IRC-Galleria

Vajaan viikon pääst on joulu. Joulu sucks.

Mieli pysyy virkeenä kun kuvittelee. Mielikuvitus pysyy virkeenä kun dramatisoi unelmiaan. Pääni sisällä pyörii saippuasarjamaraton tähtenä minä itse.

Turhautuneisuus...

Toivottakaa onnea, joku raahautuu tänään kahden luolaihmisen pakottamana seurakunnan joulujuhliin kello kuudeksitoista. Istu siellä sitten pari tuntia, kilju hihhulien mukana virsiä ja vedä napa täyteen pyhällä hengellä myrkytettyjä pipareita. Vähäks jipii, saan sieltä varmaan taas lasten lahjapussin varustettuna ompulla ja tikkukaramellilla. Vitun mummot uskoo sen tuovan joulumieltä 16-vuotiaan nuoren sydämeen...

Paljon mieluummin viettäisin aikani aivan muualla ja aivan toisten ihmisten kanssa. Tai vaikka vaan yhden ihmisen kanssa. Sen yhden tietyn ihmisen.

Unelmaa. Ei koulua. Bussilla Saloon tekemään jouluostoksia.

Vaikka joulu ei juhlana merkitse minulle mitään, haluan tavan mukaisesti antaa lahjoja parhaille ystävilleni. Vain kertoakseni heille, kuinka paljon he tällä hetkellä merkitsevät minulle. Kaikki lahjan saavat voivat siis lämmöllä tietää olevansa erittäin tärkeitä tälle otukselle.

Ostin lahjan siis ehkä parhaalle ystävälleni (jonka olen kenties kauiten tuntenut), kahdelle uudelle tuttavuudelle (jotka joutuvat kanssani asumaan) sekä kahdelle vastakkaisen sukupuolen edustajalle (jotka toivat valoa elämääni yläasteen aikana). Kiitos jo teille rakkaat ystäväni. Lahjat ja herkät kortit saatte lähempänä aattoa.

Te, jotka ette lahjaa vastaanota tänä vuonna - älkää ottako itseenne. Olen köyhä opiskelija, jonka mieli on pieni. Lahjattomuutenne johtuu siis täysin tyhjästä kukkarostani tai siitä, ettette vaan yksinkertaisesti tänä vuonna mahtuneet mieleeni samalla tavalla kuin edellämainitut. Eiköhän asia korjaannu jossain vaiheessa, jos on korjaantuakseen ja eihän tämä nyt mikään virallinen jaottelu ole. Olette kaikki minulle enemmän tai vähemmän rakkaita.

Vaikka kuinka yritän välttää olevani samanlainen kuin nykyajan materialisti pissislehmät, niin pakko on myöntää, että juuri tällä hetkellä kaipaan kännykkääni todella paljon. Äitini unohti maksaa kännykkälaskuni ja nyt olen suljettuna korpeen ilman kontaktia ulkomaailmaan. Ja juuri nyt, kun eniten kaipaisin niitä tiettyjä ihmisiä, jotka saavat mielialani aina nousemaan ylös turhautuneisuuden alhosta. Tosin luulen, että tässä mielentilassa en saisi sanottua näille henkilöille juuri sitä, mitä haluaisin heidän kanssaan jakaa. Toisaalta en ehkä saa ajatuksiani julki ikinä, pelkuri kun olen. Mutta luulen, että tässä pisteessä pelkkä heidän ääniensä kuuleminen ja turha juoruilu riittäisi sieluni pelastamiseen tältä päivältä.

Onko se epänormaalia, että pistää seinälleen kuvia ihailunsa kohteista? Enkä nyt tarkoita mitään julkkiksia tai joka tytön seksisymboleja vaan aitoja suomalaisia poikia. Onko outoa himoita tuntematonta ihmistä, joka ei edes tiedä olemassaolostani? Onko oikein elätellä toiveita tutusta ihmisestä vaikka tietää, ettei tämä varmastikaan ole kiinnostunut? Taidan pettää itseäni... Miksi asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on välillä niin vaikeaa? Miksi tyydyn vain istumaan hiljaa omassa nurkassani, enkä tee mitään sen tosiasian eteen, että haluaisin tutustua tiettyihin ihmisiin paremmin? Miksi ihmissuhteet ovat niin vaikeita? Vai kuvittelemmeko niiden vain olevan vaikeita? Tekevätkö kuvitelmamme asioista vaikeita vai onko psyykkeellä oikeasti osaa tai arpaa rakkaudessa? Miksi minä?

Alan omaksua omanlaista, persoonallista käsialaa. Ikävä kyllä käsialani muistuttaa sitä mongerrusta, jota lääkärit rustaavat resepteihinsä. On viime aikoina tullut kirjoitettua taas poikkeuksellisen paljon omia ajatuksia paperille. Ja nimen omaan PAPERILLE! Sille puusta valmistetulle liuskalle, joka nykytekniikan ohella tuntuu vanhanaikaiselta ja hitaalta. On ihan hyvä, että olen päässyt irtaantumaan tietokoneesta ja ottanut lähempää kontaktia vihkoihini.

Miten voi olla niin, että kun ostaa päiväkirjan, on mielessä ajatus, että kirjoittaa siihen päivittäin tai kerran viikossa tai jollain muulla säännöllisellä väliajalla? Nämä ääneensanomattomat suunnitelmat tekevät olon turhautuneeksi sitten kun ne eivät kuitenkaan toteudu. Ainakaan minun kohdallani... Omistan yhden päiväkirjan. Sain sen joskus ollessani alle 10-vuotias. Alkuun tuli kirjoiteltua lähes joka päivä, sitten kerran parissa kuukaudessa, sen jälkeen lähinnä mitä minäkin vuonna sain joululahjaksi ja nyt ei sitäkään. En edes enää tiedä, missä päiväkirjani on. Nykyän kirjoitan tunteenpurkaukseni alati auki olevalle tietokoneelleni tai vihkoon, mikä milloinkin sattuu olemaan käsillä.

Tyhjä olo.

Miten ihmissuhteita voi luokitella? Onko tarkkoja rajoja olemassa? Miten erotat ystävän ja kaverin? Mitä termejä ihmissuhteista voi yleensäkään käyttää? Kertokaa minulle, jos tiedätte tai luulette tietävänne.

Minä en tiedä.

Maailmassa on paljon pölyä. Tai ainakin Opistolla. Turvepöly, heinäpöly, sahanpurupöly... Limakalvot ovat kovilla kun näitä kaikkia hengitetään sellaiset 8 tuntia päivässä. Nenästä vuotaa verta ja kun on punaisen elämän eliksiirin aika tyrehtyä, valuu rööristä räkää kuin hanasta vettä. Kipeäkö? No en todellakaan, eihän mulla ole edes kuumetta.

Tervetuloa hevosalalle. Talliin ei saa mennä kuumeisena, mutta jos ei ole kuumetta, ei ole hyvää syytä jäädä pois tallista. Opisto on oikeasti tosi hyvä paikka, eikä minulla ole siitä juurikaan pahaa sanottavaa. Nenästäni ulos valuvat aivot vain haluavat sanoa haisevan vastalauseen ruumiin tukkoisuudelle ja syyttää jotakuta. Tässä tapauksessa hevosalan pölyjä.


22 päivää jouluun. Voi vittu.

Joulun markkinointi aloitettiin ainakin täällä Somerolla jo lokakuussa, kun suklaapukit tekivät pyhiinvaelluksen kauppojen takahuoneista hyllyille itseään tyrkyttämään. Erilaiset joulukalenterit valtaavat kodit ja mediat. Television tylsät, puuduttavat mainokset saavat koristeikseen partaukot. porot ja tonttulakit, mutta ovat silti tylsiä ja puuduttavia. Lapset kinuavat tuotteita, joita eivät tarvitse tai joita eivät voi saada. Joulu on rahastuksen aikaa.

Olen kristillisten puolesta vihainen. Vaikkei joulu merkitse minulle sen enempää kuin kasa pulunpaskaa, on mielestäni ikävää, että edes ne ihmiset, joiden juhla joulu on, eivät muista mikä joulu oikeastaan on. Kristityt ravaavat hame hampaissa tukkaputkella ympäri marketteja löytääkseen materialistikakaroilleen juuri sen oikean merkkisen ripsivärin tai kauko-ohjattavan auton. Mikään muu ei kelpaa.

Kello 5:45 aamulla kämppis huutaa: "Hanna, kello on varttia vaille!". Ponkaisen ylös sängystä ja karjaisen ensi töikseni: "Vittu!! Voi vittujen vittujen vittu!!!". Vaatteet niskaan ja talliin jakamaan heiniä hevosille. Pitikin mennä niille festareille viikonloppuna... En saanut niistä mitään irti (paitsi Green Dayn uuden Live CD+DVD:n kaupungilta). Ohjelmat loppuivat vasta yhdentoista aikoihin, majoituskoululle päästiin hyvä jos ennen puoltayötä ja nukkumaan vasta yhdeltä yöllä kovalle lattialle. Aamulla seitsemältä ylös ja hihhulien sekaan pyörimään. Tuloksena minä ja ystäväni nukuimme Elyséen Gladiators' Coliseumin penkeillä jumalanpalveluksen ajan ja nyt olen vitun väsynyt tehtyäni tänään kaksi tallivuoroa. 19 vielä tällä viikolla jäljellä.

Talliviikot Ypäjän Hevosopistolla ovat raskaita, varsinkin jos on "riehunut" edeltävän viikonlopun. Mutta en minä valita, tykkään tallitöistä. Saan pitkiä katseita täällä sanoessani, että tykkään lakaista käytäviä, lapioida paskaa ja kääriä pinteleitä. Tykkään kyllä myöskin nukkua ja hirtän sen, joka tänä iltana meluaa kun menen nukkumaan.

Joskus tuntuu siltä, etten osaa selittää ajatuksia muille. Joskus en taas tohdi, sillä tiedän, kuinka he aikovat reagoida enkä välttämättä tahtoisi nähdä seurauksia. Miksi asioita on niin paljon helpompi kirjoittaa, kuin sanoa päin naamaa? Miksei aina vain voisi kertoa kaiken rehellisesti. Rupean yltiörehelliseksi. En valehtele enää, enkä kiertele vaan kerron asiat suoraan. Rikon lupaukseni jo huomenna.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä se iski. Olin sängyssä, yöpaitasillani, valmiina kohtaamaan unen tiedottomuuden kun se iski. Nousin ylös, kiskaisin housut jalkaani, silmälasit päähäni, kaivoin jostain lehtiön ja kynän ja aloin piirtää. Pitkästä aikaa piirsin tunnetilan perusteella. Kaikki kiitos siitä kuuluu eräälle galleristille, joka tuskin edes tietää olemassaoloani. Aiemmin viikolla, tarkalleen ottaen maanantaina, kämppikseni Saija oli näyttänyt minulle kuvia hontelosta rokkipojasta, jolla oli aivan käsittämättömät silmät. Tykästyin pojan kuviin niiin paljon, että tulostin niitä ja ripustin huoneeni seinälle. Niitä siinä päivän katseltuani sain sitten yöllä inspiraation. Nyt on pojasta syntynyt ainakin kolme onnistunutta piirrosta. Ehkä annan ne hänelle joku päivä, kiitoksena luovan sieluni vapauttamisesta.

Aloin olla jo tuskainen, kun ei mitään tapahtunut tuolla taiteen puolella, mutta yöllinen vimmani sai ilon pulppuamaan sisimmästäni. Vaikka olenkin nauranut aina ja tulen aina nauramaankin, nyt nauruni on vapautuneempaa ja se tulee enemmän luonnostaan. Olen taas positiiivinen.

Tänään olen lähdössä kolmen jälkeen Turkuun. Osallistun seurakunnan kanssa retkeen, joka suuntaa Maata Näkyvissä-festareille. Jos joku ei ole selvillä, tuo on uskonnollinen tapahtuma. Jotkut minut hieman paremmin tuntevat ihmiset ovat olleen ihan äimänä: "Mitä SINÄ siellä teet?", tietäen mielipiteeni uskontoihin. Olen ilkeä ja itsekäs, mutta rehellinen sanoessani, ettei itse tapahtuma kiinnosta juuri paskaakaan, vaan saan oivan tilaisuuden lähteä luvallisesti Turkuun shoppailemaan ja kavereita tapaamaan. Voisihan sitä koittaa ottaa jotain irti niistä itse ohjelmistakin, mutta luulen sen jäävän melko vähäiseksi.

Mikä saa ihmisen nousemaan sängystä vapaaehtoisesti seitsemältä aamulla ja suuntaamaan pakkasaamun läpi luokkaan, jossa on tietokoneita, vain siksi, että pääsee jälleen näkemään tietyn ihmisen kasvot? Ihastus.

En varmasti ole ainoa, josta välillä tuntuu, että pään sisällä on joku muukin. Joskus epäilen oikeasti, että sairastan lievää skitsofreniaa. Olen melko varma, että minulla on ainakin kaksi tai useampikin persoona, jotka enemmässä tai vähemmässä määrin osaavat sulautua toisiinsa.

Kävin eilen ystäväni kanssa katsomassa elokuvan "Jali ja suklaatehdas". Yksi monista Johnny Deppin tähdittämistä elokuvista. Kun nyt olen nähnyt tämän lisäksi mm. elokuvat From Hell, Cry Baby, Blow, Pirates of the Caribbean ja legendaarisen Edward Saksikäden, mieleeni juolahtaa pakostakin, että miten yksi mies voi noin vakuuttavasti näytellä niin montaa erilaista roolia. Roolihahmot kuten Kapteeni Jack Sparrow, Willy Wonka ja Edward Saksikäsi ovat erittäin mielenkiintoisia persoonia ja roolisuoritukset ovat huikeita. Välillä sitä melkein miettii, että herra Deppillä olisi monta persoonaa, jotka astuvat esiin elokuvissa...

Onko minulla monta persoonaa vai osaanko vain näytellä vakuuttavasti? Näyttelenkö itselleni?

Voivatko ihmisen mielialat muuttua viiden minuutin välein? Omani ainakin muuttuvat. Eilenkin olin ensin täysin huipulla, liitelin jossain kaukana innoissani katsellessani videoita lempiyhtyeideni live-esiintymisiä, seuraavassa hetkessä olin katkera ja kateellinen, etten itse voi saavuttaa mitään samankaltaista. Sitten mieleni muuttui pelottavan päättäväiseksi ja kunnianhimoiseksi. Sitten vaivuin itsesääliin ja turhautumiseen... Onko tämä osa puberteettia? Vai olenko vain päästäni vialla?

Katsoin eilen Green Dayn nettisivuilla bändin uuden musavideon "Jesus of Suburbia". Kappale on mielestäni aivan mahtava, nerokas. Video oli vaikuttava. Se sai minut ajattelemaan lisää maailmaa, uskomuksia, politiikkaa, tunteita... kaikkea. Kuuluuko asioiden mennä näin? Voisivatko ne ikinä olla paremmin? Voimmeko me tehdä mitään? Entä oma elämämme? Voiko sille tehdä mitään? Voiko mihinkään oikeasti vaikuttaa?

Minulla riittää ajatuksia, kysymyksiä, mielipiteitä... Joskus vain tuntuu, ettei ole ketään kenelle kertoa, keneltä kysyä... Silloin tuska alkaa pakkautua omaan päähän... Silloin yleensä raapustan riipiviä kuvia ja tekstejä paperille. Se on tapani purkaa tunteitani. Nyt kuitenkaan en saa tartuttua paperiin ja tuntuu, että päässä pamahtaa. Sitten mieleeni vain tulee aukko ja tuska haihtuu pois huomaamattani.

Olenko epänormaali?

Tulin eilen kotiin vietettyäni taas onnistuneen viikon Ypäjän Hevosopiston opinahjossa. Kun tietoni ja taitoni laajenevat, tuntuu siltä, kuin maailma aivojeni sisällä kasvaisi ja tulisi enemmän itsetietoiseksi. Kaipasin ystäviäni koko viikon, tuntui kuin olisin riutunut, vaikka minulla oli ympärilläni ihania ihmisiä ja musiikki ympäröi minua. Viime aikoina on tuntunut siltä, kuin olisin tullut läheisemmäksi joidenkin ystävieni kanssa kun taas joistain ystävistäni olen löytänyt uusia puolia tai sitten en vain niitä ole huomannut aiemmin. Joka tapauksessa nämä "uudet puolet" eivät ole mieleeni. Elämäni kokee mullistusta ja inspiraationi pitkäveteisyyttä. Päällä on lamakausi. Luomisen tuska on loppuun kulutettu.

Kun itseltä on luovuus (toivottavasti) väliaikaisesti tyrehtynyt, on sitä tyytynyt kuuntelemaan muiden vuodatuksia. Kuten kaikki tiedämme, parhaat asiat elämässä syntyvät tuskasta. Voin vain kuvitella niiden tuskaa, jotka loivat upeimmat kappaleet tämän maan päällä. Billie Joe Armstrong on nero, suorastaan Jumala. En pysty sanoin kuvaamaan, mitä miehen tekemä musiikki saa minut tuntemaan. En pysty sanoin kuvaamaan, mitä se tuo mieleeni.

Viime aikoina verta pumppaava lihakseni, joka oikeasti ei liity mitenkään tunteisiin, on tuntunut saaneen osuman saatanan palkkaaman Amorin nuolesta. Mieleni halajaa entistä kovemmin rakkautta, sitä tunnetta, josta kaikki vaahtoavat ja jonka pitäisi tehdä maailmasta parempi paikka. Vaikka minäkin omalta osaltani tahtoisin tehdä maailmasta paremman paikan, vittuun maailma ja rakkautta MINULLE. Olen iskenyt silmäni sellaisiin ihmisiin, joista todella pidän, joiden tiedän olevan hyviä ihmisiä, mutta joita en voi saada. Tahtoisin puhua näiden ihmisten kanssa aamuun asti. Tahtoisin kuulla heidän mielipiteensä, jakaa heidän tuskansa. Tahtoisin koskea heitä ja puhua heille, sanoa kaiken mitä pääni sisällä ajattelen. Mutta en voi. Illuusio ei saa särkyä.

Billie Joe Armstrong - kadehdin sinua.