IRC-Galleria

Olen aika iloinen menneistä päivistä. Tiistaina tein lastnesuojeluesseen. Meni taas iltatöiden puolelle, mutta sain sen silti tehtyä. Olen nyt suorittanut Diakin LN-jaksoni. "On kuin olisi alkanut kesäloma", sanoi yksi kv-linjakavereistani, kun keskustelimme siitä, kuinka mukavaa oli saada väliäaikaisesti päätökseen toisen koulunsa opinnot.

Keskiviikko oli lähes vapaapäivä. Meillä oli lähetyspäivä; saatiin kuunnella entisten lähettien ym. kertomuksia maailmalta. Pidimme Bible-stydyn, joka tosin käsitti sitä englanninkielisen Raamatun lukua melko vähän aikaa. Emme yksinkertaisesti jaksaneet. Olimme kaikki melko väsähtäneitä. Toiset lähtivät kauppaan, mutta minä en jaksanut sitäkään. Tiskasin astioita ja soitin Sallalle. Piristyin hieman. Ruokailu venähti sitten kaksi ja puoli tuntiseksi, kun jumituttiin ruokalaan puhumaan kaikenlaisesta oleellisesta ja epäoleellisesta. [Onkohan nuo edes oikeita sanoja?] Hetki vietettiin Kaisan kanssa sitten kaksin meidän huoneessa, mutta yhdeksään mennessä meitä taisi olla siellä jo kuusi. Tyynysotaa ja japanin-kieli-testausta. En tiennyt mikä on rantapenger tai auton lokasuoja. Mutta tiesin, että "ka" on partikkeli, joka liitetään kysymyslauseeseen. Häivyimme lopulta häiritsemästä naapureitamme ja menimme oleskeluhuoneeseen pelaamaan junapeliä. Voitin. Haettiin Kaisan kanssa pyykit vähän ennen yhtätoista. Taivaalla oli tähtiä. todettiin, ettei ole yhtään huono asia, ettei olla niin epäsosiaalisia, kuin alussa päätettiin. Japanissa on sitten ehkä aikaa nukkumiselle.

Torstaina luentoja, rinkka taas selkään ja monien kiemuroiden kautta kotiin Pyhärantaan. Olen oppinut nauttimaan bussimatkoista aivan eri tavalla nyt, kun ympärilläni on muuten jatkuvasti hirmuisesti ihmisiä. Äiti haki asemalta. Kokeilin yo-mekkoani ja Brasilian tuliaispaitoja. SAin myös lehtiä, uudet sandaalit ja Guaranaa. Yöllä saunottiin vielä.

Eilistä pelkäsin jo ennakkoon kamalasti. Ei olisi tarvinnut niin paljoa pelätä. Hammaslääkärissä soi Juha Tapio, kun mentiin sinne sisään. "Puoltakaan, en sun kivustas voi tietää. Sanat kaikki, vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit, ja kelpaat kelle vaan.." Ihanaa. Hammaslääkärisetä oli tosi mukava ja asiansa kai hienosti osaava. Se laittoi jotain mansikanmakuista juttua suuhun ja sen jälkeen pidin silmäni melko tiukasti kiinni. Jotain tunnin verran siinä varmaan meni ja olin yhtä viisaudenhammasta köyhempi. Suurimman osan ajasta kotona nukuin, söin särkylääkkeitä tai katselin telkkaria. Mutta eilinen oli hyvä päivä. Käytiin äidin kanssa pikaisesti Raumalla ja sain pankkikortin ja löydettiin mun tanssiaisasuun sopiva neule alennus-tangosta. Ja sain tietää saaneeni viisumin Japaniin! Kolmeksi vuodeksi, joten saa nähdä, koska palaan... No, lentoliput ovat voimassa vain vuoden, joten tuskimpa sinne sitten sen pidemmäksi aikaa jään. Pää oli eilisen melko kipeä, onneksi on sentään olemassa särkylääkkeitä.

Tänään pää ei ole enää niin kipeä. Olen edelleen yöpaidassa. Kokeilin kyllä jo kertaalleen tanssaisasuani, mutta laitoin sitten takaisin yövaatteet päälle. Olen makoillut ihanalla sohvallani ja lukenut ja haaveillut. Luin matkalaukkuäidit-kirjan loppuun. Se on huippukirja. Välillä keskityin ehkä kyllä vähän liikaa epäolennaiseen. Mutta nyt on ihanaa lukea, kun ei koko ajan ole mielessä, että pitäisi tehdä jotain muuta. Vaan olennaisinta nyt on noiden lähetys- perhe- ja japani-aiheisten kirjojen läpi kahlaaminen. Ja iltaisin voi ihan hyvin pelata myös junapeliä, niin me päätettiin Kaisan kanssa. Meillä on nyt hetkemme Ryttylässä. Siperiassa ja Japanissa saadaan sitten ihan liiaksikin varmaan olla yksin, vailla ikäistämme -mukavaa!- seuraa.

Kohta menen kai juomaan lisää kahvia ja pakkailemaan ja syömään. Lähden taas Laurin mökille. Kiva nähdä taas (lähes) kaikkia.

Tänään on ollut kaunis päivä. Olen hymyillyt kai paljon. Nauttinut auringonsäteistä ja kirpeästä pakkasesta. Hihitellyt sisäpiirivitseille ja ihmetellyt sitä, että kuulun kai sitten täälläkin jo johonkin sisäpiiriin.

"Koti on aina siellä missä vaatteet, sydän ja Jumalan johdatus", kirjoittaa Raija Tasanen kirjassa Matkalaukuäidit. Olen tämän kevään aikana käyttänyt koti-sanaa aika monesta paikasta. Pyhärannassa on tietysti yksi koti, jonne olen edelleen aina tervetullut. Järvenpäästäkin löytyy vielä koti, vaikken enää sielä asukaan. En silti koskaan tunne olevani "vieras". Ja Ryttylääkin olen jo huomaamattani alkanut kutsua kodiksi.

En osannut pysyä viikko sitten tehdyssä päätöksessä kuin pari päivää. Kyllä minä luin, opiskelin japania ja sain yhden rästitehtävän tehtyä. Ja pari päivää siis oikein keskityin. Perjantaina lyhyt pieni kohtaaminen ja taas oli Tiina-pienen ajatukset muualla.. En oikein osannut siinä edes olla. Elli hyräili myöhemmin mökillä Antti Tuiskua [jeah] "yritä ymmärtää, ei ole helppoa tää.. vaikka pois kävelen, sua silti ajattelen.." Olen ehkä ajatellut paljon, mutta nyt parin Ryttylä-päivän jälkeen olen jälleen toiveikas. On minulla lupa ajatella, mutta voin siitä huolimatta opiskella ja olla läsnä tässä hetkessä, enkä vain haave-maailmoissani. Tänäaamuna aamuhiljentymisessä luin viime sunnuntaille tarkoitettua kirjoitusta, jossa puhuttiin Luukkaan evankeliumin kohdasta 2:22-33. Siihen Sari Paavola oli kommentoinut: "Simeon sai kokea elämänsä huippuhetken vanhoilla päivillään. Tätä hän oli koko elämänsä odottanut. Jaksatko sinä odottaa? Vai pitäisikö kaiken atpahtua tässä ja nyt?". Ei, en minä jaksaisi odottaa. Mutta nyt vain pitää.. Lähden Japaniin, olen siellä toivottavasti lähes vuoden ja sitten.. no, sitten on sitten. Nyt on nyt. Yksinkertaista matikkaa, johon minäkin joinain päivinä kykenen.

Olin torstaista sunnuntaihin martta-ystävieni kanssa. Perjantaina sain nukkua Vilkun huoneen lattialla pitkään, heitettyäni ensin Vilkun asemalla. Sitten kävin suihkussa, keitin yksikseni kahvia ja luin kaikessa rauhassa sanomalehteä. Pidin siitä, että sain istua sen keittiönpöydän ääressä ja olla vain. Bärre oli katsomassa harkkapaikkaansa ja kun hän tuli takaisin, lähdettiin kaupungille. Käytiin kirjastossa, apteekissa ja Prismassa ja ajeltiin vähän ympäriinsä. Ei tarvinnut tehdä mitään erikoista, mutta oli silti kiva olla kaksin.

Viikonloppu mökkeiltiin. Ellin mökki oli ihana eräjormailumökki. Ei sähköä, ei vesijohtoa. Pidin tulen sytyttämisestä takkaan, polusta lumen keskellä ja kynttilöiden valosta. Olimme kuin pikkutytöt, kun hihittelimme ja lauleskelimme koko viikonlopun. Tarvitsin juuri sitä. Ystäviä ja metsää.

Sunnuntaina palasin taas Ryttylään. Yritän opiskella ja tänään pitäisi tehdä viimeinen Diakin rästitehtävä. Olen kuitenkin antanut itselleni luvan tehdä muutakin. Olen pelannut junapeliä ja uskaltautunut jopa tutustumaan muihin kuin kv-linjalaisiin. Eilen join teetä yhden tiimiläisen luona. Hän oli tehnyt hyvää porkkanapiirakkaa ja opin Kemijärveläisten Uno-pelin.

Seppo-vitseille nauraminen sai minut ymmärtämään, että kuulun tänne, ja että saan olla onnellinen täälläkin. Pärjään ehkä nekin 20 päivää, kun Kaisa ja muut eivät enää ole kv-linjalla.

On hyviä päiviä, jolloin on todella onnellinen. Sitten on niitä päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Kliseistä, tiedän. Mutta niin totta...

Maanantaina matkustin aamubussilla Helsinkiin. Kävimme kahdessa kirjastossa. Lainasin neljä kirjaa, osa löytämistäni mielenkiintoisista kirjoista löytyy kuulemma meidän koulummekin kirjastosta. Rakastan kirjastoja ja kirjakauppoja, voisin viettää niissä tuntikausia. Mutta toisen kirjaston etsiminen vaati vähän työtä. Onneksi Helsinki on kaunis kaupunki ja aina voi pysähtyä valvontakameran eteen laulamaan Jeesus-lauluja.

Toin junapelin Pyhärannasta ja sitä pelatessa on kulunut rattoisasti pari iltaa. Onneksi aina ei tarvitse tehdä mitään järkevää.

Eilen päätin, että en enää tuhlaa energiaani sellaisten asioiden murehtimiseen, joille en voi yhtikääs mitään. Lopetan turhan ajattelun. Keskityn sellaisiin asioihin, joita myös murehdin, mutta joille voin myös jotakin tehdä. Siis esimerkiksi opiskeluun ja japanin opetteluun. Päätin lukea japania vähintään kolme tuntia viikossa. Tällä viikolla olen jo lukenut kaksi tuntia. On pakko yrittää pysyä päätöksessäni ja unohtaa. Turha hakata päätään seinään.

Tänään on kaikki tuntunut menevän pieleen. Luulin muun muassa, että tänään on torstai, ja pesin pyykkiä jonkun toisen vuorolla. Hän oli varannut ajan keskiviikoksi, minä torstaiksi. Ihmeellistä silti, kun ihmiset ovat niin ymmärtäväisiä. Tappelin myös puolitoistatuntia ystäväkirjeeni kanssa. Se oli kyllä kirjoitettu jo eilen, mutta oli liian iso. Piti pienentää kuvia. Ja lähettämisen kanssa oli myös ongelmia.. puolitoista tuntia tuntui menneen aivan hukkaan. Mutta Annu sanoi, että ystäväkirjeiden kanssa on aina ongelmia. Olen kuitenkin saanut pestyä pyykkiä, luettua tunnin japania ja siivottua. Niin, ja kirjoitettua vähän toista rästissä olevaa Diakin esseetäni. Myös huonoina päivinä voi kai saada aikaiseksi jotain. Nyt lähdemme lenkille. Siellä sataa lunta. Parasta tässä päivässä on ollut lumen lakaisu teinilän portailta.

-ma Ryttylä

Ma-ke Jyväskylä

Ke-pe Ryttylä

Pe-la Pyhäranta

La-Su Rauma

Tänään.. Pyhärannassa taas. Miksi minusta tuntuu, että olen jatkuvasti pakkaamassa tai purkamassa kassejani? vaihdoin tyhmästi kannettavasta laukusta rinkkaan, kun en enää jaksanut kantaa sitä toista laukkua ympäriinsä.

Viime torstaina oli opiston "tutustumispäivä" leirikeskuksessa. Kävin avannossa, enkä tainnut tutustua kehenkään uuteen ihmiseen. Olemme melko epäsosiaalisia kv-linjalaisia. Ne muutamat ihmiset, joihin olen kv-linjalaisten lisäksi tutustunut, riittävät aivan hyvin. Kaikki ovat kyllä kovin mukavia. En lakkaa ihmettelemästä ihmisten ystävällisyyttä.

Viikonloppuna Hope-kursseiltiin taas Ryttylässä. Minusta ei koskaan tulisi näyttelijää, koska en pysty olemaan nauramatta, kun toisella on yhdellä on turkoosit haalarit ja toinen on hyvin uskottava televisio-juontaja. Hope-kurssilla innostuin taas ja muistin, miksi minusta ei koskaan ehkä tule kovin pitkäksi aikaa nuorisotyönohjaajaa. Minut on tehty pakkaamaan ja purkamaan kasseja ja muuttolaatikoita, ei pysymään kolmeakymmentä vuotta paikoillaan.

Sunnuntaina tulivat tulevat hoitolapseni Ryttylään. Silloin minua vielä vierastettiin, mutta maanantaina vietimme muutaman tunnin yhdessä, eikä minua kai enää pelätä. Tiedän, ettei meillä kellään ole helppo vuosi edessämme, mutta toivottavasti se on kaikesta huolimatta antoisa. Olin onnellinen nähdessäni A:n terveenä. Lähdemme Japaniin [toivottavasti!] 22.3.

Perhe vei minut Tampereelle, josta ostin Japani-Suomi-Japani -sanakirjan ja hyppäsin Jyväskylään vievään Junaan. Outi oli vastassa. Jos olette lukeneet aiempia päivityksiäni, tiedätte mitä teimme: neuloimme, puhuimme, joimme teetä, herkuttelimme ja katsoimme televisiota. Niin kuin aina. Enkä koskaan kyllästy siihen!

Tiistaina näin myös tyttöä, joka oli viime vuoden Japanissa lastenhoitajana. Söimme yhden japanilaisen ja yhden kanadalaisen pojan kanssa. Japanilainen taisi pitää minua ihan hulluna, kun lähtöpäiväni on niin lähellä, enkä vieläkään osaa kieltä. Sain tytöltä ja japanilaiselta hyviä vinkkejä.

Keskiviikkona palasin takaisin Ryttylään. Opiskelin perjantai aamupäivään asti. Eräs poika vain pudisteli yhdessä vaiheessa päätään ja totesi "kv-linjalaisia". On kummaa huomata, että löytää itsensä taas niin omanlaistensa joukosta. Kai se tarkoittaa, että on oikeassa paikassa. Hetkinen, mitä sanoinkaan..? "Opiskelin perjaintai aamupäivään asti". No jaa. En ehkä aivan. Tai siis illat menivät taas kaikkeen muuhun. Teen juontiin, liikaan ajatteluun ja miehistä puhumiseen. Toivottomia tyttöjä.

Perjantaina matkustettiin Kaisan kanssa Tampereelle. Junassa törmättiin Raksuun, joka luuli meidän lähtevän yhdessä Siperiaan. Toiset tiedot liikkuvat nopeasti, toiset vähän hitaampaa..

Tampereelta tulin bussilla Raumalle. Suski haki asemalta ja mentiin sen luokse teelle. Sitten Meri ja pojat haki mut taas jatkamaan matkaa eteenpäin. Hain kotoa lämmintä vaatetta, kaakaota ja makuualustoja. Mentiin Santtiolle laavulle paistamaan makkaraa ja nauttimaan romanttisesta tähtitaivaasta. Tähtiä nähtiin tosin vasta ihan lopuksi, kun tehtiin Merin kanssa lumienkeleitä. Siellä oli helppoa elää siinä hetkessä taas. Nykyisin en enää elä menneisyydessä, kuten joskus, mutta tuntuu, että olen siirtynyt elämään ihan liikaa tulevaisuudessa.

Tulin kotiin yhdeltätoista ja siivosin/tiskasin/muuta sellaista tunnin. Kävin saunassa joskus puolenyön jälkeen ja olin onnellinen siitä, että olin taas kotona.

Lauantaina lähdin mummun ja Jonskun kautta Raumalle leireilemään. Näin pikaisesti Emmaa. Olisin mielelläni leireillyt hänen kanssaan, mutta mehän tiedämme, että ajoittain olisimme saattaneet keskittyä aivan muuhun kuin olennaiseen. Leireily oli jokatapauksessa mukavaa. Parasta oli seistä puoli tuntia tuulessa laiturilla katselemassa, kun lapset kävivät avannossa. Siellä oli Kaunista, oikein noin isolla K:lla. Tänään kun tuli kotiin, väsytti. Tehtiin pizzaa Mikon kanssa ja loppuillan katsoin telkkaria. Nyt pitäisi taas vaihteeksi pakata ja sitten mennä nukkumaan. Bussi lähtee huomenna kello 6:15 Raumalta.

"On niin helppoo olla onnellinen". [onneksi sähkpostikin toimii taas!]

Päiväni kuluvat kummallisen nopeasti. En erota niitä toisistaan. On vaikeaa muistaa, minä päivänä tein mitäkin. Yritän kuitenkin.

Esittelen teille ensin tarinamme uudet henkilöt. Kaisa on kämppikseni ja Riinakin melkein. Hän syö meillä iltapalansa, nukkuu päiväunensa ja kutoo sukkia. Ikävää, ettei meillä ole kolmatta sänkyä. Ihan hyvin tänne mahtuisi kolmaskin.

Maanantaina teimme pitkän lenkin kauppaan Kaisan ja Riinan kanssa. "Kyllä tossa radan varrella varmaan joku tie menee, kun Järvenpäässäkin menee!" Meni siellä. Sain puhelun, joka sai taas toivoni heräämään. Vastaukseni uteluihin, mihin olen lähdössä ovat vaihdelleet reilu viikon aikana aika paljon. On kuljettu "Japaniin" -vastauksesta "emmä tiiä" ja "ehkä Japaniin" -vastausten kautta nykyiseen "toivottavasti Japaniin". On toki muitakin vaihtoehtoja, enkä halua ajatella, etteivätkö nekin olisi mahdollisia. En vieläkään ole uskaltanut avata uudelleen Japanin historiasta ja kulttuurista kertovia kirjoja.

Eilen, sen sijaan että olisimme fiksusti opiskelleet, lähdimme Riksuun. Vietimme siellä täysin turhan iltapäivän ja illan. Shoppailimme ja söimme mäkissä. Mäkki toi mieleeni taas Yukarin ja Japanin. Haluan sinne. Tulimme takaisin Hämeenlinnan kautta. Rautateistämme tietämättömille voin kertoa, että ajoimme siis ensimmäisellä junalla iloisesti Ryttylän ohi [se juna ei pysähtynyt tässä kivassa kylässä] ja sitten tulimme takaisin päin toisella junalla. Hihitin hysteerisesti koko illan. Turhan matkat ovat mukavia. Onneksi on ihmisiä, joiden kanssa voi sellasia viettää.

Tänään kävin yksikseni lenkillä. Opiskelin myös oikeasti. Hetken ainakin. Neuvoin Riinaa villasukkien kanssa ja jumitin koneella. Luin taas vanhoja juttuja. En tiedä miksi halusin niitä lukea. En halua tirkistellä tai mitään.. halusin vain lukea, kun tajusin sen mahdolliseksi.

Koneeni on myös muiden ahkerassa käytössä ja keittiössämme on kasa lehtiä. Ihmiset tulevat tänne iltapalalle, sen sijaan, että söisivät omissa huoneissaan. Pidän siitä ja heistä. Meillä on oma englanninkielinen raamis-ryhmämme, jossa voimme olla epätäydellisiä. Kukaan ei naura toisten ääntämiselle.

Säköpostini ei toimi. Haluaisin kirjoitella ystävärengaslaisten nimiä sähköpostiin. Ja ehkä jotain muutakin. Täällä ei onneksi tule ajateltua niin paljoa. Vähän kuitenkin.

Teetä uudesta Pikku Myy -mukistani. Tee maistuu taas teeltä, kun on muumimuki käytössä. Joku muumimuki lähtee mukaan, vaikka minä lähtisin minne.

Ensimmäinen viikko Ryttylässä päättyi ja minä matkustin [tuttuun ja] turvalliseen Jamppaan. Tove ja Kutro tulivat vastaan ja "kotona" odottivat Vilkku ja Bärre. Laulettiin kauniisti Vilkulle, koska siitä tuli taas vähän vanhempi. Vain vähän kuitenkin.. Neulottiin ja katsottiin, kun Vilkku leipoi. Käytiin syömässä Hesessä. Yömyöhään pelattiin monopolia. Minä ja Kutro luovutettiin kahden aikoihin. Uudessä Monopolissa on visa-kortteja. Lapset eivät opi laskemaan, mutta kyllä se visakorttikone sai lopulta mutkin puolelleen. Lähdettiin kaikki ajellulle MSO:lle, kun vietiin Kutro nukkumaan. Minulle oli levitetty kuutio ja laitettu muumi-lakanat.

Lauantaina tiskasin ja laittauduin nätiksi. Mea ja Hanne tulivat ensimmäisinä juhlistamaan Vilkkua. Vieraille tarjottiin makaronitonnikalamössöä. Kutrokin tuli, mutta sillä oli omaa ruokaa. Mean ja Hannen lähdettyä alko tulla lisää vieraita ja meteli kasvaa. Syötiin herkkuja ja puhuttiin paljon. Olin välillä hyvin epäsosiaalinen ja makoilin sängyllä. Jossain vaiheessa maattiin molemmat B:n sängyllä ja totesin sille, että on hyvä, ettei me enää asuta sielä kaksin. Oltais oltu vähän huonoja emäntiä. En vain ollut ehkä taas tottunut siihen, että on niin paljon ääntä, kun täällä maalla on jotenkin paljon hiljaisempaa.

Oli kiva ilta silti, vaikka olinkin välillä epäsosiaalinen. Käytiin Sallalta hakemassa junapeli ja Bärren kanssa kuuntelemassa naapuritalon kummallisia ääniä. Siellä oli ehkä lapsia ja nuoria miehiä. Kenties lapsenvahti piti bileet. Pelattiin junapeliä ja puhuttiin miehistä [mikään - paitsi Elli- ei ole muuttunut siis]. Ilta päättyi yllättäen pizzalle. En ole muuten Sipoosta.

Tänään herättiin aikaisin ja lähdettiin messuun Vilkun ja Kutron kanssa. Pidän niin Järvenpään kirkosta. Laulettiin niiaus-virsi ja muita hyviä virsiä. Saarnakin oli sopivan pituinen ja jotenkin ihmisläheinen. Siellä oli olikeesti hyvä olla. Jampassa keitettiin jo toiset aamukahvit ja soitettiin Sallakin paikalle. Päivä meni pelaillen ja hyvin syöden. Meillä oli hieno pyhäpäivän ateria. Valkoiset liinat ja kaikki. Se keittiö on niin sopivan kokoinen. Bärre pakkasi mun laukut, kun mä pelasin itse korttia. Se tyttö oli koko viikonlopun niin ihana.

Salla toi mut asemalle. Junasta löysin meidän linjavastaavan ja matkattiin yhdessä Ryttylään. Kävelin asemalta kotiin [oho, sanoin juuri tätä paikkaa kodiksi!] ison kassin kanssa. Pesin pyykkiä Jampassa ja mun vaatteet tuoksuu nyt ihan Vilkulle. Pihalla sanoin puhelimeen Merille, että linnottaudun yksin huoneeseeni. Mutta oleskeluhuoneessa oli ihmisiä neulomassa, ja liityin villasukantekeleineni heidän joukkoonsa hyvin pian. Pelattiin Trivialia, katsottiin Idolsia ja neulottiin. Näinpä olen taas epäsosiaalinen, juu...

Täällä ihan mukavia ihmisiä myös. Mutta he ovat nyt niitä "leikkikavereita". Järvenpäässä minulla on perhe.

Tiinan ehkä-elämää Ryttylässä vol 1.

Viihdyn täällä ehkä sittenkin . Vaikka oli se hetki, jolloin sanoin, etten halua lähteä. Ehkä kuitenkin sopeudun tännekin ja löydän ainakin muutaman ihmisen, joiden seurassa osaan olla Tiina T. Ehkä olen niitä ihmisiä löytänytkin. Ehkä en saa olla epäsosiaalinen, vaikka niin olin päättänytkin. Mutta ehkä ei ole huono asia, että ihmiset tulevat kysymään nimeäni, vaikken sitä heille heti olekaan itse kertomassa.

Päätin lenkkeillä täällä joka päivä ja se päätös ehkä myös pitää. Ensimmäisenä päivänä kävelin vain lukemattomien rakennusten välillä, seuraavana päivänä jopa kauppaan ja yhdelle opettajalle, eilen asuntoalueella yksin kuunnellen Juha Tapiota ja Kutroa ja tänään (hyvänä päivänä) ihan oikeesti kävin lenkillä. Oli lenkkarit, otsalamppu ja kavereitakin. Huomenna ehkä lenkkeilen juna-asemalle. Tai ainakin Järvenpään Prismalle.

Ehkä en lähdekään Japaniin. Ehkä löydänkin itseni Siperiasta. Ehkä on oikeasti ihan hyvä sana, vaikkette uskoisikaan. Entisaikaan ihmiset oli aika viisaita, kun sanoivat useiden lauseiden loppuun, "jos Luoja/Jumala suo". Loppujen lopuksi me ihmiset nimittäin voidaan tehdä paljon hienoja päätöksiä, mutta kaikki ne ei toteudu, koska niin on nähty viisaammaksi.

Ryttylä muuten sijaitsee (ehkä?) Hausjärvellä, jos joku ihmettelee paikkakuntaa. Ryttylä ja Reila.. Ja Jamppa! Mun paikat. Huomenna sinne Jamppaan.

Vuoden 2006 pohdinnoissani totesin, että ystävät ovat pitäneet minut järjissäni. Niin tämänkin vuoden kahdeksana päivänä.

Torstaina oli aika hyvä päivä. Hoidin asioita, joita piti hoitaa ja sain paljon aikaiseksi. Ja Meri soitti ja pyysi juuri oikeaan Lukon pelin. Olin taas pitkästä aikaa opiskelija ja laitoin haalarit päälle. Onneksi Raumalla on OKL, en juurikaan erottunut. Hypin ja taputin. Ja Lukko voitti.

Perjantaina näin illalla Venlaa, Saria, Suskia ja Tuulia. Syötiin taas itsemme ähkyiksi ja pelattiin Aliasta. Tasapeli, kukaan ei saanut palkintoa. Ilta venyi melko myöhään. Palasin siinä puoli viiden aikaan kotiin. Nukuin ja lähdin taas Raumalle. Mentiin syömään tyttöjen, Laurin ja Janin kanssa. Melkein kuin lähtisin jo Japaniin, vaikken oikeasti lähdekään. Mentiin vielä Veeralle katsomaan vanha Idols-lähetys videoilta ja hömppäleffa. Hassua sano hei-heit kaikille. Kun en oikeasti vielä lähde kuin Ryttylään. Juuri kun oikeasti tunsin taas olevani kotona ja kun ystävistä oli taas tullut niin läheisiä kuin silloin joskus, pitää taas lähteä.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä äiti opetti mulle puoli yhdeltä, kuinka käytetään exeliä. Näin meillä.

Koulutehtäviä on vieläkin tekemättä. Olen sentään edistynyt, enää uupuu pari n. viisi sivuista esseetä. Ensi viikolla sitten.

Olen melkein pakannut. Pakkaan aamulla sitten loppuun. Pitäisi oikeesti mennä nukkumaan jo. No, Ryttyläsä saan kait sitten nukkua. Bärre sanoo, että voin aina olla epäsosiaalinen, jos haluan. Ja Ryttylästä pääsee aika monella tavalla Järvenpäähän. Olen ottanut selvää. Onneksi on Järvenpää. Ja ystävät.

"Tiedän mitä on, tiedän mitä on, kantaa unelmaa. joskus toivoton, vaikkakin se on, taivas kimaltaa.." lohduttelee Juhis mua iltaisin.

Otin tämän vuoden vastaan kuistilla yövaatteissa ja äidin takissa raketteja katsellen. Mietin, että tätäkö se minun vuoteni sitten on. Yksinäistä. Mutta onnellista samalla.

Puoli yhdeltä luulin rakettin hiljentyneen. Pörrikin uskaltautui syömään. Se oli istunut vintin rappusissa monta tuntia uskaltamatta tulla alas talon puolelle tai mennä ylös. Kaikkialla paukkui likaa. Olin juuri sammuttanut valot, kun rantatiepuoliyhdestätoista soitettiin ja toivotettiin yhtenä huutokuorona hyvää uutta vuotta. Istuin kuistilla puhumassa heidän kanssaan hetken. Jäädyin ilman takkia tai muuta ja itketti. He ovat ihania. Myös Salla soitti. Tunsin olevani vähän vähemmän yksinäinen. Tiedän, että näin jaksan Japaninkin odotettavissa olevia yksinäisyyden hetkiä. Kun tiedän, että minulla on kuitenkin ystäväni, eivätkä he katoa.

Olen toipunut kolme päivää. Juonut vichyä, maannut peiton alla ja istunut tietokoneella. Tänään pääsin vihdoin ihmisten ilmoille, kun oli Hennan synttärit. Oli mukava nähdä tyyppejä, joita olin viimeksi nähnyt oikeesti kauan sitten. Pelailtiin ja juteltiin. Pojat eivät ymmärtäneet, että juttelu voi olla tekemistä.

Tämä koneella istumiseni alkaa jo olla todella säälittävää. Kaksi edellistä yötä olen tehnyt harkkaraporttia, mesettänyt ja pelannut junapeliä. Tänä yönä olen ollut vielä vähintään triplasti säälittävämpi. Aluksi sentään etsin japaninkielijuttuja, ja jotain löysinkin. Ääh sitten löysin paljon kaikkea tyhmää ja nyt sitten taas olen päättänyt, että unohdan erään tietyn ihmisen. Tosin juuri viime yönä Merin kanssa puhuttiin, että se unohtaminen ei ole niin helppoa... mutta oikeesti, en voi Japanissa elää tällaista haahuilu-haaveilu-kuvittelu-odottelu-elämää. On otettava itseään niskasta kiinni. Unohtaa ei ehkä voi, mutta voi jotenkin kai toivottavasti ohjata omaa käyttäytymistään siihen suuntaan, että tajuaisi elää tässä hetkessä ja olla haihattelematta turhia. Saa vain harmaita hiuksia, kun kuvittelee kaikkea liikaa ja pettyy.

Kutro sanoo, että Japanissa mulla ei ole enää tällä tavoin aikaa ajattelulle. Kai se on oikeassa. Toivon niin. Haluan siis sinne Japaniin!

Kriterei

See sanno: mie.
Sen verran suostusin äitil tunnustama.

Mut älä nyy hyvälaps vaa sen tähre men tykkäntymä.

Myähäst.

Katos ko olen mää valvonu öitän papiljotit pääs senkin tähre et

[ ] osas kiärttä hehkulampun kii ja avat rintsika yhrel kärel
[ ] ol affenaseljän- tai mynhonifäriset silmät
[ ] nouseva krapu ja kuu jousimiähes
[ ] muuto vaa aikka kahre hetke välis

ja ko suuronnettomuustutkintolautakunt
o ain kuitenki saanu kaffes kans muffinssei,
nii kunnei syyn vois ol täl kertta
yks mie?

[Heli Laaksonen]


Bärre ja Kutro näkevät kivoja unia. Minä näin unia vain tyttöystävistä ja lävistyksistä kyynerpäissä.