IRC-Galleria

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Niin - ja pitää lähteä voidakseen palata.

En ole palanen joka vaan loksahtaa kohdilleen johonkin isompaan kokonaisuuteen.

-

Jotenkin..
menneisyys leijuu huoneeseen,

yhtäkkiä taas muistan sen
yön,
sen
moottoritien..
Kellertävän oranssit katuvalot.

Sateenkastelema asfaltti.

Aina tykkäsin matkata öisin.

Isän kanssa reissussa.
Rekalla,
ruotsissa.
Rekan hyttä oli niin huikean korkealla -
sieltä pikkutyttönä tähyilen - näen pitkälle.
Tie jatkuu loputtomiin.

Fleetwood Mac soi ja isä hyräilee sitä.

Uni painaa simmut kiinni.
Torkahdan.

Aivan kuin joku repäisisi minua eteenpäin voimakkaasti.
Turvavyö ei anna periksi ja se painautuu minuun kipeästi.

Itseasiassa, en tiedä missä vaiheessa edes oikeastaan heräsin.
Ehkä siihen jumalattomaan kolahdukseen, peltien rutinaan
ja tärähdykseen ?

Tai siihen kun tuulilasi on säröillä,
ihan punainen ja taivas tihkuaa vettä hiljalleen.

Kaikki on hiljaista.

Katson isää.
Huolestunut ja järkyttynyt katse katsoo minua takaisin.
Lävitse asti.
Isä puhuu minulle,
mutten kuule.

En pysty ajattelemaan,
en puhumaan.

Aika hidastuu.

Tuijotan punaisia länttejä säröjen seassa.
Haisee kummalle,
pahalle.

Isä aukaisee turvavyöni ja kantaa minut ulos.
Kantaa minua reppuselässä, kuten niinä aurinkoisina kesäpäivinä Arolan mökillä.
Mutta nyt emme ole Arolassa,
on pimeää ja sade osuu kasvoille,
menemme tienlaitaa kohti.
Äänet alkavat taas hiljalleen palautua,
sireenien kovat äänet kauempana sattuvat korviini.
Käännyn katsomaan taakseni,
Hyttä on rypistynyt.
Keulaa vasten makaa toinen auto, se on harmaa.
Muutkin autot ovat pysähtyneet.

Ihmisiä siellä täällä.
Koko keho tärisee.
Pidän isästä kiinni,
koska minua pelottaa.

Joku yrittää nostaa minut alas,
en halua päästää irti.

Viimein kuitenkin hellitän,
pidän isää kokoajan tiukasti kädestä.

Nyt jokapuolella on ihmisiä.

-

Miten ihmiset voivat olla niin itsetuhoisia ?

Joku siis koukkasi vastaantulevien kaistalle ja ajoi rekkamme alle.

Tällä tavoin kohtaan asioita.