Sateinen helsinki ei tarjonnut mitään mielenkiintoista,
toisaalta seura ja jatkuva nauru saivat unohtamaan räntäsateen -
ainakin hetkeksi.
Iltapäivän puolelle mennessä ilma kai jo hiukan selkeni,
mutta sade taisi silti jatkua,
ainakin minun mielessäni.
Ja taas kompastuin siihen, että ajattelen liikaa.
Alan spekuloimaan omia teorioitani, usein saatan ajatella juuri sitä pahinta,
ehkä kuin kostaakseni itselleni jotain olematonta --
sitten alan uskoa omiin ajatuksiini,
vaikka ne kuulostaisivat kuinka hulluilta.
Ihminen valehtelee usein itselleen.
Molemmilla huono päivä kai takana, kun toisillemme niin tiuskittiin,
luotiin vaan pahempaa ja pahempaa oloa, kunnes viimein linjoille jäädyttiin.
Varjot hiiviskelivät ihollani,
ja katseeni lasittui pöydänkulmaan.
Olin väsynyt, kuten sinäkin,
ja unohtunut niihin kaikkiin ajatuksiin,
jotka söivät minua sisältä, jotka jäivät kiinni kurkkuuni,
mutta joita en vahingossakaan osannut pukea sanoiksi.
En epäillyt sinua, vaan itseäni,
en epäillyt rakkauttasi, vaan omaani,
sillä saat minulta kaiken ansaitsemasi hellyyden ja rakkauden,
ja sinä todella ansaitset paljon --
vaan jaksatko kantaa sen kaiken ?
On yksi asia ylitse muiden,
se on jotain korvaamatonta, se on niin suurta,
ja välillä ehkä vaikea selkoista, mutta silti niin kovin arvokasta,
se on jotain mistä on pidettävä hyvää huolta,
että se kestäisi kaiken, arjen muheet ja kolhutkin,
ja kukaties se kestäisi läpi elämän, ainakin niin toivottiin --
rakkaus,
meidän rakkautemme.
Säilyköön se samallaisena, niin huumaavana kuin vasta rakastuneena,
niin aitona, kuin ehkä vaikeanakin -
aina.
Mitään sinun kanssa kokemaani en ikinä vaihtaisi tai muuttaisi.