IRC-Galleria

Luontodokumentit on mahtavia. Rakastan katsella eläimiä suurina massoina, varsinkin lintu- ja kalaparvia. Sitä usein miettii, miten ne otukset voivat kulkea niin tiiviinä massana törmäämättä toisiinsa melkein ollenkaan. Mikä telepaattinen yhteys niillä on oltava? Käsittämätöntä, ihmeellistä, kyllä Luojamme on viisaudessaan suuri jne.

Kunnes sitten huomasin, että eihän tuo ole temppu eikä mikään. Otetaan ruuhka-aika, kaksi tienlaidallista kiireisiä ihmisiä ja liikennevalot. Ei sielläkään törmäillä, vaikka kaiken järjen ja logiikan mukaan kummankaan rintaman ei pitäisi päästä toisen läpi.

Niin se vaan on maailma ihmeellinen paikka.

Arvaatteko mikä? No orkidea tietenkin!

Olen nauranut tätä jo moneen kertaan. Kyseessä on siis lehtijuttu, jonka luin muutama viikko sitten. Siinä sanottiin, että orkideat ovat äärimmäisen helppohoitoisia huonekasveja, kunhan muistaa pari ihan pikkiriikkistä kikkaa:

1. Orkideat elävät sademetsissä, joten niitä tulee kastella säännöllisesti ja runsaasti. Temppu on siinä, että kasteluun ei missään nimessä saa käyttää hanavettä, koska se on emäksistä. Mikään keittäminen ja seisottaminen ei auta. On käytetävä lähde- tai sadevettä piste.

2. Orkideat tarvitsevat myös hiivatisti valoa, eli niitä on pidettävä kaikkein aurinkoisimmalla ikkunalaudalla ja mielellään siirreltävä päivän mittaan.

3. Orkideoilla on ilmajuuret, joita ei missään nimessä saa haudata multaan tai turpeeseen. Oikea kasvualusta on ilmava, mutta sitoo kuitenkin jonkinverran kosteutta. Männynkuorikarike tai hiilimurska sopii hyvin. Juuret tarvitsevat myös valoa, joten ruukun on hyvä olla läpinäkyvä.

Hassua kyllä löysin artikkelin kaksi päivää sen jälkeen kun olin saanut tilaamani kukkakimpun kylkiäisenä orkidean (tai siis sen, mitä siitä orkideasta oli jäljellä sen jälkeen, kun kukkaset oli siirretty kimppuun). Tylsännäköinen nippu lehtiä todella motivoi huolehtimaan. Tähän mennessä olen noudattanut ohjeita tarkasti, tosin Laajavuoreen ei paista aurinko oikein mihinkään vuorokaudenaikaan, etenkään näin syksyllä.

Helppohoitoisuuden naurettavuus valkeni minulle eilen, kun viluissani kannoin vadillista hyvää, hapanta sadevettä sisään. Mistä sadevettä saa talvella? No lumesta tietenkin! Mutta kuinka kaukaa sitä lunta pitää mennä kaivamaan, jottei se olisi täynnä pakokaasuhippusia ja koiranpissaa? Ja paljonko höttölunta pitää kantaa sisään, jotta saan kasteluastiani niin täyteen, että orkidean voi upottaa sinne? Pitäisikö ostaa moottorikelkka tai poro tai lumikengät näitä vaelluksia varten?

Helppohoitoinen my ass.

Nyt tiedän miksi mäkihyppääjien pitää olla niin timmissä kunnossa. Tällaiset asiat valkenee, kun on kavunnut satakunta rappusta ylöspäin ja tuijottaa niska kenossa tornin huipulle, minne on matkaa hyvinkin vielä toinen mokoma.

Opin eilen jotain korkeista paikoista.

Äitini mies on duuseri (nuoremmille tiedoksi, että duuserit ovat pieniä kypäräpäisiä olentoja, jotka rakentelevat valtavia tikkurakennelmia Fragliluoliin) ja duusereiden täytyy rakentaa. Kun jossain päin maailmaa eräs rouva purki vanhan kartanonsa ja lahjoitti äidille vinon pinon ikkunoita, oli päivänselvää, että johonkin täytyy taas nousta jotain.

Se jokin oli tällä kertaa kesäkeittiö, jonka äitini nimesi Mysteeriksi. Nimi saattaa johtua siitä, että vanhat ikkunat vääristävät maisemaa, joten sisältä katsottuna ulkopuolinen maailma näyttää säästä riippumatta väreilevältä ja epätodelliselta.

Takaisin korkealle. Mysteerin seinät alkoivat olla maalausvalmiit, jolloin luonnollisesti apuun hätyytettiin viikonloppua loisimaan tullut jälkikasvu. Tyynen rauhallisesti maalailin seiniä niin korkealle kuin ylsin, kunnes ymmärsin, ettei kukaan tulekaan perässäni ja hoida hommaa loppuun asti. Oikeastaan siskoni tuli jonkin aikaa perässä, mutta hävisi sitten sienimetsään äidin ja isoäidin kanssa. Kalliolla seisovan rakennelman korkein seinä on hyvinkin neljä metriä korkea. Sinnekö tässä pitää nyt mennä, häh?

"Maalataaks noi tualta ylhäältäki?"
"Tiätty."

Ennen ensimmäistä kiipeämistä asettelin tikkaita lähemmäs kymmenen minuuttia. Tunnen liian monta tikkailta pudonnutta ihmistä. Onko kulma hyvä? Onko alaosa tarpeeksi tukevasti jotain vasten? Onko tikkaat suorassa? Näkyykö jossain teräviä kiviä? Pitäisikö hakea mökistä patjoja alle?

Silloin opin ensimmäisen asian korkeista paikoista: jos sinne on mentävä, sinne on mentävä. Mene, äläkä mieti!

Nappasin maalipöntön ja sudin käteeni, ja lähdin teennäisen päättäväisesti kapuamaan kohti pilviä. "Ai kauhee kuinka korkeella sää oot!", sanoi äiti. Alumiinitikapuut muuten moninkertaistavat polvien tärinän. Siinäs siellä heilut ja tähyilet alhaalta niitä teräviä kiviä.

Toinen asia minkä opin korkeista paikoista on se, että kun on korkealla, kannattaa keskittyä johokin muuhun kuin siihen itse korkealla olemiseen. Ihan loogisesti voi päätellä, että puolen metrin päästä nenästä vaaleana hohtava lautaseinä on huomattavasti tärkeämpi asia, kuin neljä metriä alapuolella oleva maankamara. Ah, miten paljon viisautta onkaan ladattu lausahdukseen "älä katso alas".

Ja niin maalautuivat Mysteerin seinät.

Miksi - vaikka kuinka yrittää olla järjestelmällinen, pitää kaapit ojennuksessa ja keksiä jokaiselle esineelle oman paikan - jotkut astiat vaan jäävät pesimään kuivauskaappiin? Entajuuuuuuu...

Äitini tuntee minut. Hän tietää, että keittiön varustelu on minulle tärkeää ja olen onnellinen jokaisesta työvälineestä, jonka saan sinne hamstrattua. Niinpä hän osti minulle tuliaisiksi oliivileikkurin. Kyseessä on muovinen, kolmella metallijalalla seisova kiekko, jonka keskellä on reikä. Reiässä on neljä joustavaa terää, jotka työntyvät tyvestään pikkuisen kiekon sisään niin, että oliivin kivi mahtuu niiden välistä, mutta lihaan tulee viillot. Kyseessä on siis erittäin näppärä ja nerokas vehje, jossa liikkuvia osia ei juuri ole.

Olen käyttänytkin sitä! Meidän perhessä oliiveja syö ainoastaan allekirjoittanut, eikä hänkään kovin hanakasti, joten on muutaman onnellisen sattuman summa, että jääkaapissamme ylipäänsä oli oliiveja. Eikä mitä tahansa oliiveja vaan kivellisiä kalamatoja (öh... voisiko sen taivuttaa jollain toiselle tavalla?)!

Onnellisena leivoin pizzaa ja tuupin kourallisen oliiveja leikkurin läpi todetakseni, että tämä todella on monofunktioinen kodinkone. Se tekee neljä siistiä viiltoa kivellisen oliivin kylkeen ja siinä kaikki. Jos kiven haluaa konkreettisesti poistaa oliivista, on turvauduttava vanhimpaan ja käytetyimpään keittiöväineeseen: kynsiin.

Minulla ei ole tapana heittää mitään pois, enkä aio tästäkään laitteesta luopua. Mutta myönnettävä on, että ehkä se olisi onnellisempi, jos sen olisi siitä kaupasta napannut joku kreikkalainen suurperheenäiti, joka ei muuta tekisikään kun laittaisi herkullisia oliiviruokia ja tekisi massiivisia salaatteja suvulleen.

Viimeisen kolmen päivän aikana olemme kuittien mukaan ostaneet seuraavaa:

680 g omena Granny Smith
360 g omena Golden
1370 g luumu
920 g päärynä
630 g omena Jonagold
1040 g nektariini
130 g viikuna
1830 g ananas
190 g passion
260 g lime
570 g papaija
630 g mango
270 g granaattiomena
1250 g banaani

---

10130 g (= yli kymmenen kiloa ts. reilu ämpärillinen)

Minä: ”Kulta, liioitellaanko me sun mielestä noiden hedelmien kanssa?”
Eero: ”No kun kerran halvalla saa…”

Niinpä. Vakka kantensa hakee.

Meidän mummo lähti tänään taivaan kotiin. Vatsapatti teki etäpesäkkeitä aivoihin ja lopulta pienen hauvelin elämä kävi niin kivuliaaksi, että äiti vei sen lääkäriin.

Mietin pitkään, mitä kirjoitan tänne. Otanko kepeän huumorilla ja kertoilen teille siitä, miten se piski nyt kerjää taivaallisissa ruokapöydissä ja saa kilokaupalla juustoa eikä kukaan heitä sitä ulos rauhoittumaan? Vai kirjoittaisinko haudanvakavan muistokirjoituksen ja kävisin läpi otuksen elämänvaiheet syntymästä hamaan loppuun saakka? Kuka sellaista jaksaisi lukea? Ihmistenkin muistokirjoitukset ovat useimmiten tylsiä. Tuttujenkin muistokirjoitukset ovat joskus tylsiä (vaikka enhän minä nyt kovin montaa ole nähnyt).

Kaipa teen perinteiset ja kuvailen vainajaa muutamalla sanalla.

Meippu oli (kaikkien kuolleiden muisteluiden "olipa kerran") hyvin.. hmm... luonnikas otus. Sen ihanuudesta oltiin vahvasti kahta mieltä. Jos Meipun viereen laitettiin toinen koira, se toinen sai enemmän hellyydenosoituksia osakseen. Kenties se johtui siitä, että pienestä koostaan ja syötävän suloisesta pörröisyydestään huolimatta Meippu ei ollut sylikoira. Se tuli vapaaehtoisesti syliin vain silloin kun sitä väsytti, sillä oli kylmä tai se pelkäsi. Meipun rapsuttaminen vaati siis aina kumartamista, ellei se tullut kylkeen nyhjäämään sohvalle, mitä se toki teki paljon - varsinkin karvanlähtöaikaan.

Meippua piti myös käsitellä varovaisesti. Sitä ei ihan noin vain menty hellimään kesken unien. Se vaati aina oman tilansa ja puri hanakasti niitä, jotka eivät osanneet sitä arvostaa. Se nukkui elämänsä ehtoopuolella paljon eteisen naulakon alla. Katselin joskus kun pikkuveljeni työnsi sinne ahterinsa ja ojensi kätensä kohti nukkuvaa karvapalloa. Yhtä hyvin hän olisi voinut ryömiä krokotiilin pesään, mutta Juhoa Meippu ei koskaan purrut. Tai no, koskaan ja koskaan, mutta ei ainakaan viimeisinä vuosinaan. Ehkä se johtui siitä, että heillä oli vain viisi vuotta ikäeroa ja Juho muutti virallisesti kotoa vasta pari päivää sitten.

Ihana lemmikki se oli. Ainakin perheenjäsenet tunsivat itsensä tärkeiksi, kun vieraat saivat varoa sormiaan ja ihailla kurttuisen kuonon alta paljastuvia ikeniä. "Ei se mitään tee, se on ihan kiltti. Kunhan et koske siihen, et katso silmiin etkä näytä pelkoasi."

Lepää rauhassa pikkuinen. Olit ihana.

Sisältäen mm. kaksi pussia jauhoja, myrskylyhdyn, tietokoneen, kurastopparimaton, kolme tölkkiä tiivistemaitoa, paketin linssejä, lukuvalon, nallen ja voileipägrillin. Kysymys kuuluu: oliko minun tarpeellista raahata tämä kaikki Jyväskylään kerralla (kahdessa bussissa ja pikajunassa)? No oli. Jos kerran olen omilla rahoillani ihan itse ostanut voileipägrillin, niin haluan käyttää sitä HETI.

Olen siis hilautunut takaisin Keksi-Suomeen. En keksi siitä mitään mielenkiintoista sanottavaa. Koulu alkaa, näkee kavereita, jee jee ja all that jazz.

Ni.

Harvinaisen intohimotonta touhua.

Se on nyt sitten taas hyvästi Säästömarketille. Eilen lähdin. Yhtä olisin halannut, jos olisin irronnut kassasta, yhdelle tein legioonalaistervehdyksen, yhdelle ostin tarpeettoman pikkuesineen ja muita moikkasin tassu pystyssä, että "kiitos nyt taas ja moi". Myymäläpäällikölle sanoin "soitellaan". Okei, en sanonut, mutta tarkoitin. Olen lähtenyt kolme kertaa viimeistä kertaa, tällä kertaa ajattelen ehkä palaavani vielä. Johan se nyt on nähty, että minä en lähde siitä firmasta, eikä se firma lähde minusta. Pitäisikö ostaa pala? Pankista sais rahaa.