IRC-Galleria

Pää on kipeä
sisältä pimeä
Sattuu satuttaa
Kaipaus kuvottaa
ikävä oksettaa
Rikkoo, rikotaan

- PMMP: Auta mua

Tässä on taas yksi asia, jota mun ei pitänyt täällä lainkaan kommentoida, lähinnä siksi, että koen olevani liian ignorantti ja yksityiskohdille sokea sekä valtion talouden suhteen kohtalaisen valaistumaton sanomaan mitään järkevää tästä. Mä nyt kuitenkin ajattelin sanoa jotain triviaalia näin niinkö maalaisjärjen tai jonkun yleisinhimillisyyden pohjalta.
Kyseessä on siis TeHyn työtaistelu. Jo kuukausi sitten enitenvituttaakaikissa kiteytettiin mun mielestä koko tämä paska mahtavasti: "Jos jollain on sellanen työ, että yhteiskunta on katastrofissa heti, jos se jää päiväksi tekemättä, niin pitäisikö ehkä miettiä, josko siitä kannattaisi maksaa enemmän kuin 1600 euroo kuussa? NO KYLLÄ VAIN!". Täsmälleen. Sen sijaan, että eduskunta hiki hatussa vääntää lakeja, jotka ovat täysin absurdeja, joilla ei käytännössä ole mitään merkitystä potilasturvallisuuden kannalta ja jotka kaiken muun hyvän lisäksi rikkovat ihmisen perusoikeuksia, ne voisivat kenties keskittyä itse asiaan. Mun päällä ei mitenkään pystytä tajuamaan sitä matikkaa, jolla työhön velvoitetuille sairaanhoitajille on kyllä varaa maksaa reilusti korotettua palkkaa, mutta jolla koko ammattikunnan palkkaolosuhteita ei saada parannettua. Sitten ihan vielä sellainen yleispointti, että muistaako kukaan edellisiä tällaisia isoja ja yhteiskunnallisesti merkittäviä lakkoja, kuten lääkärilakko tai vaikkapa opettajien lakko takavuosina? Lähinnä ensinmainittu ainakin paitsi riskeerasi ihan oikeasti monen hengen ja pisti muun muassa juuri nämä hoitsut todella vittumaiseen pinteeseen kasasi myöskin törkeät leikkaus- ja hoitojonot ja langetti sitä kautta melkoisen laskun meidän kaikkien maksettavaksi. Sitten jos mukaan luetaan kaikki bussilakot ja sellaiset, hahmotetaan, että kyseessä on melkoisen kinkkinen ja monen elämää kohtuuttomasti hankaloittava juttu, ja että kenties niitä lakkoja pitäisi ensisijaisesti pyrkiä välttämään sen sijaan, että koetetaan keksiä tehottomia vippaskonsteja, joilla melkein pärjätään kun se lakko tulee.
Mä en yritä sanoa, että lakkoiluoikeutta pitäisi rajoittaa, sillä se alkaa kuitenkin olla melkein ainoa ase työntekijöillä näissä taisteluissa. Mä kuitenkin peräänkuuluttaisin sellaista järkevää priorisointia, että laskettaisi etukäteen oikeasti huolella kaikki skenaariot ja niitten aiheuttamat kustannukset, niin rahalliset kuin inhimilliset ja yhteiskunnallisetkin, ja vasta sitten annettaisi tilanteen luisua sellaiseksi, että jengi saattaa helposti kuolla jonnekin tapaturmapolin aulaan kun kukaan ei ehdi ottaa niitä osastolle saati että kerkeisi hoitaa niitten vaivoja.
Je. Taas heilahti poliittinen minkinkäpälä. Tästä saatte ja tästä!

(Miten niin kolme blogimerkintää päivässä kielii siitä, ettei ole kamalasti tekemistä? Miten niin?)

No, nytpä kävin sitten näkemässä sen Eastern Promisesinkin. Mun arvio siitä on kutakuinkin identtinen Katja Kallion uusimpaan Imageen kirjoittaman vastaavan kanssa, joten tsekatkaa sieltä. Viggo on ihan mielettömän taitava, ja tietysti kuolettavan komea.
Mutta sellast vaan, että seuraavaksi mä haluan nähdä jonkun lämpimin sävyin tehdyn, kauniisti ja tehokkaasti valaistun, ystävällisen, laskelmoidun kaupallisen, kenties hieman siirappisen ja mahdollisesti romanttisenkin mutta vähintäänkin hauskan, amerikanamerikkaa puhuvan elokuvan, josta jää mukavan yhdentekevä ja turta olo. Ja yhtään itä-, mafia- tai sotaviittausta siinä ei saa olla, ei kuolevia, riutuvia, verta, eritteitä eikä sikiöitä, etenkään syntymättömiä. Ei kovia sanoja, ei väkivaltaa. Ei ilkeyttä, kovasydämisyyttä, katkeruutta, halpamaisuutta, kieroilua. Pelkkää miellyttävyyttä ja lempeyttä.
Että olisko Teletapeilta tulossa vaikka jotain rainaa lähiaikoina?

Leffateatterista ulostautuessani huomasin talven tulleen. Se on mukavaa, sillä lumi on mukavaa. Vaikkakin kylmää. Eikä mulla ole enää toista hanskaa kun lahjoitin sen luultavasti Tyynelle perjantaiyönä. Oh well.

Mä kävin eilen katsomassa tämän kohutun Cannesin festarivoittajan, 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Se ei ollut lainkaan niin rankka ja ahdistava kuin ennalta odotin - mutta ei myöskään yhtään niin vaikuttava. Raadollinen se oli, tottahan toki: jos teemana ovat laittomat, hotelleissa kylmäsydämisten ja -kätisten puoskareiden suorittamat yliaikaiset abortit, eivät kuvatkaan voi olla pelkästään koiranpennuista ja saippuakuplista. Eniten ahdistusta ainakin mun mielessä lähinnä aiheutti kuitenkin kuvien lohduton realismi: harmaus, ankeus, rumuus; sellainen sielullinen neuvostomaisema, jossa ihmiset asuvat kaurapuuronvärisissä DDR-simulaattorikerrostaloissa savisten kynnöspeltojen keskellä ikuisessa valottomassa marraskuussa huoneistoissa, joiden seinäpaperit on tuhansista sisälläpoltetuista savukkeista kellastuneet, pöydillä tahraiset vahakankaat ja katoissa kelmeää valoaan luovat rujot varjostimettomat hehkulamput. Jotenkin sellainen kaiken yllä haiseva toivottomuus: käristetty silava ja sipuli, vanha ja karstainen dieselmoottori, ruosteinen pelti ja mutaiset lätäköt.
Tätä kaikkea, samoin kuin hotellin kylpyhuoneen kalvaalle lattialle syntynyttä veristä ja limaista sikiötäkin, kuvattiin pitkään ja hartaasti, vailla mitään musiikkia tai muita kuin luonnollisia ääniä ylipäänsä. Liian pitkään, siten, että katsoja kiusaantuu ja tuntee olevansa ylimääräinen jossain intiimissä tirkistelyhetkessä. Kameran seuratessa päähenkilön loputonta juoksua pimeillä takapihoilla käsivara-ajona mietin, mikä erottaa oikean taide-elokuvan ja kotivideon muodoltaan? Ei välttämättä mikään, sillä ainakin tämä Cristian Mungiu olisi tehnyt dogmaattisuudellaan von Trierinkin ylpeäksi. Mun mielestä sillä oli myös jäänyt jälkiäänitys hieman kesken, sillä kerran taustalla soi ihan selvästi jonkun kännykkä, ja toisen kerran kuului ikään kuin radiopuhelimesta miesten (oletettavasti kuvausryhmäläisten) ääniä - kumpaakaan ei voi mitenkään integroida 80-luvun lopun Belgradin ghettoihin eikä siten perustella tietoisina ratkaisuina.
Mä en lainkaan kiistä sitä, että hienot elokuvat usein synnyttävät häiritseviä ajatuksia eikä niiden välttämättä pidäkään olla kovin kauniita tai helposti lähestyttäviä tai sisäsiistillä tavalla mukavia. Ja mä luulen, että saadessani itsekin välimatkaa kyseiseen kuvaan, kenties katsoessani sen jonakin päivänä uudestaan, olen vaikuttuneempi ja pääsen paremmin sen syvään ytimeen. Juuri nyt en vain voi olla ajattelematta joskus vuosituhannen vaihteessa tehtyä matkaa Tartoon siellä opiskelleen suomalaisystävän luokse: sitä samaa väri- ja tunnemaisemaa, hymyttömiä ihmisiä, ympärillä vellovaa mystistä kieltä, epämääräistä pelkoa ja tarvetta vilkuilla olkansa ylitse. Ehkä se on liian lähellä, tai sitten se ahdistaa muuten vain.
Mutta kannattaa se käydä katsomassa, ihan jo siksikin, ettei mikään, mikä kapinoi blockbusterhittien ylivaltaa vastaan voi olla kovin perustavanlaatuisesti ja peruuttamattomasti väärin.
Niin ja selitettäköön otsikkoa vielä sen verran, että olin ajatellut tässä blogimerkinnässä kyseenalaistaa kriitikkojen mahdin ja ammattitaidon sekä koko taiteen arvioimisen kulttuurin, mutta lumouduin liikaa omasta köyhyyden kuvauksestani, enkä siis päässyt tämän pidemmälle. Kuplat viittaavat siis ylenmääräiseen hypetykseen ja tietynlaisen taiteen jalustalle nostamiseen.

Puhelinvastaaja

Tämä on toimistomme automaattinen puhelinvastaaja. Jotta voisimme palvella
sinua paremmin, valitse seuraavista vaihtoehdoista:

Jos sinulla on pakkomielteitä, paina ykköstä, uudestaan ja uudestaan ja
uudestaan.

Jos olet vainoharhainen, ei sinun tarvitse painaa mitään; jäljitämme
puhelusi kuitenkin!

Jos olet skitsofreeninen, kuuntele ääntä päässäsi, joka kertoo sinulle mitä
sinun pitää painaa.

Jos olet psykoottinen, paina kakkosta ja yhdistämme puhelusi emäalukseen.

Jos olet menettänyt muistisi, lue nauhalle nimesi, osoitteesi,
sosiaaliturvatunnuksesi ja äitisi tyttönimi.

Jos sinulla on ongelmia lähimuistisi kanssa, paina kolmosta.
Jos sinulla on ongelmia lähimuistisi kanssa, paina kolmosta.
Jos sinulla on ongelmia lähimuistisi kanssa, paina kolmosta.

Jos olet masentunut, älä paina mitään; ei sinulle kukaan vastaa kumminkaan

Koska koko muu Suomi on kahvilla / katsomassa nykytanssia / repimässä lahjapaketteja auki / mitä nyt ihmiset isänpäivänä tekevät, mä päätin olla tarmokas ja aikaansaava ja pitää kotitalouspäivän. Urotekojen tekeminen ei kuitenkaan ole puoliksikaan niin lystiä, jos siitä ei saa kerskailla jollekulle. Tämän vuoksi tunnen voimakasta tarvetta listata hieman, mitä kaikkea olenkaan tänään puuhastellut:
- käynyt heti herättyäni lenkillä
- suorittanut perussiivouksen eli imuroinut, vienyt matot ulos ja kuurannut kylppärin
- tuulettanut petivaatteet sekä vaihtanut lakanat
- tiskannut
- pessyt sekä pyykkiä että pesukoneen sisältä kokonaan
- pessyt kaikki kaappien ja muut ovet
- levittänyt ne pyykit

Jokainen, joka tuntee mua yhtään, tietää, miten kovasti mä normaalioloissa vihaan siivoomista ja ymmärtää myös, että siksi mä olisin nyt vähintään diplomin ellen jopa jonkinmoisen pystin ansainnut.

Sitten multa oikeastaan loppui ideat kesken. Ysin leffaan on vielä kovin monta tuntia.

Miten on niin, että aikuiset ihmiset eivät uskalla sanoa, mitä haluavat?
Miten on niin, että aikuiset ihmiset eivät uskalla sanoa, mitä eivät halua?
Miten on niin, että aikuiset ihmiset kuvittelevat ongelmien ratkeavan sillä, ettei niitä ajattele?
Miten on niin, että ne eivät usko toisten pysyvän lähellään, jos paljastavat olevansa heikkoja ja tarvitsevia?
Ja miten on niin, että musta tuntuu näin pahalle jäädä ulkopuolelle siitä? Enkä taaskaan tajua yhtään mistään yhtään mitään. Miten onkin taas niin?


I want to dive into you
Forget what you're going through
I get behind, make your move
Forget about the truth

I still don't have the reason
And you don't have the time
And it really makes me wonder
If I ever gave a fuck about you

Give me something to believe in
Cause I don't believe in you anymore
Anymore
I wonder if it even makes a difference,
It even makes a difference to try
And you told me how you're feeling
But I don't believe it's true anymore
Anymore
I wonder if it even makes a difference to cry
(Oh no)
So this is goodbye

- Maroon 5: Makes Me Wonder

Näin viime yönä, täysin yllättäen ja pyytämättä, todella herkkää unta Ola Salosta. Siinä unessa mä yhtäkkiä törmäsin siihen jossain, ja se piti musta ihan tosi paljon. Mä luonnollisesti olin aivan pähkinöinä siitä että sen ylipäänsä näin livenä, enkä tohtinut tehdä mitään liikkeitä. Se vaan muitta mutkitta otti mua kädestä ja sitten me käveltiin kaikkien niitten fanien kateellisten katseiden ristitulessa ja Ola jutteli vain mulle.
Oisko tämä enne, että mun pitäis laittaa niille fanipostia?


Olet aina kakkonen.
Kuka jää? Kuka jää?
Katsot ympärillesi:
kuka jää? Kuka jää?
Olet tosi huonona,
hätäovi auki ja
toinen jalka ulkona,
pakotie valmiina...

- PMMP: Olkaa yksin ja juoskaa karkuun

Mitä ihmettä tässä maassa yhtäkkiä tapahtuu? Satunnaisten ohikulkijoiden puukotuksia, panttivankidraamoja, koulusurmia... Ei tästä ihan näin Amerikkaa ollut kai kenenkään tarkoitus tehdä. Miten kukaan uskaltaa enää tehdä lapsia tällaiseen maailmaan?

Suuren maailman pelottavuuksien sattuessa mä olin siis katsomassa nykäriä, ja tässä mun huomioita täniltaisista stygeistä:
- mun on vaikea katsoa Simon biisejä, koska jotenkin näen kaikissa niissä tanssijoissa vain sen, ja siksi se liikekielikin alkaa näyttää juuri sille tyypilliselle. Onneksi mulla oli asiantuntija mukana, joka kertoi mulle että kyse on vain nykäritrendeistä, ei jonkun tietyn koreografin kädenjäljestä.
- illan toisesta biisistä mä sain jotenkin päässäni teemaksi kolmiodraaman, kas kummaa. Mieleni huojeni, kun seurueen muut jäsenet olivat tulleet täsmälleen samaan lopputulokseen kukin tahollaan. Illan tyhjentävin kommentti tuli äidin suusta: "mä siinä ensin ihmettelin, että mitä toi kundi pyörii tuolla lavalla kuin puolukka, mutta sitten mä tajusin: sehän oli ihan sekaisin niitten naisten välillä.". Naulan kantaan, äiti. Raastavinta antia puolestaan oli kyseisen teoksen (Ina Christel Johannessenin Something Spooked the Horses, toim. huom.) kukkienpoimintakohtaus: miten kaksi ihmistä voi pyrkiä periaatteessa täsmälleen samaan päämäärään niin eri keinoin, toinen vaalien, toinen tuhoten - kumpikin hyvää ja herkkää tavoitellen ja yhtä ymmällään sen kaiken edessä.
- katsojan huomio suuntautuu väistämättä ulkotanssillisiin seikkoihin, kun lavalle esim. rikotaan lasipullo osana esitystä. Sen jälkeen kaikki energia menee siihen, että kuiskii kämmeneensä "Tule pois sieltä! Varo jalkoja!" ja pidättää hengitystään "lasinsirujen" rusahdellessa liki alastomien tanssijoiden alla.
- Valtteri on edelleen mielettömän ihana. Voiskohan Simo hommata mulle sen numeron?

Nyt pitää mennä kaivamaan verkosta lisää tietoa Jokela massacresta.

Kuinka monta kertaa voi pettyä ihmiseen, josta välittää? Kuinka monta kertaa voi pettyä itseensä? Montako kertaa jaksaa uskoa turhaan? Montako pyytämätöntä uutta tilaisuutta jaksaa antaa? Montako tyhjää arpaa pitää raaputtaa saadakseen edes sen pienimmän voiton? Montako sammakkoa ennen prinssiä? Kuinka monen yön unet pitää olla valmis menettämään? Kuinka monta pitkää toimetonta päivää pitää olla valmis kuluttamaan?
Kuinka monta, ennen kuin viimein uskoo ja ymmärtää päästää irti?


Why should it be so bad to be bad,
When it's so hard to be anything at all?
And why does everyone seem to forget
What it's like to be all alone
- As soon as they
Have got someone, no it's no fun
It makes me wanna vanish and die
Maybe I'll throw all my clothes
Into a waterfall
And sit and spy while they all cry
- You get so silly when you're lonely
And you think that you're the only
Who say:

I hope that someone's gonna call
And tell me this night is over
`Cause I wanna start living my life
Before I get much older
Well, I hope that someone's gonna call
And tell me this night is over
`Cause I wanna start living my life
Before I get much older

Maybe you all would consider it a joke
If I say that I hate myself
But now and then
When I look into the mirror
All I see is a big mistake
-And wouldn't you
Well, I just wanna be fun
Just wanna be the one
Who makes you smile
Well, I just wanna believe
That I could be something to someone
- Am I the only one around here,
Who's not gonna live my life in fear?

- The Ark: Tell Me This Night Is Over