IRC-Galleria

Unessani minä putoan korkealta -

ja putoan niin lujaa vauhtia,
että ilmavirta riuhtoo minua
kun lehteä syystuulissa.

Ja se paine joka painautuu minua vasten joka puolelta --
se tuntuu polttavan kylmältä.
Tuuli kohisee korvissani lujaa -
kunnes yllättäen lakkaa kokonaan.

Näin vilauksen lämpimän värisestä ilta-auringosta,
pilvien yläpuolella.
En antanut auringon koskaan tarttua iholleni,
ja nytkin se heijastui ihostani kirkkaana takaisin taivaalle.
Yhden ohikiitävän hetken taas tunsin itseni kauniiksi
ja oloni turvalliseksi,
aivan kuten sinun sylissäsi.

Hetki tuntui aivan uskomattomalta,
enkä tiennyt enää olinko lainkaan olemassa.

Silloin tajusin kuolevani.

Erotan pian jo selvemmin maisemia
ja paikan minne olen matkalla,
tumman veden pinnasta voin nähdä oman kuvani,
hahmona, joka putoaa kohti kovaa vauhtia.
Taivaan kauniin sininen väri ja komeat pilvenhattarat heijastuvat veteen kanssani.
Viimeiset metrit tuntuvat keveältä leijailulta,
mutta veden pinta jatkaa lähenemistään,
silloin suljen silmäni hiljaa,
ja vedän keuhkoni täyteen ilmaa,
silloin minä kylmyyteen sukellan.
Minä ajattelin sinua, yritin muistaa hymysi.

En tunne vedenpainetta ympärilläni, en tunne yhtikäs mitään,
yllätyn itsekkin,
sillä minä en edes pelkää.
Minä ajattelin sinua.

Mielessäni on kuva hetkestä ennen putoamista,
kuva niistä kasvoista --
ja ne kädet, joiden ote irtosi omista käsistäni --
ihan arvaamatta.
Miksi ote irtosi ? Kuka sen irroitti ?
Se ei liene tärkeintä tässä -
vaan se minne minä olin nyt joutumassa.

Jotenkin yritin väkisin tiedostaa,
että olen unessa.
Että tämä on unta --
mutten saa mieltäni hereille.

Uskaltaudun ojentamaan käden eteeni,
sitten avaan jälleen varovasti silmäni.
Silkka tyhjyys katselee minua takaisin,
ja näen kaukaiset pienet valkeat pisteet
jotka joku voisi luokitella tähdiksi.
Vilkuilen ympärilleni levottomana -
On kuin leijuisi ilmassa,
keskellä hiljaista avaruutta.
Yläpuolellani näen vedenpinnan,
mutta jos olen vedessä,
kuinka edes hengitän ?
Vai hengitänkö enää ?
Niin minä mietin olinko enää olemassa,
ja että tällaistako olisi kuolla..

Silloin minä kaipasin sinua,
sydäntä riipi kun ajattelin sinua
ja kaikkia muita,
keitä en enää koskaan tapaisi.

Tuntui kun olisin silkasta pimeydestä tullut jo sokeaksi,
pieni epätoivo hiipi mieleeni,
kun mietin etten pääsisikään enää takaisin --
Juuri sillä hetkellä
tunsin lämpimät kädet ympärilläni,
ja kuulin tutun äänen,
joka sanoi, että kohta minua ei enää paleltaisi.
Sama ääni kertoi minulle,
ettei enää koskaan päästäisi minusta irti.

Uskalsin hymyillä,
sillä tiesin, että ei olisi paikkaa mistä et minua löytäisi,
sinä löytäsit minut mistä vain ja veisit minut mukanasi pois.

(Hämmentävä kokemus, tuo uni. Aamulla heräsin leukaperät hymyilystä kipeinä.)