IRC-Galleria

Kesaminkki

Kesaminkki

I used to want you, now I don't want to
Jotenkin äkisti kovin moni mulle tärkeä ihminen onkin fyysisesti poissa tai muuten etäällä. Mun pitäisi kai alkaa ammattikaasoksi tai jonkinlaiseksi muuksi tapahtumajärjestäjäksi, siten, että olisin koko ajan kovasti tärkeä ja että ihmiset soittelis mulle ja kaipais juuri mua johonkin. Laskeutuminen arkeen on ollut kummallinen - yhtäkkiä kukaan ei tarvitse mua välttämättä mihinkään. Nobody loves me. Nyyh.

Keskusteltiin rouva Taalasmaan kanssa tässä taannoin eräästä ihmisestä. Mä tulin aprikoineeksi ääneen, mitä tämä mies musta haluaa, johon Taalasmaa kärppänä totesi: "Se haluaa pelastaa sut." Puolileikillään tietysti, mutta silti mä jäin miettimään. Ensinnäkin sitä, onko edelleen kyse pohjimmiltaan niistä ikivanhoista ja konservatiivisista rooleista, että mies "pelastaa" naisen a) kunniattomuudelta, b) naimattomuuden häpeältä, c) villiltä yhteiskunnalta, d) naiselta itseltään, e) joltain muulta, miltä? Että mies on se tukipilari ja nainen se tukeutuja? Vai mitä ihmettä.
Toiseksi kelasin tietysti taas vähän itseäni. Mä en usko olevani sitä naistyyppiä (jos siis tykkää jaotella ihmiset tyyppeihin, teen sen tässä ilmaisun keventämiseksi ja onnistun siinä näköjään kerrassaan sulavasti), joka herättää miehissä suojeluvietin ja näyttää hauraalle ja pelastusta kaipaavalle. Ihmiset harvemmin vaivautuvat haastamaan itseään tässäkään, onhan helpompaa vetää yhtäläisyymerkki habituksen ja persoonan itsensä välille. Sinänsähän sekin on valtavan sääli, koska jos kerran itse tietää selviävänsä ja pärjäävänsä aina, miksi se pitää kerta toisensa jälkeen todistaa ihmisille. Nousta tatamista, ravauttaa vaatteita, ojentaa ryhti ja huutaa: "I'm OK! I'm OK!" Ei sattunut.
Nyt mulla katkes ajatus. Jotain muutakin piti vielä sanoa, mutta ehkä en edes yritä. I'm OK.

Kai tätä joku lukeeMaanantai 20.08.2007 22:41

Kamalan moni on kommentoinut kivasti mun viime päivien bloggauksia. Ehkä niillä on ollut ikävä?

Monet parhaat jutut elämässä vaativat vähän ponnistelua ja vaivannäköä. Ja miten onkin niin, että jotain huomaa kaipaavansa vasta, kun se on jo pois.

Pitää varmaan mainita ennen kuin joku muu huomauttaa: en mä ole alkanut kuunnella Suurlähettiläitä. Muistinpa vain jotain kuullessani lauantaina ton yhden biisin.


Tuntui ihan siltä niinkuin melkein aina
kun suuren voiton jälkeen jälleen maahan putoaa.
Miksi tyytyväisyys on liian kallis laina?
Sen pienen hetken jälkeen korkoineen saa palauttaa.

Ich habe ein OhrwurmSunnuntai 19.08.2007 23:20

Sinun olkapäältä kaikki hyvältä näyttää,
sinun vierelläsi mikään ei tee kipeää.
Sinun olkapäätä on niin mukava käyttää,
tänään vielä tähän vähän jään

- Suurlähettiläät: Valot ja varjot


Miks tuo biisi? Ehkä siks, että se esitettiin eilisissä häissä akustisena ja se oli hirveän kaunista.
Tämän kesän hääsavotta on nyt hoidettu ja hyvä niin. Mä olen nähnyt kamalasti onnellisia ihmisiä enkä jaksa enää katsoa niitä. Mä haluan yhdeksi niistä. Mä aion yhdeksi niistä. En mä tarkoita että haluaisin naimisiin, haluaisin vain turvaan. Tiedättehän?

Mä en koskaan nuku huonosti tai näe painajaisia mun Pelastuslaitos-teepaidassa. Laitan sen ensi yöksi.

Tommi Evilän sanoin: "Rakkaus on tekoja. Sanat ilman tekoja - kuka vain pystyy siihen."

Marjalle ja Pertulle 18.8.2007Sunnuntai 19.08.2007 06:25

Hyvä hääpari – rakkaat ystävät.

Tapana on aina juhlapuheen aluksi tuskailla, miten haasteellista sen sepittäminen on ollut ja miten viime tinkaan – tavallisesti edelliseen yöhön – sen laatiminen on jäänyt. En siis poikkea kaavasta.
Myös minulle hääpuheen ideoiminen oli kohtalaisen työlästä, rakkaudesta kun on kovin vaikea puhua kuulostamatta huonolle iskelmälle. Avioliittokaan ei ole niin tuore keksintö, että siitä löytyisi useinkaan mitään uutta sanottavaa saati tuoretta näkökulmaa. Nämä tosiasiat hyväksyttyäni jatko olikin jo helpompaa. Päätin myös kerrankin elämässäni pitäytyä jakamasta loistavia elämänohjeita ja keittiöpsykologiaa suoraan teoksesta Love for Dummies. Kohta näemme onnistunko tässä ylevässä pyrkimyksessäni.

Ryhdyin pohtimaan rakkauden ja parisuhteen yhteyttä. Olen kuullut, että se on melko merkittävä: itse olen kuitenkin sitä mieltä, että vähintään yhtä tärkeitä – ellei tärkeämpiäkin – ovat oikea ajoitus, reaktionopeus sekä voimakas tahto. Ajoitus, että sattuu olemaan oikeana ihmisenä oikeassa paikassa oikeaan aikaan; reaktionopeus, että tällaisen kohdatessaan ymmärtää tarttua tilaisuuteen; voimakas tahto, että tietää mitä haluaa ja on valmis hakemaan sen itselleen – jos nyt ei aivan hintaa kyselemättä niin alennuslaaria penkomatta kuitenkin. Sanotaanhan, että taiteen tekemisessäkin on kyse 90-prosenttisesti perspiraatiosta ja 10 prosentin verran inspiraatiosta. Mielestäni tämä on sovellettavissa sellaisenaan myös ihmissuhteisiin.
Edellämainittujen avainseikkojen lisäksi tärkeää on ymmärtääkseni kyky nähdä olennainen, niin toisessa ihmisessä kuin maailmassakin: kyky nähdä se yksityiskohtien jumala ja suhteuttaa se sitten makrokaavaan. Luin tässä taannoin kolumnin, jossa puhuttiin pääasiassa ystävyydestä. Mielestäni sen hienoin lause on silti erittäin käyttökelpoinen tässäkin yhteydessä: ”On suurempaa tykätä ihmisestä silti kuin siksi.”
On hienoa, jos on joku jonka kanssa unelmoida ja toteuttaa unelmiaan. Vielä hienompaa on, kun on joku jonka kanssa jakaa arki. Mutta siitähän te jo tiedättekin kaiken.
Vihkikaavassa – niin kirkollisessa kuin siviilissäkin – kysytään se kuuluisa kysymys: ”Tahdotko?”. Se on saanut muotonsa aivan perustellusti, sillä se on ainoa, mitä ihminen voi tässä epävarmassa maailmassa luvata: tahtovansa, loppuun saakka.

Onnea!

KauniinmetsästäjäKeskiviikko 15.08.2007 20:57

Mä en osaa sanoa, miksi koskaan olen kuvitellut muotia suurempaa lehdestä, jonka nimenä on Trendi. Ehkä siksi, että siinä aika ajoin on ihan oikeasti kiinnostavia artikkeleita, taitavia toimittajia ja nasevia kolumnisteja. Uusimmassa numerossa kuitenkin suuri suosikkini ja voisi kai sanoa jossain määrin kirjoittajaidolini Pauliina Seppäläkin jättää jäähyväiset lehdelle - ja lanseeraa samalla niin hienon lauseen, että siteeraisin sitä tässä ellen aikoisi käyttää sitä lauantaisessa hääpuheessani. Ehkä sunnuntaina paan sen tännekin.
Mutta siis Trendistä vielä. Mun mielestä on oikeasti edelleen vähän käsittämätöntä ja en mä tiedä, sanoisin halveksuttavaa ellei se olis niin kovin jyrkästi sanottu, että jokin niinkin yhdentekevä ja pinnallinen asia kuin muoti herättää niin voimakkaita intohimoja puoleen ja toiseen: katsokaa nyt herran tähden tätäkin bloggausta. Uusin Trendi - kuten kaikki muutkin viime päivinä ilmestyneet naistenlehdet - on pullollaan syysmuotia ja fashionistojen fasismia. Mä bongasin sivuja käännellessäni ehkä banaaleimman vuosiin näkemäni kommentin: "Kun ostin nämä Acnen avokkaat, sanoin kaverilleni, että pidän näistä kengistä enemmän kuin monista ihmisistä." (Eeva Levula, 21, H&M:n myyjä, kenkäfriikki). Paitsi tietty jos se on ironiaa. Onkohan se?

Mä myös kiellän jyrkästi olevani vahingoniloinen ihminen, siihen oon aivan liian myötätuntoinen ja mukanaelävä. Kuitenkin mua hykerryttää, jos joku mun mielestä mäntti ihminen ilmaisee itseään kirjallisesti tai suusanallisesti epätäsmällisesti tai suoranaisesti väärin (ja tässä yhteydessä tarkoitan väärällä väärää tai harhaanjohtavaa termistöä, en kieliopillisuutta). Samaisessa Trendissä joku muodin pauloissa huuruileva toimittaja on esitellyt yhden tämän numeron tekemiseen osallistuvan näin: "Gaia, 10: Vauhdikas tamma, joka on väriltään kimono.". Ei varmaankaan ole. Paitsi jos tämäkin oli ironiaa. Olikohan se?

Mulla on ollut karmea blogibännäys meneillään viime viikot. Ensinnäkin siksi, että yhtäkkiä mulla ei olekaan ollut mitään sanottavaa mistään. Poikkeuksellista, eikö totta? Toisekseen siksi, että mä olen pelännyt vuodattavani ne vähäisetkin luovuuteni rippeet tänne sen puheen sijaan. Nyt mulla alkaa kuitenkin olla sen runko niin hyvin läjässä, että uskallan kommentoida tännekin vähän jotain, muotia ja naistenlehtiä esimerkiksi. Ihmissuhteita, rakkautta ja sitoutumista en sen sijaan uskalla vieläkään edes sivuta, sillä mä haluaisin oikeasti sanoa lauantaina jotain uutta, koskettavaa ja henkilökohtaista. Tosin niinkin tuoreesta ja vastakeksitystä aiheesta kuin rakkaus tai vaikkapa avioliitto se saattaa olla hieman haasteellista, mutta ainakin mä yritän.
Ja otan senkin kuulemma liian vakavasti.

Flames to dust, lovers to friends...Tiistai 14.08.2007 02:25

Jotenkin musta tuntuu, että tulin äsken lopettaneeksi jotain erityistä ja tärkeää.
Luultavasti ainoa, mikä loppui, oli äänettömyys.
Miksi siis?

Kikkelis kokkelisTorstai 09.08.2007 05:59

Ohoh, epähuomiohumala.

Alun perin tänään lähdettiin ulkoilemaan ihan muista syistä, ja tähän päädyttiin: omalle sängylle kännibloggaamaan Ruttiksen, Koffarin, Kalevankadun, Storyvillen ja Hakaniemenrannan kautta.

Nyt musta alkaa oikeasti tuntua kesälle. Voiskohan ne menetetyt lomaviikot jotenkin hyvittää mun lomatilille vielä?

Heppi loppuu hävettää!Keskiviikko 08.08.2007 02:28

... kuten Terroristi-Tikkanen vanhan hokeman on sisäistänyt.
Ahistaa. Ressaa.
Ulkona sataa, eikä siis tunnu yhtään lomalle. Joka loppuu kohta, ja alkaa seuraavan kerran vuoden päästä.
Ulkona paistaa aurinko, mikä aiheuttaa paniikin. Missä välissä mä ehdin grillaamaan, kun olis kaikkea hoidettavaa.
Ois kiva, ettei menis päiviä hukkaan krapulassa maatessa, sais treenattuakin.
Ois kiva, että ehtis terasseille ja PuKalle ja viettämään yöttömiä öitä ulkona.
Haluis herätä varhain nauttimaan aamukasteesta ja vastanousseesta auringosta.
Haluis valvoa pitkään, haistella yötä ja nukkua myöhään.

Onneks mä sentään tänään löysin sen häävaatteen itelleni, yks paniikinaiheuttaja vähemmän. Vielä pitäis säveltää se puhe. Ei vain ole yhtään käyttökelpoista ideaa päässä.

Uh. Hyperventilaatio. Hiki. Vilunväreet. Mitä ihmettä mun paineensietokyvylle on tapahtunut?

PMMP fuckin' RRRAWXX!!Maanantai 06.08.2007 05:07

Mutta sehän nyt ei tullut yllätyksenä kaiketi kenellekään. Mä olin luultavasti ekaa kertaa elämässäni yksin missään keikalla katsomassa niitä tänään Ankassa, kun muut meni Nine Inch Nailsiin, ja tämän johdosta päätin kokeilla uutta keikkalähestymistapaa: seisoin miltei paikoillani, fiilistelin tietty mutten laulanut mukana ollenkaan, vaan keskityin katsomaan ja kuuntelemaan bändin lisäksi jengiä ympärilläni. Aika mieletöntä. Oli myöskin huojentavaa todeta, että kyllä mulle sittenkin omin tapa osallistua on se hillitön pogous, nyrkin puiminen ja mukana karjuminen. This is me, Ben.
Päivän ehdottomasti positiivisimman lavashöyn mulle tarjoili The Ark. Ola Salo on käsittämätön håttis: käsittämätön siksi, että se ei sovi mun Mitä kaikkee miehen tulee olla -kategoriaan ulkoisesti oikeastaan ollenkaan, mutta silti se on jotenkin aivan mielettömän kuuma ja ihana. Mutta siis shöy ei ollut mahtava vain tämän vuoksi, vaan myös siksi, että on upeaa katsoa jotakuta joka tekee työnsä niin hyvin. Sen työ on viihdyttää meitä ja se tekee sen riemuiten: se on lavalla niin kotonaan, luonteva, rento ja huikean flirtti - ja samalla aivan uskomattoman vilpitön ja leikkisä sekä itseironinen. Sen välispiikit oli pitkiä ja vähäsen jaarittelevia, sen kuteet aivan tolkuttomia riikinkukkotekeleitä ja aksentti suorastaan vitsikkään ruåtsalainen, mutta sen karisma on jotain aivan huikeaa. Haluan toistaa yleisössä nähdyn banderollin sanoman: Marry me, Ola!

Kuten Nuunis jo spoilaskin, perjantaina oltiin mun Rikkaan Ystävän Huvijahdilla juhlimassa. Olo oli kyllä melkoisen etuoikeutettu, kun istuttiin Eestinluodolla vastarantautuneina, punaviiniä laseissa ja grilli kuumenemassa, auringonlaskua ihaillen. Mun tunnelmaa vain hieman vaimensi semmoinen kumman tuttu tunne siitä, että ihmisten halut ja toiveet ja tavoitteet ja odotukset ei kovinkaan usein kohtaa. Jokainenhan tietää, että jos menee rautatieasemalle kaksi tuntia junan lähtöajan jälkeen, voi melkoisella varmuudella odottaa että kyseinen pikavuoro on mennyt jo eikä varmastikaan lähde peruuttelemaan takaisin myöhästyneen vuoksi.
Niin miksi ihmiset silti juoksee sinne lähtölaiturille, tähyilee pitkin kiskoja ja heiluttaa käsiään laajoissa kaarissa pysähtymisen merkiksi?
Ja miksi, oi miksi ne eivät tajua lähteä kotoaan ajoissa ehtiäkseen siihen?


The most radical thing to do
is to love someone who loves you
Even though the world is
seemingly telling you not to
I don´t know what´s wrong or right,
but I know what´s worth a fight
The most radical thing is to do what
your heart tells you to

- The Ark: The Most Radical Thing to Do
En osaa sanoa miksi. Olen hämmentynyt.

Näin eilen elokuvan Number 23. Siihen tai sen sisältöön sen syvemmin tässä puuttumatta siteeraan vain sen viimeistä repliikkiä, joka kuului jokseenkin seuraavasti: "There's no such thing as fate. There are just choises that we make.". Musta se oli hirveän hyvin kiteytetty, ja mä luulenkin, että kohtaloon uskovat oikeasti vain pelkurit, jotka eivät halua tai viitsi ottaa vastuuta omasta elämästään ja omista valinnoistaan. Mutta tästähän mä olen puhunut ennenkin.

Viime sunnuntaina palattiin häistä Kasnäsistä. Siellä lounaissaaristossa kuului radio hirveän huonosti enkä mä tietysti ollut muistanut pakata mukaan matkamusaa. Kuunneltiin ensin vahingossa Novaa, kunnes mun tärykalvot alkoi vuotaa verta ja vartalon vaivaantunut vääntelehtiminen muuttui pakonomaiseksi kouristeluksi. Vaihdoin Suomipopiin, ja kuuntelin sitä ihan sisulla koko sen kuuluvuusalueen ajan (mikä rajoittui melko tarkalleen kehä kolmoseen, how 'bout that). Ei oikeasti mikään huono valinta, sillä kaiken maailman Kirka-Annikki Mattiloiden ja muiden levyttävien miss Kalakukkojen välillä sieltä kuului myöskin klassikoita kuten Leevi and the Leavingsiä (mä en muuten ikinä ole jaksanut tarkistaa, kirjoitetaanko se noin. Toivottavasti.) ja Juicea: päätin oitis alkaa kuunnella enemmän vastaavaa, koska sekä Gösta että Juice (ja mä lukisin tähän myös Hectorin) on tunnetusti lyyrisiä neroja. Oikeasti. Tämän pontimeksi mun oli tarkoitus siteerata tähän loppuun Kaksoiselämää, mutta tarkemmin ajatellen sehän olis ehkä vähän turhan pateetista. Oh well.


Yksinäisyys ympärillä
joskus ottaa hahmon ihmisen.
Tiedän, mitä haluan;
tiedän, miten vähään kykenen.

- Juice Leskinen: Kaksoiselämää