IRC-Galleria

Tänään postiluukusta kolahtaneessa Imagessa <3 vaikuttaisi olevan jälleen kerran monenmonta mainiota juttua, joita luultavasti tulen vielä kommentoimaan tuonnempana. Heti tuoreeltaan oli kuitenkin pakko ahmaista Heli Roihan kolumni toisena naisena olemisesta. Mä en sen "Petikaveri"-nimen alla kulkevia ihmissuhdekolumneja ole tähän mennessä juurikaan arvostanut, mutta tämä yksilö ohitti kilven ja osui kylkiluiden väliin siksi kipakasti, että korjasin välittömästi asenteitani kirjoittajastakin. Seuraavassa katkelmassa, jota mun on aivan pakko hieman siteerata tässä, C on Roihan entinen suhde, naimisissa ollut mies. Hän pyrkii selittämään muinaisen suhteen dynamiikkaa avaruusfysiikan termein, kas näin:
"Lagrangen pisteet ovat osa niin kutsuttua kolmen kappaleen probleemaa, ja niitä on avaruudessa useampia. Jotkut enemmän ja toiset vähemmän vakaita. Epävakaisemmissa pisteissä pienikin häiriö saa luotaimen raiteiltaan. Niin C koki suhteemme. Hän oli Lagrangen pisteessä ja yritti löytää mahdollisimman turvallisen vyöhykkeen, jossa voisi olla satuttamatta ketään. Ja silti hän satutti kaikkia. - - Ihmissuhteissa kolmen kappaleen problematiikka on lähes mahdoton yhtälö. Sen ongelma on, että keskipisteessä olevan kappaleen on pakko olla huomattavasti pienempi kuin reunoilla olevien. Muuten se vaikuttaisi niiden liikeratoihin. Eikä ihmissuhteissa voi olla niin pieni."
Bravo.

Mä kuuntelen aamuisin Ylex:ää, kuten aiemminkin on käynyt ilmi. Nyt siellä on käynnissä jonkinmoinen kisa, jonka palkintona on se, että koko aamutiimi tulee tekemään lähetystä voittajan kotiin. Pitkä alustus itse asiaan: mainoksessa sanotaan jotakuinkin että ota mahdollisimman PÄRÄYTTÄVÄ kuva itsestäsi ja kaveristasi ja päläpälä. Päräyttävä. Ai että mä vihaan sitä sanaa. Vihaan.

Tänään mun kanssa samassa raitiotievaunussa oli putronnäköinen mies, jolla oli todella hölmöt korokepohjakengät. Mä todella toivon, ettei se ollut oikeasti se. Hirveästi vähentää ihmisen kunnioitusta jokin noinkin vähäpätöinen seikka.

Elämä ei ole kannattavuuslaskelma.

Tuo lause laskeutui jostain suoraan mun blogihermolle ja pakotti mut kirjoittamaan. Samalla myös huomasin, että olen löytänyt ja tässä blogissakin eritellyt monta juttua, joita elämä ehdottomasti EI ole. En vain vielä ole löytänyt sitä, mitä se voisi sitten olla.
Ja ehkä se onkin niin. Ehkä oikeaa vastausta ei löydä koskaan, ja voi vain tyytyä eliminoimaan niitä selvästikin vääriä. Elämässä. Rakkaudessa. Kaikessa.

Voii-i. Se Hesarin tv-mainoksen pikkuinen poika on myös siinä Käskyssä. Se on siinä aivan yhtä sydäntäsärkevä kuin tuossa mainoksessakin.

Tervehenkisestä ja raittiista viikonlopusta ei kenties sikiä mainioita anekdootteja eikä niille tempauksille ehkä naureta vuosia jälkikäteen. Hyvä olla siitä kuitenkin tulee, seesteinen, ryhdikäs ja voimakas.

Yritin tänään kuunnella niitä muutamaa rap-/r'n'b-levyä, joita mun koneelta löytyy. Mä en tiedä miksi, mutta mulle tulee niitten kuuntelusta jotenkin tahmea ja en mä tiedä, saastainen olla. Musta ne kuulostaa niin yltiöviilatuille, että ne on kuin sileä kivi kädessä - tuntuu hetken ihan mukavalle, vaivattomalle ja säröttömälle, mutta ei jätä minkäänlaista jälkeä iholle tai sen alle.
En mä väitä, että raskaampi musiikki tai vaikkapa klassinen olisi yhtään vähemmän tuotettua tai viimeisteltyä, mutta se ei silti kuulosta mun korvaan niin kovin laskelmoidulle, jalostetulle kassakoneelle. Niinpä moisen siirappikuuron jälkeen mieli selkeytyy, kun tuuttaa kuulokkeista vaikka Disturbedia tai Toolia Kuulovammaliiton kieltämällä volyymillä.

Puhuttiin tänään Taalasmaan kanssa (joka on sivumennen sanoen ihana ja luojan kiitos palannut taas takaisin kotiin!) ihmisten loogisuudesta - tai pikemminkin sen puuttumisesta. Kuten todettua, ihmisten käytös, ajattelusta ja tunteista nyt puhumattakaan, ei ole johdonmukaista tai linjakasta. Itse kuitenkin sitä usein itseltään edellyttää, saattaa toimia tai valita jopa itseään vastaan vain ollakseen uskollinen tyylilleen ja edustamalleen mille-ikinä. Kenties se on jonkinlainen heikko yritys pitää kiinni itsemääräämisoikeuden harhastaan; ehkä se tuo turvallisuutta; se saattaa olla vihonviimeinen ponnistus järjestyksen ja tasapainon illuusion ylläpitämiseksi maailmassa. Se myös saattaa aiheuttaa kovasti ahdistusta ja sisäisiä ristiriitoja, kun itse asettaa itselleen tavoitteita ja oletuksia, joita ei millään pysty täyttämään. Tämän tajuaminen puolestaan synnyttää voimakasta huojennusta: ei ehkä enää itse vaadi itseltään loogista käytöstä ja johdonmukaista toimintaa, tai ainakin tajuaa lakata vaatimasta sitä muilta. Ehkä se on ensimmäinen askel maailman pohjimmaisen kaaoksen sietämiseen.
Tässä kohden oli luontevaa harhautua puhumaan tunteista sekä niitten hallitsemisen mahdottomuudesta. Viittaan Reinon taannoiseen bloggaukseen, jossa se käsitteli miesten myöhäistä heräämistä ja onnensa ohi ajamista. Totesimme Taalasmaan kanssa kumpikin, että niin imelältä kuin se kuulostaakin, tunteittensa kuuntelu ja sydämeensä luottaminen eivät vielä kertaakaan ole vieneet meitä pieleen. Joku saattaisi sanoa, ettei kadu tekemiään valintoja ja tekisi ne samoin nyt uudelleen, mikäli näin vaadittaisiin. Onko siis kyse itsetuntemuksesta vai itsesuggestiosta?

Mä olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten eläviä ja latautuneita unia mä näen. Olen maininnut myös sen, miten ne jää kiertämään mieltä eikä päästä irti. Nyt on vain pakko palata samaan tematiikkaan, sillä tänä aamuna juuri ennen heräämistäni (eli noin 20 minuuttia sitten) näin niin ahdistavaa, piinaavaa ja kurjaa unta eräästä tärkeästä, että jouduin pakottamaan itseni hereille saadakseni sen loppumaan. Hulluinta noissa unissa on se, että vaikka mä TIEDÄN että se oli vain unta eikä pidä paikkaansa ensinkään ja vaikka mä tosiaan olen herättänyt itseni siitä sanomalla että kamoon, se on vain unta eikä sun ole pakko katsella sitä, sen aiheuttamasta tunnetilasta mä en pääse eroon.
Hyvin lähtee viikonloppu käyntiin näissä tunnelmissa.

"Mutta toisaalta, koska vain hyvä sydän särkyy, ei minulla ole mitään hätää. Hätä olisi suuri, jos mikään ei tuntuisi koskaan miltään."

http://www.suhdesoppa.fi/seireeni/ 21.9.2007

Mulla on uusi harrastus: Suomi24. Intervieterin ihmeellisessä treffimaailmassa nyt muutaman viikon seikkailleena olen suureksi riemukseni löytänyt kliseitä, vanhoja vitsejä, itsestäänselvyyksiä sekä eilisen innovaatioita, carpe diem -mottoa unohtamatta. Profiileissahan siellä on valmiiksi määriteltyjä kenttiä, joihin voi sitten säveltää itselleen ominaista soopaa merkityksellisiksi kokemistaan asioista. Mä meen käytännössä ihan hulluks muutamista usein toistuvista fraaseista ja ilmiöistä, kas tässä:
1. Melkein tyhjä profiili, otsikkona ehkä jotain "Smoik kaikki kivat tyttöset! =)" sitten "Omissa kommenteissa" lukee että "Olen sanavalmis, pallo on sinulla, ota rohkeasti yhteyttä niin katsotaan :) ;) :D xD :P".
Silleen että miks ihmeessä ottaisin? Ja sanavalmis, niinpä taidat tosiaan olla.
2. Ostoslistat. Kentässä, jossa sana on vapaa ja normaalilla älyllä varustetut ihmiset kuvailevat itseään ja mieltymyksiään, toiset sitten pystyvät laittamaan sinne reunaehtoja tyyliin "olethan vaaleatukkainen, keijumainen, kiltti, hiljainen, naapurintyttömäinen, hyväkäytöksinen, siveä, paikkasiymmärtävä, hoivaviettinen, ruuanlaittotaitoinen, siivoushullu tuulennussima vinkuheinä, jolla on pienet jalat, isot tissit, pitkät sääret, tiukka mutta pyöreä pylly, kaunis lauluääni ja muutenkin jalo luonne."
Olen, tosiaan. Suosittelen sinulle Stockmannin lastenosastoa, jossa voit tiedustella myyjiltä Barbie-hyllykön sijaintia.
3. "Mikä saa sinut syttymään? Napalmi, bensa, tulitikut, liekinheitin, ydinpommi XD XD XD XD"
Ihan ite kekkasin! Oon kato aika hauska veikko. Enkä yhtään itsestäänselvä jutuissani.
4. "Kielitaito: kehuttu ;) :P ;D"
Hohhohohoo. Aika epeli, ja vähän tuhmakin vielä. Hihihih.
5. "Kuvaani en sattuneista syistä voi laittaa profiiliini, mutta sen saa pyytämällä."
Hmm, montako syytä te keksitte? Yksi: naimisissa / avoliitossa / muuten vain liemessä. Kaksi: ... Joo, en mäkään enempää. Olisitko voinut laittaa vain, että kuvan saa pyydettäessä, jos halusit pysyä salaperäisenä.

Joo sitten. Oon ennenkin puhunut siitä, miten ihmiset aina luulevat tunnistavansa itsensä näistä kirjoituksista. Toinen, mitä ne tekee, on että ne kuvittelee, että kirjoitan aina itsestäni. Mikäpä siinä, siinähän luulevat. Aika helppo oletus, sanoisin, jos piittaisin.

Vielä piti olla jotain, mutta nyt se taas lennähti pois päästä.


You think you know all about my kinda woman
but you don't know nothing 'bout me
You don't know me,
you don't know me,
you don't know anything about me...

- Basement Jaxx: U Don't Know Me

Puhuttiin Reinon kanssa taas kerran miehistä ja siitä, miten se entinen vaarankaipuu on väistynyt ja tilalle on tullut kilttien miesten ja ihmisten arvostaminen. Jälleen kerran taas tämän maailman lukuisista hiuksilla piirretyistä viivoista yksi on se kiltteyden ja koiramaisuuden välillä sijaitseva. Oikeasti pahempi kaikkia niitä käytöstavattomia kusipäitä, jotka eivät soita takaisin; niitä poliisiaväisteleviä puolirikollisia, joiden ystäväpiiri koostuu nahkaliiviapinoista ja Lynchin elokuvista karanneista itseään heijaavista ja salaperäistä mantraa toistelevista sekopäistä; niitä karanneita, joiden puhelimen soidessa (äänettömällä tietysti) ruudussa vilkkuu "Vaimo soittaa": pahempi kaikkia näitä on se sellainen kynnysmatto, sukka ja lussukka, johon saa pyyhkiä kenkänsäkin yli kävellessään; jolle saa tehdä mitä hyvänsä ja se vain pyytää anteeksi; jonka itse voi pettää, jättää, hyljätä ja unohtaa - ja silti aina palata takaisin lämpimään syliin.
Tällainen kennelihminen myös tuntuu herättävän vastapelureissaan sen uinuvan pedon: sadisti, narsisti ja egoisti normaalissakin lähimmäisessä näyttää olevan pitelemätön tällaisen edessä. Tavalliset, hyväkäytöksiset, säyseät ihmiset eivät useinkaan voi vastustaa kiusausta kokeilla, ihan vähän vain, kuinka pitkälle voivat koirineen mennä. Aika pitkälle, sanoo kokemus.
Kumpi mahtoi olla ensin? Mikä on syytä, mikä seurausta?
Ja miks vitussa mä edes mietin tällasia.

Kuuntelin Jenni Vartiaisen uutta soololevyä. Noin se laulaa yhdessä kappaleessa, ja jouduin oikein pitelemään itseäni etten lyykähtänyt katukivetykselle järkytyksestä. Muutenkin ne biisit on jotenkin ihan läpeensä tuotettuja, vaikka sen ääni on valtavan kaunis, sellainen eleetön ja syvältätuleva, että se kantaisi niitä kappaleita ihan itsekseenkin. Mutta ei, ne styget on tuupattu ihan täyteen kaikkea kamaa, rytmikästä luuppia, kaikua, jousia ja enkelikuoroa, ties mitä nykimistä. En tykkää. Antaisitte tytön vaan laulaa.
Au Revoir Simone sen sijaan on ihana. Mulla on selkeesti jonkinmoinen kilkuttelun kaipuu, koskapa oon viimeisten kuukausien aikana ihastunut juurikin Psappiin ja nyt tähän.

Nuunis vastasi tämän päivän toisesta kuohuttavasta kieliväännöksestä. Se kirjoitti aivan jäätävällä pokerilla seuraavan lauseen: "mä en tajua mistä tää nyt on sikissyt", ja mä jouduin aivan tolaltani. Jotenkin se, että tiedän väärinkirjoittajan / -puhujan tietävän, mikä on oikein ja siis tahallisesti rikkovan koodia, hieman helpottaa. Hieman, muttei kovinkaan paljoa. Epäloogista vai mitä? Itsehän pidän ohjenuoranani sitä, että kun tiedän säännöt, saan näyttää niille persettä.

Ja tukkaa kehutaan taas. Saa kehua, en suutu.

Jos saat otteen musta,
niin pidä kiinni.
Älä päästä irti
tai mä putoan taas

- Elastinen: Ote