IRC-Galleria

pikkuhiljaa hävitän minuuteni

sanon asioita joita en tarkoita

sanoja jotka eivät kuulosta minun sanoiltani

kaiken tämän keskellä olen kuitenkin minä itse

tai se joka luulen olevani

häilyvänä kuvana

pienenä pisteenä

valtavana kysymysmerkkinä

vaikka haluaisin olla voimakas huutomerkki, joka julistaa ylpeänä: "Tässä minä nyt olen!"

tai edes pilkku joka antaa varmaa toivoa tulevasta - mikään ei voi päättyä pilkkuun

mutta en ole

olen vain yhdyssana joka on kirjoitettu erikseen

ja joku sanoo: "et sinä voi itseäsi hävittää, minä tulen löytämään sinut"

siitä olen onnellinen

vihaan tietokonetta
vihaan masentuneisuutta
vihaan päiviä jolloin en saa mitään aikaiseksi
vihaan nukkumista
vihaan valvomista
vihaan täyttä mahaa
vihaan nälkää
vihaan nettiä
vihaan paisetta leuassa
vihaan tonnikalaa hampaitten välissä
vihaan yksinäisyyttä
vihaan lyijykyniä
vihaan koulua
vihaan kirjoja
vihaan kirjoittamista
vihaan pölyä
vihaan imuria
vihaan likaisia astioita
vihaan eräpäiviä
vihaan J.Lo. Live-hajuvettä
vihaan melua
vihaan autoja
vihaan pyöriä
vihaan kenkiä
vihaan miehiä
vihaan rasvaa
vihaan kipua
vihaan epätasa-arvoa
vihaan uutisia
vihaan kello 09.00
vihaan aamuja
vihaan päiviä
vihaan iltoja
vihaan öitä
vihaan kirjeitä
vihaan sähköposteja
vihaan tekstareitten näpyttämistä
vihaan liitetiedostojen lisäämistä
vihaan syöpää
vihaan aidsia
vihaan kuolemista
vihaan onnettomuuksia
vihaan haavoja
vihaan painovoimaa
vihaan aurinkoa silloin kun se ei katso meihin ja silloinkin kun katsoo sillä se sokaisee
vihaan ikävää
vihaan rakkautta
vihaan liian pieniä paitoja jotka nousee niin että napa näkyy
vihaan välilevyn pullistumaa
vihaan selkäkipua
vihaan välimatkoja

Olin päättänyt etten muistaisi juuri mitään
en niitä kertoja kun mokasin itseni koko luokan edessä tai joku sanoi minulle jotain ilkeää
Tai niitä kertoja kun joku pyysi käskystä anteeksi tarkoittamatta sanaakaan: "No anteeks ny sitte!"

Yhtäkkiä minä muistankin kaiken
muistan kun mummu luki vintissä runoja ulkomuistista ja kun tyttöjen kanssa teimme metsämajamme verhot vanhoista rintaliiveistä

Ja sen kun pidettiin kauppaa leikkimökissä ja myytiin pikkukakaroille vanhoja lehtiä

Sen kun juostiin kunnantalon alle piiloon vaikka ei sinne tietenkään saanut mennä ja pelotti ihan hirveästi koska siellä oli pilkkopimeää eikä sinne oikeasti edes saanut mennä!

Muistan kuinka myytiin tuotteita ovelta ovelle ja kerättiin rahaa luokkaretkirahastoon ja eräs mummu avasi oven ja käski meitä olemaan hiljaa kun lapsi nukkuu mutta pyysi meidät kuitenkin sisälle ja ovenraosta me nähtiin että sängyssä peiton alla oli nukke eikä mikään lapsi ja säikähdettiin ihan kamalasti
"Tästä ei sitten kerrota ikinä kenellekään!", vannottiin.

Ja minä muistan kun pappa kuoli ja minä ja pikkusisko juostiin kodinhoitohuoneeseen pöydän alle rukoilemaan ettei pappa oikeasti olisi kuollut, että se leikkisi vaan ja pian kaikki olisi taas hyvin, eikä tulisi ambulanssia eikä ruumisautoa eikä mummun tarvitsisi alkaa itkeä niin paljon eikä nukkua yksin ja jos mummulaan soittaisi niin pappa vastaisi niin kuin aina ennenkin - hitaasti ja vakaasti, 72:n vuoden ammattitaidolla

Minä muistan kun nielaisin vahingossa napin kun leikin sen olevan lääketabletti ja ompelukoneajokortin ja raksin "ei käytä silmälaseja ommellessaan"-kohdassa ja sen kun opettaja sanoi nelosella että rasva kuuluu naisen kehoon enkä minä uskonut sitä silloinkaan

Minä muistan jopa sen miltä tuntui istua ulkopuolisena juhlissa, joihin minut oli kutsuttu ja poistua vähin äänin ilman että kukaan huomasi

Muistan ne joulut kun kaikki vielä kokoontuivat yhteen ja lahjoja oli monta pussillista ja minä sain lahjaksi Kikan kasetin, vaikken ymmärtänyt mitä tarkoittaa kun sukkula syöksyy venukseen

Senkin minä muistan kun tunsin kuilun kasvavan minun ja ystäväni välille, kun hän oli seiskalla ja osasi laskea neliöjuuria ja minä olin vasta vitosella harjoittelemassa jakokulmaa ja tunsin ettei meillä enää ollut mitään yhteistä

"Men inuti kände jag mig som nyckelpigan jag först hade satt eld på men som jag sedan låtit leva."

Susanna Alakoski (Svinalängorna 2006)

ihan-vähän-ahdistus

Viime yönä se taas tapahtui: käteni puutui tunnottomaksi. Yö oli muutenkin levoton - heräsin ainakin neljä kertaa. Yksi näistä kerroista oli juuri se, kun nukuin käsi pään alla ja heräsin siihen, ettei kädessäni enää kiertänyt veri. Tällöin kädestä tulee pitkä ja iso lihamötkäle. Minulle ei ole tapahtunut tätä pitkään aikaan - onneksi - sillä se tuntuu tosi epämiellyttävältä. Heitin tunnottoman käden pois pään alta. Tällä kertaa en panikoinut, sillä näin on käynyt ennenkin. Tunsin, kuinka veri alkoi pian kohista suonissa ja tunto palasi vähitellen. Sain iloita kädestäni hetken, kunnes taas nukahdin.

Näin Wikipedia sivuaa kokemaani asiaa (erona vain se, etten oo mikään drinker):

"Saturday Night Palsy is also a medical slang, similar to Chicken Pox, that refers to becoming inebriated to the extent that the brain briefly loses communication with a limb, typically the arm. The condition results from the drinker falling asleep in a position such that the flow of blood is restricted to a limb. Upon waking, the brain has difficulty communicating with the limb. The inability for the patient to use the limb can be as brief as an hour or can last for as long as a week."

Miten sä Loda voit muistaa, että mun "hevosen" nimi oli Frances?

Ajattelin kirjoittaa tosi paskamaisen runon
sikamaiset sanat runoksi punon
Ajattelin tänään pimeyteen hukkua
mutta sitten tajusin kaiken olevan täyttä puppua
Tämä maailma pienen ihmisen murtaa
vain hiekkaa löydät, vaikka luulet huuhtovasi kultaa
Jos osaisin kirjoittaa sonaatin
jos tykkäisin mausta tomaatin
Silloin normaalimpi ihminen olisin
saisin sanoa: "Ennen tyhjänä kolisin."
Vaan en osaa riimitellä sonaattia
eikä ole mulla halua viipaloida tomaattia (leivälle)
Mieleni kulkee jossain niin kaukana
välillä mietin että päässäni täytyy olla paukama
En mahdu raameihin muiden
- haluan tanssia kera kuiden!

Pakko päästä avautumaan! Ottaa niin lahjakkaasti kupoliin nimittäin!

Tässä syyt:

1. Pyöränkumi puhkesi menomatkalla töihin. Melkein myöhästyin. Soitin jo töihin, että saatan myöhästyä vähän. Soitin ihan vain siksi, että minä en myöhästy töistä koskaan. Minä olen aina ajoissa. Olisivat voineet luulla, että olen heittänyt veivini, jos en olisi paikalla jo vähintään varttia vaille. Puhkeamisen syy oli joku epämääräinen kuoppa rantatiellä. Vihaan epämääräisiä kuoppia, joita ei voi nähdä paljain silmin ja jotka puhkaisevat viattomat pyöränkumit. Tömpsistä vaan ja pikku-Pauliinan pyörästä on kumi puhjennut. Kyllä tuli iskää ikävä. Iskä korjaisi pyöräni käden käänteessä. Haettaisiin Ohlsonilta uudet kumit ja iskä käyttelisi työkalujaan. Avot!

2. Lattiavalaisimestani meni lamppu rikki. Tämähän on erityisen ärsyttävää siksi, että tällaiset onnettomuudet sattuvat tietenkin aina juuri silloin, kun haluaisi laittaa valon päälle. Tietysti välillä on hyvä istua pimeydessäkin, mutta ei juuri tänään, kiitos!

3. Mulla oli maailman huonoimmat kävelykengät jalassa. Niillähän minä juuri talsin kaikki nuo epäonniset kilometrit tänään. Niiden pohjat ovat riekaleina ja meinaan nyrjäyttää niillä nilkkani vähintään sadan metrin välein.

4. Puhelimesta loppui akku juuri kun soitin. Loda I´m sorry! Tää ei vaan oo mun päivä!

5. Joku pälli oli kiinnittänyt pyöränsä mun puuhuni. Siis kun tuossa meidän pihassa on puu, johon aina kiinnitän pyöräni vaijerilukolla. No, tänäänpä en kiinnittänytkään! T sanoi, että mun pitäisi naulata siihen puuhun kyltti jossa lukisi "VARATTU". Sen taidan tehdäkin, sillä se on kyllä oikeasti mun puu!

On tässä kaikessa jotain hyvääkin: kävellessä näkee paremmin ympärilleen. Katselin kaikessa rauhassa sisälle valaistuihin asuntoihin. Katselin sisälle onnellisten ihmisten täydellisiin elämiin, joihin ei takuulla kuulu puhjenneita pyöränkumeja tai loppuvia akkuja. Monilla ihmisillä on tosi nätti koti. Olisipa minullakin.

Ai niin, olen unohtanut kertoa, että minä ja T ajoimme kolarin! Olimme matkalla kotiin keskustasta päin ja ylitimme suojatietä. Minä ajoin edellä ja huomasin edessäni rikkoutuneen pullon. Lasinsirut olivat vaarallisen terävinä keskellä tietä. Jarrutin täysillä, sillä pelkään lasinsiruja enemmän kuin kuolemaa. T ei ehtinyt reagoida jarrutukseeni vain ajoi rytinällä perääni. Säikähdin vähän ja esitin tyhmän kysymyksen: "Ajoiksää mun perään?"
"No ajoin!", vastasi ärtynyt T.
"No voi voi. Turvaväli, turvaväli!" näsäviisastelin minä.

Onneksi kummallekaan ei käynyt pahemmin.