IRC-Galleria

Paukkelo

Paukkelo

n ei olisi pitänyt käväistä galleriassa... Karseeta nähdä oma ikänsä noin tarkasti. Yök!
Miten osaa olla näin pöhkö olo? Asiat tippuvat käsistä. Yksinkertaisetkin selitykset tuntuvat mahdottomilta ymmärtää. Jutut ovat laaduttomia, mutta niitä on sitäkin enemmän. Itsestään on vaikeaa saada mitään irti. Hommat jää tekemättä, tai ne tulee tehdyksi vain puolitiehen, koska sen jälkeen unohtaa mitä oli tekemässä. Naurattaa koko ajan.

Näin meni minun päiväni. Miten sinun päiväsi meni?

Siinäkö kaikki?Perjantai 24.08.2007 01:24

Nukuin viime yön hyvin, söin tänään herkullista makaronilaatikkoa ja jaksoin fillaroida töihin. Mikä tämä tällainen flunssa muka on? Missä on kahden viikon vetämättömyys? Missä sohvannurkka, viltti ja teemuki? Missä tahmeat lakanat ja niljainen olo kolmen päivän suihkuttomuuden jälkeen?

En käsitä.

(Kirjoittaja koputtaa vimmatusti pikkuveljensä tietokonepöydän lastulevypintaa.)
Menin eilen nukkumaan täysin tietoisena siitä, että tästä yöstä ei tule mitään. Nieleminen sattui, pikkuhiljaa alkoi sattua hengittäminenkin, sitten ihan vaan paikoillaan oleminen. Amputoikaa mun kurkku! Kolmen aikaan huuhtelin buranan alas tulikuumalla vedellä. Eiköhän tokene!

Ei toennut.

Tänään olen vakavana seurannut, miten jossain pääni uumenissa on alettu tehtailla räkää. Paine kertyy nuppiin hitaasti mutta varmasti.

Tästä menen suoraan keittiöön juomaan konjakkia. Se on näitä flunssan mukavia puolia, että saa kitata kirkkaita lääkinnällisissä tarkoituksessa.

Olen tumpeloTiistai 21.08.2007 01:00

Ukkoni aikoo ostaa perheeseen toisen tietokoneen. Se tulee tarpeeseen sitten kun molemmat hakkaavat koulujuttuja 24/7. Tai siis toinen meistä hakkaa ja toisen pitää päästä päivittämään galtsupäiväkirjaa.

Kaivoin tänään aamulehdestä Veikon koneen mainoksen ihan vain tarkistaakseni missä lähin toimipiste sijaitsee. Siinä selaillessani mainitsin veljelleni, että pitäis varmaan hommata se sellanen langaton netti -juttu, kun tulee toinen kone taloon. "Ai reititin?", "Just se. Reititin."

On oikeasti aika noloa mennä ostamaan asioita, joiden nimiä ei tiedä. Nyt on trendikästä olla pihalla digiboksien kanssa, mutta jokainen ainakin tietää mitä hakee. Yksi digiboksi kiitos. Ja jos tulee hätä, auttavia puhelimia on miljoona ja Ylen kamppanjoita joka sormelle. Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä, kun kyse on langattomista interneteistä? Minä en niistä mitään ymmärrä, eikä kyllä ymmärrä miehenikään. Langaton internet (eli onko se nyt siis niinku WLAN?) on sen sortin hienostelua, että normaalin kuolevaisen saa rauhassa jättää yksin lyhennemereen. Jos sellainen kerran on saatava, on siis oltava niin valveutunut ihminen, että jaksaa ottaa itsekin selvää.

Huoh...

Saa nähdä mitä tästäkin tulee.

Kahden maan kansalainenSunnuntai 19.08.2007 22:53

Seisoin eilen hyvinhoidetulla nurmikolla ja katselin, kun ystäväni tuhkauurna laskettiin varovasti maan sisään. Yleisöä ei ollut paljon, mutta ainakin joka ikinen sielu sillä paikalla sillä hetkellä kuului siihen. Anteeksi, että sanon näin, mutta se oli mahtava hetki.

See you when we get there.

End of days (of the Lavia)Perjantai 17.08.2007 13:25

Hihhei! Tänään loppuu tämäkin huvi. Lähden töihin parin tunnin päästä ja sille tielle jään. Tulee ikävä joutilaisuutta, oman elämän herruutta, nopeaa leivänpaahdinta, langatonta nettiä, aamulenkkiä asfalttitiellä, viskigrogeja, pököttiä, työmatkaa, Kaarlea ja rauhallisia aamuja.

Robia ei tule ikävä. Se saa syyttää siitä itseään, koska on tikannut minut niin täyteen pieniä reikiä.

Ja mitä sielun löytämiseen tuli, se on yhä hukassa. Jotkin asiat selvisivät ehkä hieman (niin kuin se, mistä isän mehiläiset löytävät mettä). Joko aikaa ei ollut riittävästi, tekniikka oli väärä tai sitten yksinkertaisesti en hakenut tarpeeksi. Kiivanan Kaarle! Sen vika.

Teen teille vielä tunnustuksen. Minun piti olla kiltti ja ahkera tyttö ja ajaa nurmikot ennen kuin lähden. Olin jo hyvässä alussa. Löysin leikkurin ja rullasin sen keskelle pihaa. Vasta silloin tajusin, etten ole IKINÄ laittanut tällaista käyntiin. Olen seissyt tuhansia kertoja vieressä, raaviskellen muniani ja räkien maahan ("Olisko tulppa märkä tai jotain? Annas ku mä nyppäsen"), mutta siihen se jää. Joku muu on aina tehnyt työn. Tiedän, että siitä narusta pitää vetää, mutta pitääkö tehdä jotain ennen? Laittaa veto päälle tai pois päältä? Onko tässä ryyppy? Onko siellä edes bensaa?

Kärräsin rakkineen takaisin verstaaseen. Ajattelin, että ne ovat herkkiä rikkumaan ilman meikäläisen puoskarointiakin.

Anteeksi isä, minä yritin.

Nuori ja tyhmäTorstai 16.08.2007 14:59

Joskus kauan sitten halusin ihan hirvittävästi lemmikiksi oravan tai apinan tai jonkin muun notkean veijarin, joka osaisi kiivetä olkapäälle. Siitä ei ole kauaa aikaa, kun tajusin mitä sellaiset otukset käyttävät kiipeämiseen. Ne eivät tule ylös imukupeilla tai tahdonvoimalla.

Juttu valkeni minulle lopullisesti tänään aamlla kun piirtelin itselleni silmiä vessassa. Tunsin pienet terävät kynnet pohkeessani, sitten reidessäni, sitten selässäni ja sitten näinkin peilissä olkapääni takaa suuret, vihreät silmät.

Kukkuu!

Sellaisissa tilanteissa ei voi muuta kuin miettiä, että kumpikohan tässä on tärkeämpää: viiltävä kipu vai se, että minulla vihdoinkin on pieni, suloinen eläin olkapäällä.
Olen jo useampaan otteeseen yrittänyt kuvailla teille, millaista on istua muovituolilla keskellä apilapeltoa ja katsella auringonlaskua. Siitä ei ole tullut yhtään mitään. Minun pitäisi ottaa joku helkatin runoilija joskus mukaan, niin hän voisi sitten välittää kokemuksen teille.

Noniin. Tänään aloitin auringonlaskubongaukseni samaan tapaa kuin aina ennenkin, paitsi että ulkona satoi vettä. Vettä = pilviä = enemmän värejä. Ajattelin, että jos meinaan ihan aikuisten oikeasti raahata teatraalisen habitukseni kaatosateeseen yhden auringonlaskun takia, niin Kaarle ei riitä. Tarvitaan orkesteri. Iso orkesteri. Ja kuoro.

Soittimellani ainoa levy, jossa on jotain sinne päinkään oli Kaunottaren ja Hirviön soundtrack. Päätin antaa sille mahdollisuuden.

Istuin siis lämpöisessä tihkusateessa keskellä peltoa, hyttyset imivät kosteita olkapäitäni, taivas muuttui hitaasti vaaleankeltaisesta tumman oranssiksi ja ranskalainen kynttilänjalka luetteli korvaani erilaisia ruokalajeja. Ei huono tapa viettää iltaa, no sir!

PummiMaanantai 13.08.2007 21:33

Eilen sattui eteen tilanne, että minun piti päästä paikasta a paikkaan b, jotta voisin sitten ajaa auton paikasta b paikkaan a. Välimatka oli noin neljäkymmentä kilometriä. Äiti ehdotti, että he voisivat tulla hakemaan, mutta sitä minun ekologinen omatuntoni ei olisi sulattanut. Sitten äiti ehdotti, että etsisin jostain polkupyörän ja tulisin sillä. Siis haloo! Nelkyt kilsaa, daaaaah! En tasan siis tuu!

Sanotaan, että kotiin löytää aina. Tarkoittaako se sitä, että sinne pääsee aina?

Teoriassa liftaaminen Kullaantiellä sunnuntaina puolen päivän aikaan on ehkä ihan hyvä idea. Käytännössä se tökkii. En yrittänytkään jäädä paikoilleni ja saada kyytiä nököttämällä. Ajattelin, että kyllähän minä nämä ensimmäiset viisi kilometriä vaikka kävelenkin, Laviantieltä saa kyydin varmaan paremmin. Viiden minuutin tallustelun jälkeen huomasin, ettei minun ohitseni ollut ajanut vielä yhtäkään autoa. Vastaan oli tullut yksi. Kymmenen minuutin päästä tilanne oli sama. Kahdentoista minuutin jälkeen kuulin takaani hurinaa. Onko se ruohonleikkuri? Ei vaan sen on oltava dieselvehje. Traktori? Ei kolise riittävästi. AUTO!! Käännyin salamannopeasti ympäri ja nostin peukalon pystyyn. Mutkan takaa näkyviin ilmestyi sininen pakettiauto, joka heti minut nähdessään laittoi vilkun silmään ja koukkasi eteeni tielle. Vasta sen jälkeen kiinnitin huomion rekisterikilpeen. Se oli virolainen. No menköön! (Muistiin itselle: laitetaan silmälasit päähän, kun liftataan.)

Kuljettajanpenkillä istui keski-ikäinen, viiksekäs mies, jolla oli t-paidan päällä huomioliivi ja jalassaan shortsit. Se on siis virantoimituksessa. Ei hätää. Hän oli menossa Kankaanpäähän ja lupasi tiputtaa minut kyydistä Laviassa.

Kun nousin autosta, olin edennut kahdessakymmenessä minuutissa kymmenen kilometriä. Kävelin Lavian keskustan läpi, koska taajamassa liftaaminen tuntuu jotenkin typerältä. Heti kun neljänkympin alue loppuu, alkaa vajaan kilometrin mittainen kiihdytyssuora. Minulla on selkeä visio siitä, että saan kyydin siitä, koska loppumatka onkin mutkaa ja mäkeä ja puomia ja kahta keltaista viivaa vierekkäin. Sinne olisi vaarallista pysähtyä. Ohitseni ajoi yksi harmaa golf ja yksi karavaanari. Kumpikaan ei katsonut tarpeelliseksi napata minua kyytiin. Suora loppui ja tie alkoi mutkitella jyrkästi ylöspäin. Nousu oli suurinpiirtein yhtä jyrkkä kuin parkkitalojen rampit. Kuulin takaani lähtyvän auton ja samalla bongasin pienen matkan päästä mökkitieristeyksen. Siihen se voisi pysähtyä. Taas 180 asteen käännös ympäri, peukalo pystyyn ja toivotaan parasta. Auto pysähtyi. Hah! Loistavaa!

Kuljettaja oli kolmenkymmen paremmalla puolella oleva rastatukkainen nainen. Kun oltiin sovittu, että pääsen hänen kyydissaan Mouhijärvelle asti, hän ilmoitti, ettei koskaan ota kyytiin liftareita. Olisi pitänyt kysyä miksi, mutta sen sijaan kiitin ja vakuutin, että olen ihan turvallinen. Hän myös kehoitti minua olemaan varovainen, koska monet hänen tutuistaan on raiskattu tässä puuhassa. Niinjoo... Se se oli, miksi tätä ei saisi tehdä! Mutta onhan minulla toki mattoveitsi laukussa.

Pääsin siis kotiin tunnissa. Ei huono, vaikka itse sanonkin.

AddiktiLauantai 11.08.2007 21:17

Ei, älä kirjoita taas galtsupäivikseen. Ihmiset saa ähkyn.

Mutku mulla on nyt aikaa, kuulkaas.

Keksin tänään (en tiedä mistä se lähti), kun aamupalastin ulkona, että nuortenlehdet pursuavat hirvittävää aivopesua. Jostain päähäni putkahti lause, jonka olen lukenut jumalantotuutena monestakin paikkaa: "Tupakoitsijan suuteleminen on kuin nuolisi tuhkakuppia." Lue: Jos tupakoit, kukaan ei halua suudella sinua (hirvittävä uhkaus murrosikäiselle, joka ei muuta haluakaan kuin suudella kaikkia!) JA älä suutele tupakoitsijoita. En väitä suudelleeni montaa tupakoitsijaa, enkä varsinkaan nuolleeni montaa tuhkakuppia, mutta uskallan silti sanoa, että tupakoitsijan suutelu lienee huomattavasti miellyttävämpää kuin tuhkakupin nuoleminen.

Häpeä se nuortenlehti, josta sen luin ensimmäien kerran. Olisko ollut muuten Demi? Hyi!