IRC-Galleria

Jos joku lukee tätä niin vastaappa yhteen kysymykseen – ei tarvii mulle vastata kylläkään, mutta pystyisiks sä lähtemään siitä paikasta missä nyt asut, missä kaikki kaverit on jne. ja lähteä johonkin uuteen? Uskaltaisikko sie? Mie pystysin siihen. Kaikki ei sitä usko, mutta se ei tuottais mulle mitään ongelmaa – tämä ei siis tarkota, ettenkö arvostais ja pitäis todella paljon nyt mulle tärkeistä ihmisistä. Työ ootta miun elämäni suola! Mutta mie voisin siltikki lähteä. Häipyä ihan täysin. Katusin sitä joku kaunis päivä, mutta en tiiä että pitäsinkö sitä oikeana päätöksenä. Mut mie vaan olen juureton. Ainut paikka jossa katson, että minulla on jonkinmoiset juuret on Tornio – ja siellä mie en ole koskaan asunukkaan.

Jotkut on asunu koko ikänsä jossain paikassa ja eivät pysty kuvittelemaankaan jättävänsä sitä paikkaa. Semmosille ihmisille mun on hankala selittää omia tuntemuksiani jostain asioista. Ne ei vaan ymmärrä sitä millasta on ku on asunu jossain jonkin aikaa ja kaikki alkaa olemaan jo melkeempä liian tuttua. ”Kaukokaipuu” on niille täysin vierasta. Lomalla voidaan käydä vaikka missä, mutta aina palataan samaan paikkaan. Mulla se ei ole niin. Mä en ole enää pitkään aikaan uskonu, että mä voisin asua koko loppu ikäni yhessä paikassa. En sitten tiiä, että onko se hyvä vai huono. Mie yleensä jaksan pitää mielenkiintoa yllä niin kauan ko siinä paikassa on jotain uutta – paikkoja joissa en oo käyny tutkimuksillani vielä. Mulla on niin hyvä paikka muisti, että mulla on todella monta paikkaa mielessäni – ja suurinta osaa mä en ole kokonaan nähny, ja se häiritsee mua eräällä tavalla. Mie en pidä siitä, että on mulle tuntemattomia paikkoja. Se ei ole tahallista tai mitenkään itserakasta, mie vaan tahdon käydä jokapaikassa.

Multa kysytään, että miks ihmeessä mä Tikkurilaan menin lukioon. Suurin osa on saanu vastaukseks, että tahdoin uusia naamoja – seki on totta, mutta siihen liittyen myös se, että paikka on mulle uus. Lisää tutkittavaa ja keksittävää. Keskiviikon hypärin mie käytin kävellen Tiksissä ja Tapulinkaupungissa (vai mikä se onkaan siinä Helsingin puolella Ala-Tikkurilan lähellä… Ihan Puistolan vieressä :S).

Joillekkin koti on paikka missä he todellakin ovat asuneet koko ikänsä, mulle se on vaan paikka missä miun perhe on. Tällä hetkellä Järvenpäässä, mutta ei Järvenpää. Helsingissä mä voin jotenki sanoa tulleeni kotiin, mutta ei mun kotini sielläkään ole. Eikä se ole Imatralla tai Rovaniemellä tai missään muuallakaan missä oon asunu. Ehkä mä joskus löydän sen – ehkä en. En usko, että löydän. Mie olen vaan tämmönen vaeltaja sielu, joka toivoo, että tulis hyväksytyks just sellasena ku on. Mä ”kuolen” jos mut ”kahlitaan” johonki paikkaan – mä ”tukehdun” hengiltä. Menetän tärkeimmän asian elämässäni – vapauteni. Sen ”menettäminen” fyysisestikki saa mut paniikkiin. Esimerkki tapauksena: Mie kutitin Petteriä kerran ja se sai mut sitten vangittua niin, että en pystyny liikkumaan. Se tunne oli aivan kamala. Mä olin ihan paniikissa. Siinä tilanteessa olisin varmaan voinu hakata Petteriä tuntematta mitään – ihan vaan päästäkseni vapaaks. Mä en ajatellu enään, mun oli vaan pakko päästä vapaaks. Ehkä ette ymmärrä sitä tunnetta tai sitten ymmärrätte. Mie tiedän millasta se on ja en tahdo kokoe sitä enään. Enkä ainakaan kovin pitkään. Samantapasta ko tipahtaa jostaki ja keuhkot tyhjenee ja joutuu haukkomaan hirveästi, että saa happea, mutta silti ei saa.

Mä tarviin halin.