IRC-Galleria

Napatatti

Napatatti

Äiti tuu hakeen mut pois täältä...

Selaa blogimerkintöjä

Eli kertomus siitä miten ruoka muuttuu paskakasaksi keskiyöllä

Eilen unohdin kreikkalaisen salaatin laukun pohjalle, sellaisen valmissalaattiboksin, jossa on enemmän muovia kuin salaattia. Se oli ollut hätävaranani työpaikan jääkaapissa, mutta jäänyt sitten syömättä ja eräpäivä
oli 9.4. Sen takia nappasin sen mukaani eilisen työpäivän päätteeksi. Tänään kaavin salaattilöllöt bioroskikseen ja kirosin omaa hajamielisyyttäni. Miten saatoin unohtaa sen salaatin laukkuuni? Olin ajatellut syöväni sen iltapalaksi. Tämän lisäksi kotona jääkaapissa on broilerin sisäfileet, joissa viimeinen käyttöpäivä 8.4. Puoliltaöin ne muuttuivat paskaksi, joten en ole ihan varma, voiko ne vielä valmistaa ruoaksi tänään. Tomppa sanoi, että kyllä voi. Elämänhallintani on miinusmerkkinen.

Heidi kävi tuomassa herkkutilauksemme ovelle. Oltiin tilattu viidelläkympillä karkkia ja keksejä tukeaksemme Heidin tyttöjen voimistelujoukkuetta.

Alessia soitti videopuhelun. Sanoi: "Sulla on niin nätti paita, kummitäti Pauliina, tuommoinen kukkapaita!" Lapsirakas!

Minä vietän vapaapäivää. Uusi työ on uuvuttanut minut tavalla, jota en ole aiemmin kokenut. En ollut varautunut tällaiseen hankaluuteen, vaikka tiesin, ettei elämä pankkineitinä tule olemaan aluksi helppoa. Tämä on ollut tuhat kertaa raskaampaa kuin olin osannut odottaa.

Viha ja rakkausTiistai 05.10.2021 06:43

Inhoan small talkia. Tykkään Minigrip-pusseista. En pidä yöllisistä unista, jotka saavat minut vihaamaan itseäni. Ainoa hyvä asia niissä unissa on se, etteivät ne ole totta. Ei ole kovin mukavaa nousta sängystä aamulla kello 6, viedä roskat ulos ja astua pimeässä roskakatoksessa sandaaleilla vesilätäkköön.

PäiväkirjamerkintäSunnuntai 24.05.2020 15:37

Minä kirjoitan päiväkirjamerkinnän kuolemani jälkeiselle ajalle. Siinä lukee, että parasta kesälomallani toukokuussa oli se, kun siskorakas tuli makoilemaan viereeni sänkyyni. Veti vain peiton päältäni ja asettui muina miehinä viereeni, veti peiton päällemme ja laski päänsä kainalooni. Paras hetki koko vuosituhannella. Toivon, että hänkin tietää sen. Jollei, voinee lukea päiväkirjastani lähtöni jälkeen.

Carpe diem!Keskiviikko 13.11.2019 13:22

Marraskuu valuu ylitseni kuin pilaantunut puolukkasurvos. Tahmainen kylmyys vaimentaa suustani kuuluvan hennon korinan. Marraskuu käy päälleni, marraskuu pahoinpitelee minut. Marraskuu on rikollinen, pahoinpitelijä, sadistinen paskiainen. En tiedä, olenko odottanut tätä hetkeä koko elämäni vai vasta vähän aikaa, miksi kukaan odottaisi hetkeä, jolloin kokee väkivaltaisen teon? Silti koko olemassaoloni tiivistyy tähän sekuntiin, tartun siihen, otan sitä kädestä, pyörin sekunnin kanssa ympyrää, pää menee sekaisin, otamme muutaman valssiaskeleen, sekunti vie, minä vikisen ja yllätyn, että osaan valssia, syön neljä suklaakonvehtia ja tarjoan sekunnillekin, mutta se kieltäytyy. Kukaan ei varmasti ole ikinä ennen syönyt neljää suklaakonvehtia sekunnissa, teen ennätyksen, olen voittaja tässä kyseenalaisessa kilpailussa, jatkamme valssia, venytämme sekuntia, se tuntuu olevan loputon, mutta ei se ole. Se vain tuntuu siltä.

Seuraavana päivänä teen rikosilmoituksen. Täytän kaikki kohdat tunnollisen tarkasti Poliisin verkkosivulla. Ei tällaisia asioita tapahdu toisten ihmisten todellisuuksissa, näin voi käydä vain minulle. Vain minun hullu pääni kykenee syyttämään marraskuuta kaikista ongelmistaan. Kaipaan Madeiralle, jossa marraskuutkin ovat lempeämpiä. Jatkuvasti parikymmentä lämpöastetta, ympärivuotinen vehreys, kulkijaa odottavat levadat ihanine kävelypolkuineen. Kuvitelmissani Madeira on täydellinen: paljon poutaa ja sopivasti sadetta, niinkuin isovanhempieni häälahjaksi saamaan vieraskirjaan olivat kirjoittaneet sen kirjan lahjaksi antaneet ensimmäiselle sivulle. Näen itseni istumassa sympaattisissa kahviloissa, aukaisevani aamulla ikkunan, joka avautuu pienelle sivukujalle, kirjoittavani muistikirjat täyteen tajunnanvirtaa, josta yhtäkkiä huomaisin muodostuneen esikoiskirjani, joka saisi erinomaiset arviot ja käännettäisiin heti kymmenille kielille. Utopia.

Pimeässä erotin vain savukkeesi punaisena hehkuvan pään.

Esi-isien jalanjäljilläSunnuntai 21.04.2019 20:30

Olen kotoisin Lestijärveltä, piskuisesta keskipohjalaisesta kunnasta, jossa on muutama sata asukasta, hiljainen kylätie ja yksi ainoa kauppa. Lestijärvellä ovat asuneet esi-isäni ammoisista ajoista lähtien. Kun nälkävuodet koettelivat, yksi heistä lähestyi kirjeitse Venäjän tsaaria kysyen voisivatko he saada luvan muuttaa Lestijärven kurjuudesta Venäjälle Mustanmeren rannalle hedelmällisemmille ja lämpöisemmille seuduille. No, lupaa ei hellinnyt, joten tässä sitä nyt ollaan! Minua ei varmaan olisi olemassa, jos muuttokuorma olisi pakattu.

Nämä ajatukset liikkuivat päässäni luettuani kirjailija Paula Nivukosken esikoiskirjan Nopeasti piirretyt pilvet. Romaanissa Nivukoski kertoo oman isoäitinsä tarinan alkaen 1910-luvun Isostakyröstä, pieni pohjalaiskunta sekin. Nivukoski on todellinen kirjainmaalari, joka osaa asetella sinänsä merkityksettömät sanat sellaisiksi jonoiksi, että ne muodostavat yhdessä aivan erityisen kauniin kokonaisuuden. Nopeasti piirretyt pilvet on kuin ihana laulu, joka jää soimaan sieluun. Kirjailijan rakkaus suomen kieltä kohtaan näkyy jokaisessa lauseessa, joiden avulla Nivukoski värittää lukijan eteen sata vuotta vanhan maalaismaiseman, joka herää henkiin. Siinä maisemassa Nivukosken isoäiti Liisa saa harteilleen raskaan painolastin: keuhkotautiin kuoleva isä vaatii tytärtään pitämään tilan suvussa, kävi miten kävi. Kovalla työllä, periksiantamattomuudella ja sisulla Liisa selviää tehtävästään, mutta helppoa se ei ole.



Köyhät vuodet koettelevat ja aviomieheksi valittu nuoruuden ihastus lähtee Amerikkaan leveämmän leivän toivossa. Miehen ollessa poissa Liisa joutuu entistä kovemmalle, enkä voi olla ihailematta naisen sitkeyttä. Liisa on ohjaksissa vakaa kuin kone, vaikka sisällään kiehuu. Elämä koettelee, muttei riko kokonaan. Raskaasta aiheesta huolimatta Nivukosken kirja ei ole synkkä tai toivoton. Uskoa parempaan huomiseen, iloa ja elämää tihkuu rivien välistä suoraan verkkokalvoille. Minä rakastin jokaista sivua! Useassa kohdassa peilasin Nivukosken kertomusta omaan sukuhistoriaani: millainen oman isoäitini elämä oli, millaisia vaikeuksia hän kohtasi ja miten niistä selvisi.

Nivukoski kirjoittaa: "Aika murtui kappaleiksi ja putoili maahan. Liisa sulki silmänsä. Suudelma oli nopea ja kömpelö, tunne humahti läpi koko vartalon. Liisaa huimasi, vaikka maa jalkojen alla tuntui väkevänä. Maailma oli tässä, pilvet kohisivat yhteen, aurinko venytteli säteitään jossain horisontin takana."

Tunsin voimaantumista, paluuta juurilleni, olevani yksi lenkki sukupolvien vahvassa ketjussa, olennainen osa jotain isompaa. Väittäisin, ettei kovinkaan moni kirja pysty nostamaan lukijassa sellaisia tunteita, kuin Nopeasti piirretyt pilvet, joka on mielestäni ainutlaatuinen genressään.



Minulla oli kunnia tavata Paula Nivukoski ja saada suloinen signeeraus omaan Pilvi-kappaleeseeni.

Kirja on Otavan vuonna 2019 julkaisema.

MeedioLauantai 23.02.2019 19:39

Sattumanvaraisuus. Kenet kohtaan ja miksi? Mitä tapahtuu ja milloin? Nyt koitti se päivä, kun kohtasin meedion. Hän sanoi, ettei minun pidä olla huolissani: hän näkee takanani suojelusenkelin. Vanhemman naisen, jolle minä olen ollut rakas. Hän kertoi, että näkee myös erivärisiä joulupalloja. Arveli sen tarkoittavan sitä, että joulu on ollut suojelusenkelilleni tärkeä tai että olemme viettäneet jouluja yhdessä.

Tuli lämmin olo, kyynelkin vierähti. Sen täytyy olla mummu! Mummu, suojelusenkelini!

AmebaTorstai 21.02.2019 10:31

Olen kuin ameba, sellainen joka kuuluu johonkin juurijalkaisten sukuun. Eilen astelin juurijaloillani noin 5896 askelta. Pieni askelmäärä ihmiselle, suuri juurijalkaiselle. Joinakin päivinä mietin, etten ole saanut mitään aikaiseksi, etten ole tehnyt yhtään mitään. Tänään minä kuitenkin olen jo avannut silmäni (oli kyllä vähän vaivalloista, täytyy myöntää, ehkä vaikein tehtävä elämässä), keittänyt kahvit, tehnyt aamupalan rakkaalleni (pilkkonut jopa kurkkusiivut leivän päälle!), rasvannut jalkani ja käteni (tämä talvisää kuivattaa minut kasaan, eilisen raakaakin raaemman pohjoisviiman jälkeen minusta ei ole jäljellä muuta kuin kasa ihohilsettä, ihan totta!), siivonnut keittiön pöytätasot ja laittanut astianpesukoneen hurisemaan (tätä ei tapahdu koskaan muulloin ennen aamukymmentä, paitsi tänään kun minun pitäisi tehdä libristiopintoihini liittyviä koulutehtäviä. Sijaistoiminnot!), katsonut kaunista auringonnousua ja lämpömittaria (joka näytti -12,3 celsiusastetta), yrittänyt pyöritellä kipeytyviä hartioitani (joo-o, tässäpä näet alkueliön jolla on hartiat! Luonnonoikku tai sitten evoluution tulos, mutta kallistun ensimmäiseen!), heittänyt roskiin vanhan topin, syönyt kolme suklaakeksiä (sellaisia suklaakeksejä, joissa on enemmän suklaata kuin keksiä: ne on tehty suklaataikinasta, johon on upotettu suklaahippuja ja lopuksi ne on vielä dipattu suklaaseen) ja mittaillut onko ohimollani oleva patti kasvanut eilisestä (mitäs sitä turhaan varailisi lääkäriaikoja, kyllä ameba itsensä osaa hoitaa: diagnoosi F99), tuijottanut pyöreää muovimaapalloa ja seurannut Niilin virtausta pitkin Afrikan itäosia. Aika paljon amebalta!

Nuhanenän tunnustuksia Osa 1.Sunnuntai 03.02.2019 12:49

Olen tuijottanut tuota koivupuuta jo puoli vuosikymmentä. Katsonut keittiön likaisen ikkunan ja sälekaihtimien läpi, kuinka puu on hiljalleen kasvanut, eikä päästä enää kesäisiä auringonsäteitä tuuhean lehvästönsä lävitse. Siksi takapihallamme on aina varjoista. Olen toivonut, että puu kaatuisi myrskyssä, koska katvealueella eläminen on rankkaa: pimeää ja syksyisin täynnä mätäneviä lehtiä. Tänään kuitenkin katsoin vanhaa ystävääni uusin silmin. Näin sen kauniissa rungossa pandan pään. Pandalla oli lempeät silmät, viisas katse ja suu veikeästi supussa. Olenpa onnekas kun pihamaallamme asustaa panda! Omituista, ettemme ole tavanneet aiemmin.

Markkinatalouden huumaaTiistai 01.01.2019 12:00

Pää painaa suunnilleen tonnin. Mua ei oo tehty valvomaan. Vuosi vaihtui ihanan sister from another mother-henkilön kanssa. Päivä on harmaa. Onneksi päästiin eroon joulukuusta. Inhoan joulukuuta, kiirettä, stressiä, pitkiä pyhiä, ainaista jankkaamista kaikesta epäolennaisesta. Markkinatalouden pippalot, joissa yhden pienen ihmisen ajatukset eivät paljoa paina, eikä kukaan tiedä oletko edes mukana juhlissa, vaikka kutsukortissa lukee nimesi epäselvin kirjaimin.

Vain onnekkaat vanhenevatLauantai 10.11.2018 00:59

Näin tämä kaikki voisi loppua. Minä vain kävelisin kylmään veteen ja antaisin pimeyden nielaista minut kokonaisena. Ei se tuntuisi juuri miltään, niin nopeasti hypotermia valtaisi kehoni ja ajatuksissani matkaisin jonnekin aurinkorannalle loikoilemaan. Kaikki mikä on minua, katoaisi pinnan alle. Muistoni häviäisivät maailmasta, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Haaveitani ei muistaisi kukaan. Joka ainoa hetki ja joka ikinen kokemus olisi poissa - tilalla pelkkää tyhjää. Eikä yksikään tietäisi millaista oli olla minä. Tämä kaikki voisi todellakin päättyä juuri näin, jos minä valitsisin niin. Mutta minä päätän vielä sinnitellä, pysyä kiinni elämässä niin kauan kuin annetaan. En tiedä millaista elämä on 60-vuotiaana, mutta haluaisin kovasti ottaa siitä selvää ja kertoa sitten kun tiedän.