IRC-Galleria

Kesaminkki

Kesaminkki

I used to want you, now I don't want to

Hirvosen Pentti ja Nana PuumioPerjantai 19.10.2007 20:17

Kauheasti tekee vain mieli kirjoittaa, vaikkei ole mitään sanottavaa. Töissä ei tapahdu sitäkään vähää, eikä mua ilmeisesti haluta ees ponin assariksi, kuten eräskin epäily tänään kuului. Lisäksi mulla on epäterveen voimakas himo lähteä juopottelemaan.
Onneks ihan just alkaa viikonloppu.
Musta tulee ihan sietämätön, kun en pääse purkamaan itseäni urheiluun.
Anna anteeksi Reino.
Lisäksi vielä semmoista, että hirveän ristiriitaista ja raivostuttavaa on kaivata jotain sellaista, joka samalla ärsyttää hulluuteen saakka.


I know all that so well, but I also do know this:
Calleth you, cometh I
And that's just how it is, and how it's always been
It's where my reason stops and something else comes in
I know it doesn't make sense, but still
Calleth you, cometh I
That's how it is...

- The Ark: Calleth You, Cometh I
Mä olen viimeisen parin päivän aikana saanut taas palautettua mieleeni, miksi mä oikein kammoksun HKL:n busseilla ajelua. Pienellä paikkakunnalla kasvaneena ja runsaasti kaukoliikenteen linjureita käyttäneenä mulla on sellainen hupsu usko, että kun mä katson oikein aikataulusta, monelta mun pitää olla pysäkillä, se sitten stemmaa kanssa ja mä pääsen sinne minne pitääkin silloin milloin pitääkin. No. HKL:n bussien kanssa se on ihan onnenkauppaa, tuleeko ne ajallaan - tai ollenkaan. Eihän ratikat tai metrotkaan aina pilkuntarkkaan kulje (ja junat kuulemma vielä vähemmän, mutta niitä mä nyt tuskin muutenkaan koskaan käyttelen muuten kuin huvikseni. Ja silloinhan sillä ei ole mitään väliä.), mutta niitä mä en koskaan katsokaan aikataulukirjasta tai Reittioppaasta, vaan menen pysäkille siinä toivossa, että joku mut siitä joskus poimii kyytiinsä. Aina on poiminut. Paitsi jos itse olen ehtinyt pitkästyä ja kävellä perille sitä ennen.
Raitiotievaunuissa on myös toinen mainio piirre: ne toimivat ensiluokkaisina oppaina eksyneelle kaupunkisuunnistajalle. Bussit kun ajelevat pitkin kaistoja aivan holtittomasti ja kääntyilevät sinnetänne täysin mielivaltaisesti, eikä niitten käyttämää reittiä voi suunnasta kadottuaan seurailla yhtä kätevästi kuin vaikkapa ratikkakiskoja.
Tämän viikonlopun olen pakotettu kulkemaan myös linja-autolla ja uumoilen, että ennen sunnuntaita saan kirota koko laitoksen kuskeineen alimpiin kattiloihin. Useaan kertaan.

Mä olen ollut nyt kaksi päivää heppakisoissa töissä. Tänä aamuna näin ensimmäisen elävän hevosen, noin kahdenkymmenen metrin päästä. Tilanne tulee tosin muuttumaan ratkaisevasti vieläpä tänä iltana, sillä minut on nimetty pienen esiintyvän shetlanninponin assariksi. Voitte olla varmoja, että tästä pestistä on luvassa lukuisia kuulemisen arvoisia tarinoita.

Tänään alkaa heppageimit, mun osalta siis. Ne eivät tule hetkeäkään liian aikaisin, sillä vielä eilen olin taas lopen kyllästynyt kaikkiin ja kaikkeen.
Nyt olen innoissani. Ja saan taas meikata!


You're not afraid of pain, I know what you did
But now the question is do you really dare to live?
Pretty Dysfunk kid
It's better to be bitter than to seem like a fool,
You say and hide behind your beer-glass
But I'm not so impressed by your dysfunk moves
'Cause I'm a dysfunk too

- The Ark: Little Dysfunk You

Looking like a raw potatoMaanantai 15.10.2007 20:45

Mä olen nyt pitkien pohdintojen jälkeen tullut siihen tulokseen, että vittumaisimpien sairauksien top 5:een pääsee helposti silmätulehdus - tai sidekalvontulehdus, kuten lääkereseptissä lukee. Oikeasti. Montako yhtä rumentavaa tautia tulette keksineeksi, ottaen huomioon että kyse ei kuitenkaan ole työkyvyttömyyteen johtavasta ja siten ympäristöä esteettisiltä haitoilta säästävästä vaivasta? Naiselle, joka on meikannut käytännössä päivittäin teini-ikäisestä ja käyttänyt silmälaseja (vaikkakin varsin tyylikkäitä pokia, saanen lisätä) vain äärimmäisen pakon edessä, piilari- ja silmämeikkikielto on elämän perustaa järisyttävä rangaistus. Täysimittaisen identiteettikriisin paikka. Töihin mennessä tuntuu, kuin olisi unohtanut pukea vaatteet päälleen tai jotain muuta yhtä dramaattista. Ihmiset katsoo pitkään, kysyy että onko kaikki hyvin ja näytätpä sä erilaiselle. Kivaa olla nätti.
No, tuska jalostaa, sanotaan. Jospa musta tämän seurauksena tulis pyhimys.

Win some, lose someMaanantai 15.10.2007 08:20

Viime aikoina rehellisyys, ajoitus ja avoimuus ovat olleet varsin päivänpolttavia aiheita mun ystäväpiirissä. Hienoja ja tavoiteltavia arvoja, mutta samalla portteja kiihtyvään syyllisyyskurimukseen.
On todettu, että aikuiset ihmiset kantavat itse vastuun omista tunteistaan ja niitten kehittymisestä: sitä ei voi sysätä kenenkään toisen kontolle. Vanha totuus on myöskin se, että kaikki elämämme päätökset teemme parhaan senhetkisen tietämyksemme nojalla. Etenkään ihmissuhteiden hoitamiseen ei tarvita - eikä voida vaatia - kristallipalloa.
Näiden asioiden oikeudenmukainen toteutuminen edellyttää ainoastaan sitä kuuluisaa rehellisyyttä: ensin itselleen, sitten muille. Ihmissuhteissa tunteiden ja tekojen rajat ovat usein hiuksenhienot, eikä kahta yksilöä välttämättä erota mikään muu kuin iho.
Rehellisyyden jälkeen tulee sitten se sosiaalinen vastuu: koska vähemmän haluava saa aina päättää, hänen tulee olla kyllin vahva kertoakseen päätöksestään ajoissa. Se, että on valmis kieltämään itseltään jotain toisen ihmisen hyvän vuoksi, on musta suurinta mitään. Ja samalla se on vähintä, mitä voi vaatia.
Saadakseen jotain täytyy olla valmis luopumaan jostain muusta.

I bring you the Slayer!Maanantai 15.10.2007 00:09

Hokemat on mähtävyyttä mähtävimmillään. Hurjan hyvät - tai tobella luokattomat - hokemat myöskin leviävät tehokkaasti, ja on aivan fäntästistä törmätä joskus johonkin itse käynnistäneeseensä iskulauseeseen jossain totaalisti eri yhteydessä.

Eilen tulin miettineeksi ihmisten henkilökohtaisia reviirejä ja niiden tilavuuden variointia. Toisethan päästävät heti kaikki lähelleen, kertovat kaiken ja luottavat. Toiset taas ovat sellaisia simpukoita ja saippuapaloja, ettei niistä tahdo saada mitään irti vuosienkaan tuntemisen jälkeen. Mä olen viime aikojen uusista tuttavuuksistani havainnoinut ennen kaikkea sitä, kuinka nopeasti ne alkavat kiukutella ja näyttää kurjia puoliaan ihmisille - mulle kun se on ehkä se kaikkein suurimman henkilökohtaisuuden ja syvimmän ytimen paljastamisen merkki. Että missä tutustumisvaiheessa ne paljastavat katkeruutensa, kaunansa, pikkumaisuutensa, omistushaluisuutensa: sellaiset hankalat ja perin inhimilliset piirteet, jotka on aina jotenkin kiusallisia ja saattavat aiheuttaa hämmentäviä tilanteita tullessaan väärään aikaan julki. Monet ei paljon vaivaudu peittelemään, ja se laskee niiden pisteitä heti välittömästi. Harmia ja turhautumista ei vain pureta tuntemattomiin.

Sitten pieni autoiluaiheinen analogia. Eilen jälleen motaria laskettaessani keksin tällaisen valtavan nerokkaan ja lennokasta ajattelua kuvaavan yhtäläisyyden ihmissuhteiden ja moottoritiellä ajamisen välillä: kun itse kernaasti ajaa vähän tarpeettoman kovaa, opittuaan siihen kenties köröteltyään turhan pitkään kaahailevassa seurassa, sitä alkaa odottaa tiettyjä piirteitä muissakin autoilijoissa. Joskus joutuessaan nöyrtymään hetkellisesti nopeusrajoituksiin olettaa, että takana ajava kaasuttaa heti puskuriin roikkumaan, välkyttelee valoja ja pui nyrkkiä, ja polkaisee heti ensimmäisen tilaisuuden tullen ohi renkaat vonkuen. Kun sitten näin ei tapahdukaan, on aivan ällikällä lyöty, ryhtyy koputtelemaan nopeusmittaria epäluuloisena ja pälyilee takapeiliin että menkää vaan ohi, menkää menkää.
Jos on pelannut liian pitkään sääntöjenkiertäjien ja fuskaajien kanssa, on varsin kinkkistä uskaltaa luottaa sääntökirjaan.
Ja miten tässä taas kävi näin?

Nopea sivuhuomioPerjantai 12.10.2007 22:32

Mä olen havainnut ehkä merkittävimmän tekijän, joka erottaa tuuritupakoitsijoita ja rutinoituneita savuttelijoita: sen kerran, kun mä sytytän savukkeen, haluan sen kestävän mahdollisimman pitkään, nautiskelen siitä (ainakin ajatuksen tasolla), useimmiten baarivetimissä ja muutenkin juhlatunnelmissa. Rouva Taalasmaan sanoin: jokainen savuke on yksilö.
Vakituisesti tupakoivat taas hoitavat savukkeensa kuin se olisi ikävä velvollisuus: tehokkaasti, aikailematta, jalassaan kotitohvelit ja niskassa kulahtanut topparotsi.
Sellaiseksi mä en haluakaan.

Lauluja syntyy kun vituttaaPerjantai 12.10.2007 22:04

"Hei kulta! Kun annat ajan, ei tarvitse odottaa. Tulen."
- Helsingin Sanomat 12.10.2007, Henkilökohtaista-palsta

Aina kun mä luen noita tuonkaltaisia, selkeästi henkilökohtaisia viestejä jollekulle tietylle Suomen laajalevikkisimmästä päivälehdestä, pieni Kalle Blomqvist minussa herää: tietääkö asianosainen viestin olevan juuri hänelle tarkoitettu - ja jos, niin miten hän voi olla siitä varma? Kaikki personoivat piirteethän tuonkaltaisista pikkuilmoituksista tavallisesti puuttuvat. Miksi nämä kaksi eivät voi käyttää nykyaikaisempia kommunikaation väyliä kuten puhelimia tai sähköpostia - tai edes henkilökohtaisia kirjeitä? Selaavatko osapuolet kumpikin malttamattomina päivän lehden heti sen kolahdettua luukusta, sydän jännityksestä pamppaillen, kosteat sormet sivuja käännellen - ja mitä, jos odotettua viestiä ei vain kuulu? Toisaalta taas vastauksen laatimisen haaste: montako riviä on tällä kertaa varaa julkaista? Millä sanoin tulen varmasti ymmärretyksi? Minkä päivän lehteen tämä ehtii?
Jos tällaista ilmoittelua lähtisi oikeasti jäljittämään, osuisiko kultasuoneen vai Pandoran lippaaseen?

Olen jo pitkään ihaillut puolisalaa Hectoria: pitkän linjan lauluntekijänä, muusikkona, lavaesiintyjänä - mutta ennen kaikkea sanoittajana. Siksipä lehteilin eilen ahnaasti uuden Annan, jossa oli pitkä juttu uraansa lopettelevasta Hectorista. Yksi lause kyseisessä jutussa oli jotenkin aivan huikean herkästi sanottu, ja samalla se oli onnistuttu piirtämään miltei näkyväksi: "Esimerkiksi viime viikolla, pitkän hiljaisen kauden jälkeen, yksi laulu rupesi pyytämään ulospääsyä. Otin kitaran käteen ja samalla lukko päässä aukesi, taas kerran.". Ainakin mä ymmärsin välittömästi, millaisesta prosessista oli kyse.


En enää muista, mistä aioin kirjoittaa
ja silti tunnen niin kuin vielä ois asiaa.
Nää pitkät illat ilman vastaanottajaa;
saan elinkautistani yksin suorittaa
Mä katsoin linnunrataa lasit silmilläin
ja saman, mistä kerroit, aivan selvänä näin.
Nyt tähdet liikkuu; pakoon pyrkii radoiltaan.
Pian sateen kynnet raapii railon ikkunaan

- Hector: Näkemiin - kuulemiin