain ammattitaidon puitteissa.

Sain juuri jouluvalot viritettyä. Teen sen aina liian myöhään, vieläpä vuosi vuodelta myöhemmin: loistohetki kiinnitellä ne olis ehkä joskus lokakuulla kun oikeasti alkaa pimetä. Vakavissaan mua harmittaa etten taas saanut aikaiseksi ryhtyä rupeemaan varhemmin. Yksi hienoimpia juttuja mitä ihminen talvella voi tehdä, on käydä suihkussa valonaan vain kaksikymmentä pikkuista pinkkiä sydäntä. Seitsemät jouluvalot on ihan kylliksi mun yksiöön.

Eilen pesin kylppärin oikeasti lattiasta kattoon. Mun mielestä on valtavan terapeuttista ja jotenkin symbolista hioa kaakelia sitruunantuoksuisella kiillotusnesteellä, ottaa selkävoitto pöpöistä, pölystä ja ällöstä ja ihailla sitten kättensä jälkeä likomärkänä, karstaisena ja polvet hankaumilla. Mun kylppäri on aika kompaktin kokoinen, mutta sen jynssäämisen aikana ehtii puhua ainakin kolme puhelua ja kuunnella kaksi äänilevyllistä musiikkia, sekä ajatella lukuisia tärkeitä ja vähemmän tärkeitä ajatuksia. Kuten: miten kylpyhuoneen seinissä voi olla niin paljon pölyä, vaikka ne pestään käytännössä päivittäin? Milloin talvi oikein tulee? Ketkähän ilmaantuu mun kemuihin? Millasta olis olla, jos jalkapohjista yhtäkkiä syöpyis nahka? Eilisaamu... <3 Mitähän yks mun nettituttu tekee juuri nyt? Miks sitä on mustasukkainen tai kateellinen asioista, joita ei todellisuudessa edes oikeastaan halua? Vitsi mulla on upeita ystäviä! Ketä kiinnostaa jotkut Linnan juhlat?

How gay is that?Perjantai 01.12.2006 13:22

Luin eilen junassa uusinta Trendiä. Mä olen tavallisesti arvostanut sen melko korkealle naisten- ja muiden kiiltäväpaperisten ajanvietelehtien sankassa joukkiossa, mutta tämä numero oli epämiellyttävän täynnä asioita, joita kolumnisti Pauliina Seppälä (maximum respect!) luonnehtisi luultavasti keskiluokkaisiksi smoothie-ongelmiksi. Lehdessä oli ensinnäkin artikkeli pariskunnista, jotka "puhuvat tyylistä ja shoppaavat huolella". Artikkeli sisältää mm. seuraavat lausahdukset: "Näemme muodin ja pukeutumisen osana musiikkia, kuvataiteita, arkkitehtuuria ja muotoilua." (Anna Sariola, 25), "Olen maaninen shoppailija. Matkoilla minimoin jopa ruokatauot. Jaksan kävellä vain silloin, kun ollaan ostoksilla. Heti, jos katsotaan nähtävyyksiä, jaksamiseni loppuu." (Daniel Palillo, 25) ja "Olemme toistemme makutuomareita. Heitämme toisillemme ideoita, toinen saattaa pukeutuessa ehdottaa jotain sellaista, mitä ei itse keksisi. Olemme niin samoilla linjoilla, että joskus pukeutumisemme saattaa kestää yli tunnin." (Laura Laine, 23). Toisekseen lehdessä oli artikkeli pariskunnasta, joka sisustaa intohimoisesti: "Tässä talossa ei tyydytä kompromisseihin.". Katin ja Jessen sisustuksen takana on "liki filosofia": "Pöydänjalallakin on tarinansa. - - Jesse ja Kati päättivät käydä noukkimassa pöydänjalan roskiksesta. Jalka lähti heidän mukaansa siitäkin huolimatta, että kaverin naapuri oli ehtinyt kiinnittää siihen lapun, jossa luki 'varattu'.". Tiedostavia, esteetikkoja - ja vielä reilujakin. Ja kutsukaa mua ihan vapaasti vanhoilliseksi tiukkapipoksi, mutta mun mielestä olis kamalan hämmentävää jos mulla olis mies, joka haluaisi keskustella lempivaatesuunnittelijoistaan, shoppaisi mulle kaikki vaatteet koska sillä olis näkemys mun habituksesta ja näkisi sisustuksen - tai, luoja paratkoon, muodin! - taustalla jotain uskonnollista saati perustavampaa maailmanselitystä.
Mä nyt kyllä olen muutenkin vähän allerginen kaikille tollasille pariskuntajutuille, joissa on jokin mystinen kolmas hahmo, Me, joka toimii, ottaa kantaa ja hallitsee koko paskaa: Meidän mielestä, Me halutaan, Me tykätään, Meillä ei ole ollut tapana.
Joku saattais sanoa että happamia, ja joku saattais sanoa ettei olis pahasta kiinnostua muodista vähän enemmän. Mä sanon että näytänkö mä sille että mä piittaan.

Mua ärsyttää-ääTorstai 30.11.2006 00:55

Niin sitten muistin vielä yhden asian, joka mua rasittaa aivan suunnattomasti. Semmoinen ilmiö, että jos joskus jollakulla on sellainen hieman herkempi hetki, se sanoo tai tekee jotain erityisen koskettavaa ja on muutenkin vähän aikaa helpommin lähestyttävä ja pehmeä, niin sehän pitää tietysti pilata heti tilaisuuden tullen. Hyppiä sen hetken muiston päällä tasajalkaa, sylkäistä naamalle ja olla kaikin puolin ironinen, etäinen ja nokkela. Onko oikeasti niin järkyttävää huomata, että tuntuu jollekin, ehkä jopa hyvälle? Hävettääkö ihmisiä aina avautuminen ja herkkyytensä paljastaminen? Ja miksi, oi miksi ne eivät vaivaudu haastamaan itseään edes sen verran, että keksisivät jotain omaperäistä ja uutta defenssiä itsensä ja sisimpänsä suojelemiseksi?
Vittu mitä paskaa.

Fak. Ääs.Torstai 30.11.2006 00:15

Vittu että vituttaa. Kaikki asiat ja ihan jokainen ihminen.

Miten ihmiset eivät tajua toisinaan yhtään vitun mitään? Esimerkiksi sitä, että jos bussitkaan eivät kaarra pysäkille ilman, että kyytiin mielivä antaa käsimerkin, niin miten toiset ihmisetkään toimisivat ajatuksenvoimalla? Ja tiedän että oon pohtinut tätä ennenkin, mutta mietin taas: miks niin monesti ihmiset tajuaa mitä niillä on vasta kun ne sen menettää? Miks ihmiset haluaa jotain, kovastikin, mutteivät ole valmiita näkemään yhtään vaivaa sen vuoksi? Miten vitussa tää maailma on mennyt tällaseksi, näin rikki?

Näin eilen Sorellan Heimlichissa. Wuhuu.


"I'm the Bay of Mexico. What harm could one more hurricane do?"
- Julie Cooper-Nichol

Holidays in the SunPerjantai 24.11.2006 22:34

Miksi niin monet asiat tuntuu paremmille ideatasolla tai suunnitteluvaiheessa, kun niitä kiihkeimmin odottaa ja haluaa? Ajatus siitä, että korkkaa jääkylmän oluen töistä kotiinpäästyään, on ainakin mun mielestä usein paljon tyydyttävämpi kuin se itse bisse sitten lopulta. Mielikuva vastasytytetystä savukkeesta, jonka tulipää rapisee elokuvallisesti imaistaessa, on täydellinen ja hyvänmakuinen; todellisuudessa suuhun jää palaneen villan maku ja sormet alkaa haista filtterille. Suuhun sulava suklaa on usein huomattavasti herkullisempaa unelmissa. Joulu on rauhallinen, harmoninen ja luminen vain suunnitelmissa ja postikorteissa.
Jotkut asiat taas, ne ovat juuri niin upeita kuin niiden halusikin olevan.


And I have a right to be in love
And I have a right to be loved

- Scissor Sisters

Tanssi on hieno lajiKeskiviikko 22.11.2006 23:15

Mieleenpainuvimpia juttuja tämänpäiväisessä oli ne hetket, kun musiikki lakkasi ja lavallejäänyt tanssija seisoi paikoillaan huohottaen: mikään muu ei liikkunut paitsi sen kylkiluut, ja keuhkot pieksi palkeiden lailla. Se hengityksen ääni mursi nopeasti illuusion keveydestä ja vaivattomuudesta ja muistutti, että kaikessa on lopultakin kyse vain brutaalista lihastyöstä ja kehonhallinnasta. Musta noi on hienoja tilanteita.
Minna Tervamäen selkä on jotenkin hyvin häiritsevän näköinen. Se on kuin jokin muinainen lisko: kuiva ja nahkainen, ja muistuttaa ehkä jollain tapaa matelijoita. Muuten tanssijoiden, etenkin miessellaisten, vartalot on valtavan harmonisen näköisiä. Ne on jotenkin läpeensä niin funktionaalisia, että niistä näkee minkälaiseen käyttöön ihmiskeho on alkujaan tehty. Naiset taas ovat monesti niin nälkäisen ja läpikuultavan näköisiä, että ne on vain pelottavia.
Niin ja Jouka on erittäin hawt.

Tää oli taas yksi askel mun itsekehityksen tiellä. Kyllä musta vielä hyvä tulee, tai parempi ainakin.
Jännä juttu, miten tanssin katsominen mielletään helposti vaikeaksi ja erityistä vihkiytymistä vaativaksi puuhaksi, siihen itse osallistumisesta nyt puhumattakaan. Mä ainakin koen tanssin taiteenmuodoista vieraimmaksi: musiikista on vankka pohja ja sitä myöden jonkinmoinen taju. Sille myös altistuu päivittäin, eikä sitä siksi ehkä osaa kokea niin erityiseksi jutuksi, vaikka kyseessä olis klassinenkin kama. Kuvataide puolestaan tuntuu lopulta kuitenkin jotenkin helpommalle kohdata ja hahmottaa, vaikken sitä väitä tuntevani senkään vertaa (Ja tässä kohtaa on myös paikallaan kerrata, että jokaisella tuntuu olevan vankka käsitys omasta kyvykkyydestään taiteen saralla: "Mä en osaa piirtää ollenkaan" tai "Mulla ei tunnetusti ole yhtään lauluääntä" on hyvä muistaa mainita heti kehuttuaan harrastavansa jompaakumpaa. Passiivisesti. Mä väitän osaavani laulaa, vähän, ja jotain soittimiakin vähän pidellä, mutta en siis osaa piirtää. Yhtään. Noin.). Johtuukohan tämä kaikki henkinen vastarinta ja avuttomuus siitä, että silmä ei ole tottunut seuraamaan liikettä samalla tavalla kuin korva on tottunut musiikkiin? Olisko kyse siis vain tavallaan optisesta mukautumisesta, siitä, ettei tanssin välttämättä tarvitse olla niin kamalan juhlavaa ja taiteellista aina eikä siihen tarvitse suhtautua siten, vaan että vois itse ymmärtää senkin voivan olla myös viihdettä, ajankulua, puhdasta aistinautintoa? Monet perustelee vastentahtoisuuttaan sillä, ettei muka ymmärrä tanssista mitään. Joku tanssija, en enää muista kuka, on sanonut, ettei tanssia tarvitse ymmärtää: eihän kaurapuuroakaan tarvitse ymmärtää, senkun pistelee poskeensa. Mun mielestä toi on aivan loistavasti kiteytetty: miks pitäis rakentaa itse itselleen vaatimuksia, raja-aitoja ja älykkyystestejä. Sitä paitsi moniko niistä firman kustantamilla lipuilla oopperassa istuvista starboista ja turkkileideistä siitä OIKEASTI mitään ymmärtää. Ei monikaan, mutta ne on ehkä tajunneet, ettei tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia. Tai sitten ne vain snobbailee sosiaalisen paineen murtamana.
Mä olen siis tänään menossa katsomaan modernia tanssia ja rehellisesti sanottuna mua jännittää aika lailla. Juuri edellämainitut stereotypiat: että mä en TAJUA siitä MITÄÄN eikä mulla siis jälkeenpäin ole YHTÄÄN älykästä sanaa sanottavanani. Että mä katson siinä ihan VÄÄRIÄ juttuja ja kuulostan typerälle ja infantiilille kun koetan kommentoida. Että mä kiusaannun kireistä tanssitrikoista (tai mikä vielä pahempaa - niiden puutteesta!), pitkästyn tekotaiteellisesta vääntelehtimisestä enkä osaa tykätä mistään, edes musasta. Mutta mä olen päättänyt, että musta tulee entistäkin avokatseisempi, kulturellimpi ja asioista kiinnostuneempi. Mä haluan ihan oikean mielipiteen myös tanssista, haluan oppia katsomaan sitä ja mahdollisesti jopa nauttimaan siitä. Mä olen opetellut monia muitakin asioita aistien saralla, kuten kahvin- ja oluenjuonnin sekä oliivien syömisen, miksen mä siis oppis totakin.
Mun toinen ongelma liittyy tollasiin puolivirallisiin tilaisuuksiin, kuten teatteriin tai juuri vaikkapa Oopperan Alminsalissa tapahtuvaan tanssinäytökseen: mitä niissä pitää olla päällä? Onko suorat housut liikaa? Onko pitkä ja asiallinen farkkuhame liian vähän? Voiko olla siisti villatakki? Mitä sinne alle? Minkälaiset kengät? Laukku? EI MULLA OO MITÄÄN MITÄ VOIS KÄYTTÄÄ!!! Koska multa oikeasti puuttuu sellaiset hillityt aikuisvaatteet kokonaan: on arkifarkkua, -hupparia ja t-paitaa, on juhlatoppia ja nahkahousua, sandaalia ja saapasta. Ja sitten toisaalta iltapukua, satiinisia pitkiä hansikkaita ja juhlaleninkiä. Ei mitään siltä väliltä. Sitten pitää aina soveltaa ja olo on jo senkin vuoksi kömpelö ja epävarma.
Elämästä saa mukavan haasteellista ihan pienin panostuksin.

Käsi-, jalki- ja päähineitäTiistai 21.11.2006 22:16

Kaikki alkoi siitä, kun oli mansi- ja mustikoita. Tämä on siis klassikko. Nyt on paitsi otsikonmukainen asia, myös lusi- ja haarukoita, pääry- ja pähkinöitä sekä sokerina pohjalla nap- ja nuppeja.

Puhe seis ja **** ***. Vai mitä Repolainen?

Mitäpä vielä. Mä kokosin tänään itse uuden työtuolini. Kummasti tollasesta (patte- ja) muttereiden vääntelystä tulee miehekäs olo. Sitä paitsi tää tuoli on hieno ja miellyttävä istua. Suunnittelin jo, etten poistuis tästä enää lainkaan. Kai se onnistuis.

Paras haukkumasana aikoihin: yrjönaama. Peräisin Hellboy-elokuvan suomentajalta, kuulostaa joltain mitä kaksitoistavuotias poika saattaisi sanoa toiselle. Jotenkin täysin sopimaton kaksimetrisen punaisen Tuomion Oikean Käden suuhun. Vielä sopimattomampi täysin normaalin alle kolmikymppisen naisen suuhun: siksi alan käyttää sitä. Lisäksi eräs asiakas manasi tänään tiskillä efektiivisesti: voi Heikki! Tonkin otan käytäntöön, takuusti.