IRC-Galleria

Siis joo.
Meillä oli tänään kauden vika matsi, ja oli tärkeetä voittaa ainakin kaksi erää, koska sillon kuulemma oltaisiin lohkoykkösiä ja noustaisiin kakkossarjaan.
No.
Lämmittely meni aika lailla päin seiniä (kirjaimellisesti), mutta kun itse peli alko, kaikki oli vaan ihanan selkeetä ja rauhallista ja helppoa. Kaikki pelas tosi hyvin ekassa erässä. Mä pelasin tosi hyvin. Muutamassa edellisessä matsissa oon pelannut harvinaisen huonosti ja ollut siitä tosi angstinen, mutta nyt mulle ei jäänyt mieleen yhtään mokaa, jonka olisin tehnyt. En toki ehtinyt kaikkiin palloihin, mutta yritys oli kovempi kun varmaan... en muista millon viimeksi. Olin niin onnellinen, kun oli helppo pysyä pelissä mukana ja hakea niitä palloja. Passasin yhen hyvän passin, hain jotain ihme palloja ja torjuin monta kertaa. En mokannut edes syöttöjä. Se eka olisi kai mennyt yli, mutta vastustaja otti sen, joten so what. Sen jälkeen keskityin, ja ne oli nätisti kentässä.

Mutta mitä tapahtuukaan erän lopulla?

Menetetään syöttö, ja kun kävelen (!!) sinne reunaan omalle paikalleni, polvessa tapahtuu jotain. Se naksahtaa. Se on vaan sellanen tavallinen naksahdus, semmonen, joka saattaa tulla vaan joskus kävellessä, mutta joka menee yleensä ohi, kun vähän pyörittelee jalkaa. Se tuntuu siltä, että siellä joku asia liikahtaa ihan vähän pois paikaltaan ja menee sitten takaisin, tiedätte ehkä tunteen.
Mutta kokeilkaapa, mitä tapahtuu, kun näin käy kesken matsin. Mun homma on vastaanotossa tossa kohtaa lähteä sieltä ihan rajalta, ja sillä aikaa kun nostajat nostaa, liikkua vauhdilla siihen keskelle, niin että mulla on valmiina vauhdit niin, että jos passi tulee mulle, ei tarvitse kuin muuttaa suuntaa.
Arvatkaapa, mitä tapahtuu, kun on polvessa jotain ihan vähän pois paikaltaan kun lähtee rajusti liikkeelle, valmistautuu hyppyyn ja pysäyttää vauhdin seinään ryhtyäkseen varmistamaan laitahyökkääjän hyökkäystä.
Sen jälkeen se jotain on aika paljon enemmän pois paikaltaan. Siinä oli ehkä yks pallo, jonka vielä sinnittelin, ja sitten tuli aikalisä. Hyvä, että pääsin omin avuin pois kentältä, kun oli niin vaikea kävellä. Ei siinä sitten auttanut kun maata lattialla jalka nostettuna penkille ja huollettuna kylmäpussilla koko loppupelin. Kaikki loput kolme erää, jotka mä olisin muuten saanut pelata.
Kerrankin, kun mulla meni niin hyvin. Sen ainoan kerran tänä keväänä, kun oli hyvässä pelivireessä, kun valmentajakin kerrankin kehui.
En vaan voi uskoa. Miksi aina, aina minä??

Jos ei urheile, ei ehkä tajua tätä, mutta mulle on tosi raskasta, kun kroppa ei toimi. Teen tosi paljon töitä sen eteen - treenaamiseen kuuluu kuntosalia ja fysiikkaa, varsinkin kesällä hoidetaan peruskuntoa paljon. Lämmittelen ja venyttelen yleensä kunnolla, yritän syödä hyvin jne. Sitten on yksi kauden tärkeimmistä matseista, ja mulla menee kerrankin kaikki tosi hyvin, ja sitten mun kroppa pettää mut.
Urheilussa keho on kumminkin se tärkein työväline, ja tuntuu tosi vaikeelta, ettei siihen voi luottaa. Kun siis tää ei todellakaan ollut eka kerta, kun näin käy.

Tuntuu pahemmalta kun sillon, kun hävitään pahasti. Sillon se on sentään yhteinen tunne. Nyt on sellanen olo, että muu joukkue voitti vastustajan ja mä sain pahasti turpaan omalta kropalta.
Ja sit mulla on vielä huono omatunto siitä, että oon vaan itkenyt tätä omaa peliajan menetystä koko illan sen sijaan, että iloitsisin siitä, että ne voitti sen pelin ja nousi kakkoseen. Ei tunnu yhtään siltä, että mä olisin voittanut jotain, mua vaan itkettää ja vituttaa. Polvea särkee aika helvetisti. Tekisi mieli ottaa Burana, mutta kun en voi, kun oon syönyt niitä jo kolme tänään päänsärkyyn.
Mutta jos nyt koitan olla angstaamatta niin kauheesti, niin ainakin voin olla ilonen siitä vajaasta yhdestä erästä, joka meni hyvin. Koitan nyt keskittyä miettimään sitä.



NALE - KoVe 3-1 (25-23, 20-25, 25-17, 25-17)