IRC-Galleria

Tänään on ollut kaunis päivä. Olen hymyillyt kai paljon. Nauttinut auringonsäteistä ja kirpeästä pakkasesta. Hihitellyt sisäpiirivitseille ja ihmetellyt sitä, että kuulun kai sitten täälläkin jo johonkin sisäpiiriin.

"Koti on aina siellä missä vaatteet, sydän ja Jumalan johdatus", kirjoittaa Raija Tasanen kirjassa Matkalaukuäidit. Olen tämän kevään aikana käyttänyt koti-sanaa aika monesta paikasta. Pyhärannassa on tietysti yksi koti, jonne olen edelleen aina tervetullut. Järvenpäästäkin löytyy vielä koti, vaikken enää sielä asukaan. En silti koskaan tunne olevani "vieras". Ja Ryttylääkin olen jo huomaamattani alkanut kutsua kodiksi.

En osannut pysyä viikko sitten tehdyssä päätöksessä kuin pari päivää. Kyllä minä luin, opiskelin japania ja sain yhden rästitehtävän tehtyä. Ja pari päivää siis oikein keskityin. Perjantaina lyhyt pieni kohtaaminen ja taas oli Tiina-pienen ajatukset muualla.. En oikein osannut siinä edes olla. Elli hyräili myöhemmin mökillä Antti Tuiskua [jeah] "yritä ymmärtää, ei ole helppoa tää.. vaikka pois kävelen, sua silti ajattelen.." Olen ehkä ajatellut paljon, mutta nyt parin Ryttylä-päivän jälkeen olen jälleen toiveikas. On minulla lupa ajatella, mutta voin siitä huolimatta opiskella ja olla läsnä tässä hetkessä, enkä vain haave-maailmoissani. Tänäaamuna aamuhiljentymisessä luin viime sunnuntaille tarkoitettua kirjoitusta, jossa puhuttiin Luukkaan evankeliumin kohdasta 2:22-33. Siihen Sari Paavola oli kommentoinut: "Simeon sai kokea elämänsä huippuhetken vanhoilla päivillään. Tätä hän oli koko elämänsä odottanut. Jaksatko sinä odottaa? Vai pitäisikö kaiken atpahtua tässä ja nyt?". Ei, en minä jaksaisi odottaa. Mutta nyt vain pitää.. Lähden Japaniin, olen siellä toivottavasti lähes vuoden ja sitten.. no, sitten on sitten. Nyt on nyt. Yksinkertaista matikkaa, johon minäkin joinain päivinä kykenen.

Olin torstaista sunnuntaihin martta-ystävieni kanssa. Perjantaina sain nukkua Vilkun huoneen lattialla pitkään, heitettyäni ensin Vilkun asemalla. Sitten kävin suihkussa, keitin yksikseni kahvia ja luin kaikessa rauhassa sanomalehteä. Pidin siitä, että sain istua sen keittiönpöydän ääressä ja olla vain. Bärre oli katsomassa harkkapaikkaansa ja kun hän tuli takaisin, lähdettiin kaupungille. Käytiin kirjastossa, apteekissa ja Prismassa ja ajeltiin vähän ympäriinsä. Ei tarvinnut tehdä mitään erikoista, mutta oli silti kiva olla kaksin.

Viikonloppu mökkeiltiin. Ellin mökki oli ihana eräjormailumökki. Ei sähköä, ei vesijohtoa. Pidin tulen sytyttämisestä takkaan, polusta lumen keskellä ja kynttilöiden valosta. Olimme kuin pikkutytöt, kun hihittelimme ja lauleskelimme koko viikonlopun. Tarvitsin juuri sitä. Ystäviä ja metsää.

Sunnuntaina palasin taas Ryttylään. Yritän opiskella ja tänään pitäisi tehdä viimeinen Diakin rästitehtävä. Olen kuitenkin antanut itselleni luvan tehdä muutakin. Olen pelannut junapeliä ja uskaltautunut jopa tutustumaan muihin kuin kv-linjalaisiin. Eilen join teetä yhden tiimiläisen luona. Hän oli tehnyt hyvää porkkanapiirakkaa ja opin Kemijärveläisten Uno-pelin.

Seppo-vitseille nauraminen sai minut ymmärtämään, että kuulun tänne, ja että saan olla onnellinen täälläkin. Pärjään ehkä nekin 20 päivää, kun Kaisa ja muut eivät enää ole kv-linjalla.