IRC-Galleria

Perjantai-iltana saavuin Ouluun.

Kuulin junassa, että meidän Hista, siis 10-vuotias shelttinarttumme, on kauhean kipeä. Se oli pari viikkoa potenut vatsatautia, jonka tiimoilta se kävi myös eläinlääkärissä. Setä ilmoitti sen kärsivän suolistotulehduksesta ja löi antibioottireseptin kouraan. Lääkitys loppui maanantaina, jonka jälkeen se meni taas nopeasti huonoon kuntoon, ripuloi ja oli ruokahaluton ja muutenkin alakuloinen.

Äiti mietti, soittaako eläinlääkärille vaiko ei, ja kelle eläinlääkärille, pitäisikö koko koira viedä Kemiin Kemi-Tornion alueelliselle päivystäjälle. Itse olin sitä mieltä, ettei ole mitään järkeä lähteä siirtämään koiraa Oulusta mihinkään, kun on kuitenkin isompi kaupunki, jossa on enemmän hoitomahdollisuuksia. Isäni kuitenkin tuli tarkoituksenaan viedä äiti ja koira sinne Tornioon ja sitten eläinlääkärille aamulla.

Olin junassa vielä kymmeneltä perjantai-iltana, kun itse päätin soittaa Oulun päivystävälle eläinlääkärille. Tädillä oli vastaaja päällä, mutta ilmoitti viestissä ottavansa yhteyttä heti kuin suinkin kerkeää. Selitin tilanteen nauhalle ja annoin äitini yhteystiedot, kun hän kuitenkin Histan kanssa oli. Lääkäri soitti hiukan myöhemmin ja sanoi oireiden kuulostavan ripulitaudilta, jota nyt on liikkeellä paljon.

Olin noin puoli kahdentoista aikaan Oulussa, ja olihan se Hista-raukka surullinen näky. Juuri ja juuri jaksoi tulla tervehtimään parilla alakuloisella hännän heilautuksella, sitten taapersi takaisin nukkumapaikalleen. Kissatkaan eivät jaksaneet kiinnostaa. Isäni tuli Ouluun noin puolta tuntia minua myöhemmin, ja sanoi epäilevänsä kohtutulehduksen vaivaavan Histaa. Koiran silmätkään eivät olleet enää kirkkaat, pikemminkin sameat ja elämänhaluttomat. Vatsa oli turvoksissa. Isäni arveli, ettei Histalla ole enää paljoa aikaa jäljellä.

Illan aikana koiralle ilmaantui vielä yksi oire: vuodot. Sen peräpää oli märkänä kummallisesta, kellertävästä ja pahanhajuisesta mäskistä. Soitin eläinlääkärille uudestaan ja ilmoitin asiasta. Hän sanoi oireiden kuulostavan kovasti siltä kohtutulehdukselta, josta oli epäilyjä ollut, ja kehotti käyttämään koiraa vastaanotolla. Asiassa oli yksi mutta: koska kyseessä oli viikonloppu ja kello oli puoli kaksi yöllä, käynti tulisi valtavan kalliiksi. Äitini kuitenkin halusi viedä Histan lääkäriin, maksoi mitä maksoi. Minustakin oli järkevää lähteä lääkäriin yksin tein. Siispä lähdimme.

Vastaanotolla ystävällinen naiseläinlääkäri myönsi, että Hista näytti huonolta. Ulkoisten tutkimusten jälkeen hän ultrasi koiran kohdun. Laitteen suljettuaan hän kertoi, että tilanne oli erittäin vakava. Kohtu oli kahden HK:n Sinisen kokoinen ja täynnä mätää. Turvonneena se painoi sisäelimiä läjään vaikeuttaen mm. hengitystä ja maksan, munuaisten sekä vatsan toimintaa. Sen lisäksi kohdun limakalvon läpi elimistöön imeytyi jatkuvasti bakteereja aiheuttaen myrkytystilan.

Vaihtoehtoja oli kolme: konservatiivinen tapa eli lääkehoito, kohdun poisto eli leikkaus ja nopein ja halvin keino eli lopetus. Viimeistä äitini ei pitänyt vaihtoehtona, joten oli harkittava kahta ensimmäistä, joissa oli kummassakin hyvät ja huonot puolensa. Lääkehoito tarkoitti hormonipiikkejä, jotka ruiskutettiin koiraan. Ne kiihdyttivät mädän poistumista kohdusta eli samoja vuotoja, joita koiralla oli illan aikana ollut. Se ei kuitenkaan välttämättä tehonnut. Koiran voinnin oli kohennuttava olennaisesti seuraavan päivän aikana, ja jos ei, oli palattava kahteen muuhun vaihtoehtoon. Hormonipiikkejä annettaisiin kaksi, toinen saman tien ja toinen seuraavana iltana.
Leikkaus puolestaan tulisi olemaan monestakin syystä erittäin vaikea operaatio. Kohtu venyy paljon, mutta venyessään limakalvot ohenevat, mistä johtuen se on erittäin hauras. Jos koira nukutuksessaan nytkähtäisi tai tapahtuisi jotain muuta vastaavaa, jonka seurauksesta kohtu puhkeaisi, bakteerimäski leviäisi vatsaonteloon. Sieltä se imeytyisi varsin nopeasti vatsan luonteesta johtuen verenkiertoon. Silloin koira kuolisi muutaman tunnin sisään myrkytyksestä johtuvaan shokkiin. Niin kuin tämä ei riittäisi, asiassa oli vielä toinenkin mutta. Jos operaatio suoritettaisiin heti, jonkun meidän perheestä olisi avustettava leikkauksessa, sillä eläinlääkäri oli päivystäessään yksin talossa. Hän tarvitsisi jonkun pitämään huolta anestesiasta, eli varmistamaan, että eläin on todellakin unessa operaation aikana.

Päätöstä oli vaikea tehdä, sillä suoraan ei voinut tietää, mikä olisi paras ratkaisu koiran kannalta. Eläinlääkäri täsmensi, että kyseessä oli valtavan sairas koira, jolla oli kauheasti kipuja. Lopetusta ei kuitenkaan haluttu harkita. Leikkauksessakin oli omat riskinsä, inhimillisetkin. Lääkäri oli kovin väsynyt, haukotteli tuon tuostakin. Hän oli epäilemättä ammattilainen, mutta väsyneenä riskit epäonnistua kasvavat kovasti. Mekin olimme epävarmoja, niin varmaan olisivat kaikki, jotka yllättäen joutuisivat sen mahdollisuuden eteen, että joutuisivat hoitamaan leikkauksen kannalta suunnattoman tärkeätä anestesiaa ja että leikkauksen kohteena olisi vieläpä rakas ystävä, jonka hengen puolesta pelkäsi jo valmiiksi.

Pitkän harkinnan jälkeen päädyimme lääkehoitovaihtoehtoon. Vuotoja oli jo tosiaan ollut, saattoihan olla, että ne vain kaipasivat kiihdyttämistä. Hista laitettiin tiputukseen, jota sai kahden pussin verran. Kipulääkkeitäkin siihen ruiskutettiin. Hormoniruiskun jälkeen oli aika lähteä kotiin odottamaan ja seuraamaan Histan vointia.

Sinä yönä nukuin vähän. Tulimme vastaanotolta viiden-kuuden aikaan aamulla, enkä saanut nukuttua sen jälkeenkään kuin ehkä puolitoista tuntia. Olin todella huolissani Histasta, en ehkä uskaltanutkaan laittaa nukkumaan. Vasta ennen kahdeksaa, jolloin vanhempanikin alkoivat jo heräillä, nukahdin vähäksi aikaa herätäkseni yhdeksältä hoitamaan asioita, joita varten olin Ouluun tullut.

Vaikutti siltä, että Hista hiukan piristyi. Sitä kiinnosti vähän ympäristön touhut, ja vuodotkin lisääntyivät. Eläinlääkäri oli kehottanut soittelemaan koiran voinnista, suorastaan käskenyt soittamaan, jos siinä tapahtuisi muutoksia huonompaan. No, päivän aikana Hista vaikutti hiukan pirteämmältä kuin oli ollut edellisenä päivänä, mutta vain hiukan. Lääkäri soitti itse. Histan olisi kuulunut jo käveleskellä omaehtoisesti pitkin asuntoa sekä syödä ja juoda, muttei se mitään niistä tehnyt. Ainoa parannus oli se, että se oli hiukan kiinnostuneempi ympäristöstään kuin aiemmin. Lääkäri suositteli vahvasti leikkausta, ja kertoi, että klinikalla oli nyt toinenkin eläinlääkäri, joka tosin saattoi joutua lähtemään kesken leikkausta muualle, tuotantoeläinlääkäri kun ensisijaisesti oli. Silloin tarvittaisiin taas anestesiahoitajaa.

Äitini oli taas vaikeiden päätösten edessä. Hän konsultoi monia ihmisiä. Isäni oli jo sinä aamuna lähtenyt takaisin Tornioon. Hän oli sitä mieltä, että odottaisimme iltaan, jolloin Hista saisi toisen hormonipiikkinsä. Leikkaus kun oli kuitenkin monien satojen eurojen arvoinen, eikä onnistumisesta ollut juurikaan takeita. Äitini ei tiennyt, mitä olisi tehtävä, sillä jos hän tekisi päätöksen Histan leikkauksesta ja se menehtyisi, hän joutuisi kantamaan loppuelämänsä taakkaa päätöksestä, joka maksoi koiran hengen.
Histan tila oli kuitenkin huono. Soitettiin siis useammille ihmisille, muun muassa veljelleni sekä Histan emän kasvattajalle, joka oli pitkän linjan shelttikasvattaja. Kaikki olivat sitä mieltä, että leikkaus olisi paras vaihtoehto. Äitini kuitenkin halusi keskustella vielä isäni kanssa ja tehdä päätöksen yhdessä, mutta isäni ei töittensä takia ehtinyt puhumaan pitkään ja lupasi soittaa, kun tulisi hiljaisempi sauma. Äitini siis odotti puhelua sekavin tuntein sairaan koiran kanssa.

Hista oli tuossa vaiheessa mennyt patjalleni nukkumaan. Äitini puhutteli sitä, muttei se vaikuttanut reagoivan. Se vain makasi patjalla kovin velttona ja hiljaisena, silmät juuri ja juuri auki. Äitini hermot pettivät. Hän oli varma, että Hista kuolee hänen käsiinsä patjalle. Minustakin tilanne näytti erittäin pahalta, ja tein päätöksen soittaa eläinlääkärille itse. En ollut varma, selviäisikö Hista klinikalle asti, mutta juuri sillä hetkellä tilanne huusi leikkausta.
Eläinlääkäri kertoi puhelimessa, että jos koira on kovin heikossa kunnossa, sillä ei välttämättä ole voimia selvitä leikkauksesta, vaikka itse operaatio onnistuisikin. Vaihtoehtoja ei tosin ollut, sillä jos Histaa ei toimitettaisi leikattavaksi, se kuolisi joka tapauksessa. Hormonit olivat näyttäneet tehonsa ja sitä ei ollut tarpeeksi. Soitin siis taksin ja kääräisin koiran nopeasti peittoon. Lähdimme ulos, jossa taksi jo odotti. Olin pyytänyt tulemaan nopeasti, ja nopeasti auto oli tullutkin. Istuin takapenkille Hista sylissäni ja kuuntelin koiran hengitystä. Viime yönä vastaanotolle oli tuotu 16-vuotias koira epilepsiakohtauksen kourissa. Koira ei selvinnyt. Se oli kuollut matkalla eläinlääkärille. Tämä mielessäni tarkkailin Histaa ja havainnoin maisemaa, että muistaisin, missä kohtaa koira oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Hista selvisi vastaanotolle. Lääkäri tuli tervehtimään sitä odotushuoneessa ja sanoi, ettei tila ole akuutilla tavalla kriittinen. Eläimiä oli nimittäin useampia jonossa ennen Histaa, ja tämä tuotantoeläinlääkäri, jonka kanssa olin puhelimessakin jutellut ja joka operoisi koiran itse yöllisen lääkärin avustaessa, oli juuri hoitamassa useampaa tapausta. Odottelimme siis. Lääkäri oli kuitenkin sanonut, että olimme tehneet ihan oikean ratkaisun päättäessämme leikata Histan, sillä koiran tila ei ollut parantunut edellisyöstä juuri lainkaan.
Toivo pilkahti, kun tutkimushuoneesta tuli terhakka alaskanmalamuutti. Hista oli noussut istumaan ja alkoi haukkua koiraa pystyyn. Eläin, jota mikään, ei edes vieraat koirat, ollut kiinnostanut useampaan päivään. Olimme niin mielissään, ettemme hennonneet edes kieltää sitä. Kyllä Histalla oli vielä voimia.

Miespuolinen tuotantoeläinlääkäri tuli esittäytymään ja otti Histan tutkimushuoneeseen. Mies oli hyvin miellyttävä ja pätevän oloinen. Hän mittasi anestesia-aineen ruiskuun ja tyhjensi sen Histaan. Viidessä minuutissa koira nukahti pöydälle, ja koko tämän ajan yritin säilyttää katsekontaktia siihen, että muistaisin, miltä se näytti, kun viimeisen kerran näin sen elossa. Odotukset olivat realistiset: Hista joko selviää, tai sitten ei. Jos ei, halusin muistaa koiran oikein hyvin koko loppuelämäni.
Koira siis nukahti ja meitä kehotettiin lähtemään kotiin. Operaatio kestäisi noin kaksi tuntia. Ajan voisi viettää myös odotushuoneessa, mutta yhtä hyvin voisi lähteä kotiin, ja kotona odottaminen olisi kenties miellyttävämpää. Niinpä siis lähdimme. Oven sulkeutuessa katsoin Histaa viimeisen kerran, ja se nukkui rauhallisesti pöydällä. Soitin taksin, joka tälläkin kertaa tuli nopeasti. Kello oli kaksikymmentä yli neljä.

Luvassa oli ehkä elämäni pisimmät kaksi tuntia. Koetin keksiä tekemistä, joka veisi ajatukset pois Histasta, eihän minun murehtimiseni sitä pelastanut. Sitä oli vaikeata keksiä, suosikkinettipelinikin sujuivat hajamielisesti. Lähinnä tuijotin ikkunasta näkyvän autonvuokrausliikkeen kyltin digitaalista kelloa ja mietin. Spekulointi oli turhaa, mutta ajattelin, että jos Hista olisi kuollut operaation alkuvaiheessa, tai kohtu olisi puhjennut, olisimme jo kuulleet siitä. Mitä lähemmäksi kahta tuntia se kesti, sitä paremmin se sujui. Toisaalta en tiennyt, miten hektinen operaatio kohtun puhkeamista olisi seurannut, kenties he eivät olisikaan kerenneet soittamaan. Oli myös ajateltava, että eläintä leikkasi kaksi pätevää eläinlääkäriä, joten se oli hyvissä käsissä. Minua väsytti, mutten olisi kuitenkaan saanut nukuttua. Mietin vain koiraa. Jännitti.

Äitini puhelin soi puoli seitsemältä. Siihen ei heti vastattu kielteisten tulosten pelossa. Lääkärin kanssa jutellessa äitini ilme kuitenkin vaihtui hymyyn ja kysymykseen "on onnistunut?" ja sitä seuraavaan kiittelyyn. Puhelun päätyttyä hän sanoi Histan selvinneen. Purskahdin itkuun ilosta ja helpotuksesta. Aloimme valmistautua lähtöön hakeaksemme Histan kotiin. Sen ei tarvinnut jäädä tarkkailuun, vaan sen saattoi hakea kotiin toipumaan.

Vastaanotolla lattialla makasi puuvillakankaaseen kääritty uninen koira, jonka päähän oli laitettu muovinen läpinäkyvä kauluri estämään pääsyä haavalle. Vatsa oli ajeltu ja leikkaushaavaa peitti teipattu side. Lääkäri kertoi leikkauksen menneen ongelmitta. Kohtu oli ollut valtava. Tavallisesti lyijykynän paksuinen elin oli ollut kuin suuri miehen nyrkki ja painanut yli kuusisataa grammaa. Kysyin, miten he olisivat menetelleet, jos se olisi puhjennut. Mies vastasi, että he olisivat ryhtyneet huuhtelemaan vatsaonteloa, mutta että koiran ennuste olisi huonontunut radikaalisti. Realistisesti ajateltuna se olisi siis kuollut hyvin pian.

Hista sai mukaansa paljon hoito-ohjeita ja lääkkeitä sekä kaulurin. Se oli laskenut alleen unissaan, ja laski vielä useampaan otteeseen illan aikana. Se nukkui koko illan, mutta mielestäni sen olemus oli muuttunut. Kriittisesti sairas koira oli muuttunut toipilaaksi, joka nukkui levollista unta ja reagoi suosikkiärsykkeisiinsä. Kävin illalla ystäväni syntymäpäivillä, ja kun tulin sieltä yöllä yhden aikana, Hista oli jo minua vastassa.

Toki Histalla on vielä pitkä toipumisen matka edessään ennen kuin se on taas terve, mutta nykytilanne näyttää minusta hyvältä. Se ei edelleenkään ole syönyt mitään, mutta se on nesteytetty leikkauksen aikana vuorokauden ajaksi, joten ehkei sillä vain ole nälkä.

Täytyy sanoa, että takana on ollut melkoiset kolmekymmentäkuusi tuntia. Mutta kuten on osuvasti ajateltu, tänään on huominen, josta olin huolissani eilen.