IRC-Galleria

Ulkona on upea ilma. Aivan kirkas, sininen taivas lumista hankea vasten. Eikä ketään näy ulkona; Se on niin upeaa. Niin upeaa että ehdin ihailla sitä kun kävin takapihalla tupakalla, muuten en ole oikein ottanut asiaa huomioonkaan.
On se outoa, miten otetaan vain huono ilma huomioon. Marmatetaan että on niin huono ilma, mutta sitten kun on hyvä ilma niin kukaan ei ota asiaa esiin.

Tässähän oli vielä eilen hyvä ilma, tai siis kohtalaisen hyvä ilma. Ei täydellisen hyvä, vaan hyvä. No kuitenkin, eilen aamulla sain soiton puhelimeeni. Isäni pyysi minua auttamaan, kun hänen talonssaan ei toiminut enää Lämmitys + Kahden Huoneen Valaistus + Kodinkoneet.
Nappasin Mestarin mukaani ja lähdimme marssimaan pyhäaamuna kohti töitä. Taas kerran. Matkalla spekuloin, että vika mahtanee olla pääsulakkeessa.
Pääsimme paikanpäälle ja avasimme kaapin, niin kyllä. Vika oli pääsulakkeessa. Koko kämpästä oli lähtenyt yksi ( kolmesta ) vaiheesta pois. Ongelma oli tosin simppeli korjata; Tarvitsisimme 25 Ampeerin sulakkeen palaneen 25 ampeerin sulakkeen tilalle.
Ongelma ei ollutkaan enää niin simppeli korjata: Oli pyhäpäivä ja mikään tukku ei ole auki. Faijalla ei ollut 25A:n sulakkeita eikä ollut meidän pakussakaan. Hetken olimme epätoivoisia, että joutuisimme ajamaan Vapaalasta Helsingin Kallioon saakka hakemaan sitä perkeleen yhtä sulaketta. Käskin Faijaa mennä katsomaan naapurit lävitse, samalla kun menin itse ottamaan kahvia.
Siellä se juoksi, jutellen muitten ihmisten kanssa sulakkeista, hangessa pipo ja nenä heiluen jokaiseen ilmansuuntaan. Minä nautin kahvistani.
Lopulta hän tuli sisään 25A:n sulakkeen kanssa, voitonriemuisena.
Laitoimme sulakkeen palaneen sulakkeen tilalle ja taas toimi. Mestari puhui Faijan kanssa sitten heidän sähköjohdoistaan, mitkä olivat "liian pieniä" tuollaiselle ampeerimäärällä. Tai, ei nyt liian pieniä mutta <SAISIVAT> olla isompia, samalla kun minä juttelin talon emännän kanssa sitten, mitä kodinkoneita kannattaa pitää päällä samaan aikaan.
Homma kesti tunnin, mutta heti aamusta.
Koko eilinen oli jo pilattu yhdellä tunnilla.

Sitten, lopulta pääsin raahautumaan R-Kioskille lottoamaan ja Kenottamaan, pelamaan sitä uutta, outoa kosketusnäyttöpokeria.

Eilen minulle vielä soitettiin illalla, että "tule tavernaan käymään." Aluksi olin että "Ei nyt thx bb plz" mutta kun sieltä tuli "Omg nevari nyp" niin oli pakko mennä. Siellä sain kuulla taas tarinoita uudestavuodesta ja mitä kaikkea "megasiistIIII" siellä tehtiin. Istuin tunnin siellä.
Sitten sen jälkeen kävin katsomassa miten sulakkeet toimivat. Kyllähän ne toimivat, jos ei pidä kaikkia laitteita samaan aikaan päällä. Olin tyytyväinen.
Ja illaksi ystävälle hakemaan minun syntymäpäivälahja kahvikuppiani: Kuppi missä lukee;

"Neron Kuppi : Näitä ei Nuijille ees myydä!" Pienet asiat voivat saada hymyn nousemaan väsyneille kasvoille. Niinkin pienet, kuin oikea kahvikuppi oikealle mielelle.

Kylläpäs maailma osaa olla radikaali välillä. Toisinaan taas se antaa sinun levätä tuolillasi, antaa juoda sitä megavahvaa kahvia johon lusikkakin sulaa, mutta aina löytyy niitä saatanan päiviä jotka eivät päästä sinua tekemään yhtään mitään, ettei joku pääsisi mumisemaan sinulle mielipiteitäsi.

Kuten jotkut jo tietävätkin, että minä olen kaiken terveyden vastainen olento. Poltan tupakkaa, käytän alkoholia, juon kahvia ja syön epäsäännöllisesti. Ja yleisesti ajatellaan että sehän on minun oma ongelmani.
Ongelmana on kuitenkin ne ihmiset, jotka tuntevat suurta tuskaa kun huomaavat jonkun lampaan eksyneen laumasta. Ja vielä enemmän, kun se lammas määkii kirosanoja vielä muitten perään samalla kun raahaa villaista persettään pois paikalta.
Nuo ihmiset, ketkä ottavat siihen kantaa ovat ärsyttävimpiä mitä tiedän. He juoksevat perääsi ja määkivät. Ja ne määkivät eivätkä osaa lopettaa.
Tähän voidaan ottaa esimerkiksi vaikka yksi kohta minun epäjärjestelmällisen oudosta menneisyydestäni.

Kun minä olin aikoinaan kioskin omistaja ja koulun oppilaskunnan sihteeri ( joka piti kyllä kaikki päätökset itse ), minun "oppilaskunta-joukkueessani" oli sellainen ihminen, jota me muut inhoamme ylitse muiden.
Ei siksi, että hän olisi epämiellyttävä tai mulkku, vaan siksi että hänen maailmanparantaja-uskontonsa pakottaa hänet käännyttämään muita omalle kannalleen. Ja ongelmana vielä se, että hänelle opetetaan kaikki keinot ahdistaa muita ihmisiä, kunnes he murtuvat ja menevät jakamaan torni-lehteä ovelta ovelle.
Kuitenkin, hän iski silmänsä minuun. Minähän olin aina ongelmissa, suuntaan tai toiseen, aina rööki korvantakana, aina miettimässä että mistä revitään rahat seuraavaan juomaputkeen. Olin hänen kadonnut lampaansa.
Joten hän päätti napata sen paimensauvansa ja tulla perääni. Käskin häntä aluksi tunkemaan se sauva perseeseensä ja loikkimaan voltteja taivaanporteilla, mutta hän oli sitkeä. Hän yritti uudelleen seuraavana päivänä, milloin olin hieman suorempi ja sanoin: "Painu vittuun.", heti kun näin että hän avasi sen luukkunsa.
Näin jatkui, ainakin viikon. Hän tuli agressiivisesti päälleni ja minä käskin häntä vain painumaan vittuun. Hän marmatti että sieluni palaa helvetin tulessa, kun minä sanoin että:

"Helvetti on varmaan täynnä sinunlaisia. Kaikki tulevat päälle, eri lehtineen ja uskomuksineen ja itkevät ja nyyhkyttävät kun sinua ei kiinnosta. Sielläkin he ovat samanlaisia kuin sinä; He eivät vain osaa lopettaa kesken. Ole nyt kiltti ja tuki se turpasi ja painu helvettiin minun tieltäni, ennenkuin joudun oikeasti käyttämään väkivaltaa."
Hän alkoi itkemään. Ei luoja miten hän itkikään, vaikka se tuskin läpäisi minun graniittisydäntäni laisinkaan. Minä vain hymyilin leveästi ja käskin häntä painumaan jonnekkin muualle nyyhkyttämään sydänvertansa.. Pois naamastani.
Mutta koska hänkään ei ole "juntti" asioissaan; Hän luuli mitä hänen piti tehdä saadakseen minut murtumaan. Hänen tarvitti näyttää minulle, että tieni oli väärä ja minä tulisin katumaan kaikkia tekojani helvetissä, ellen kääntyisi hänen tiellensä. Mutta koska minun yleinen mielipiteeni oli asiaan "Salee" - ei homma oikein toiminut. Hän ei voinut voittaa minua yksin.
Se helvetin lutka kävi hakemaan koulupsykiatrin ETTÄ koulukuraattorin minun kimppuuni!
Istuin monta tuntia kummankin pommitettavani, kummankin arvostellen minun tapaani elää. Istuin hiljaa, miettien että tekisin kostaakseni tämän, samalla kun se perkeleen psykiatri kysyi että olenko "Onneton?" ja kun kuraattori kysyi että "Onko perheessäsi ongelmia?"

Kunnes sitten, puolentunnin istumisen jälkeen alkoi keittämään ylitse.
"Minä olen <ONNELLINEN> ja minulla on hyvä perhe, tai siis olin! Noin 45 minuuttia sitten minun mielenterveyteni järkkyi koska kaksi tuollaista vanhaa karppia mumisee minulle sontaansa! Toinen yrittää todistaa minulle että minulla olisi jotain *piip* ongelmia - Mitä ei ainakaan vielä ole - samalla kun toinen marmattaa että se ei *piip* ole MINUN vikani vaan *piip* HALLITUKSEN ja YMPÄRISTÖN vika!
Jos se sitten on YMPÄRISTÖN vika, niin tunkekaa se *piip* Jehovantodistaja johonkin pimeään koppiin ittenne perässä ja pitäkää jotain *piip* jumalanpalvelusta siellä ettei YMPÄRISTÖ pääse vahingoittamaan teidän puhtaita mieliä! Ja älä sinä kuraattori lähde tätiseen siinä, sinun on ihan turha avata sitä sinun epäpätevää luukkuasi minulle! Ainoa ongelma siis, mikä minulla on, on teidän kaksi helvetin rumaa pärstää.
Voinko lähteä? Kiitos ja MORJENST."
Lähdin ulos huoneesta, samaan aikaan kun kummatkin olivat.. no, tätäkin voi kuvailla vaan hymiöillä.
Minä: >:E
Kuraattori: <:x
psykiatri : Ô_Ô

Ja sitten kun marmatin muille ( Samalla kun keitin kahvia ), he kysyivät minulta: "Olenko kovis kun teen noin? Olenko niin vitun kova jätkä kun uskallan nostaa minun ääntäni vanhemmille ihmisille?"
"Mikä helvetin moraalisaarnio tästä paikasta on tullut!?"
"Ei mikään mut ootko kova jätkä?"
Vastasin, että olen pehmisjäätelö ja menin taas myymään. Tuo Maailmanparantaja taas.. Noh, hän meni sitten kuraattorin ja psykiatrin puheille. Kun hän tuli takaisin, hänen silmänsä olivat itkevät - Näin hänet kauempaa - ja hän suunnisti kohti minun kahvioni "Keittotilan" ovea. Ennenkuin hän katosi ohitseni, hän murisi minulle:
"Olet saatana, itse saatana."

Virnistelin tyytyväisenä: Yksi mulkku vähemmän. Se tyttö ei uskaltaisi tulla mumisemaan minulle HÄNEN Jumalastaan enää koskaan. Päivä oli pelastettu.

Ja kuulin korvani takaata; "Voah Ville, ooks siis itte saatana sitte? Vitut oot. Anna ku mä kerron sulle mitä sä oot, ellet anna mulle kahvia ilmatteeks...."
Tulin ajatelleeksi, että jos Luoja on olemassa, hänellä on erittäin kipeä huumorintaju. ERITTÄIN.. Kipeä huumorintaju.

Miksi minä kirjoitin tälläisen tarinan? Että ymmärtäisitte miten paljon minulla keitti ylitse, kun söin Kebabia bussipysäkillä ja joku helvetin maailmanparantaja-narttu tuli ulisemaan minulle, että EI OLE TERVEELLISTÄ SYÖDÄ ULKONA.

Nonniin, nyt on taas tapahtunut ties - vaikka - vitun - mitä! On jotenkin ihme, että ylipäätänsä selvisin hengissä uudesta vuodesta..

Huima seikkailuni alkoi kotiovelta, jossa lähdin miettimään että "missäs miun kalajat on?". Hetkellisen paniikkikohtauksen valtaamana juoksin ympäri taloani, yrittäen etsiä sitä tiettyä tarpeellista nykynuorison juhlimisen elementtiä.
Ei löytynyt. Purin melkein hampaani jauhoksi pettymyksestä; Olin säästellyt kaljoja tätä päivää varten jo kohtalaisen pitkään ja nyt niitä ei löytynyt mistään. On se rankkaa.
Soitin isäpuoleni perään. Hän vain naureskeli ja myönsi, että oli juonut viinakseni. "hoh hoh hoo" - ajattelin ja lähdin viimeiselle, epätoivoiselle retkelle hakemaan olutta.

Tarina, miten sitä sain, on niin epätodellinen ja uskomaton että taidampa jättää sen kirjoittamatta. Lopulta, olin kaljoineni, röökeineni ja ilotulitteineni ulkona, loikkaamassa lähimpään hankeen juhlimaan.. Jos hankia olisi ollut. Loskaa, paskaa ja vettä.
Siis, lähdin happamana etsimään muita. Noh, niitä ei nyt vain niin löydettykkään joten pidin omaa kivaa rakettien ja oluitteni kanssa.

Viimein joku veti minut bussiin. Vähänaikaa heiluin muiden mukana, tuijotellen uneliaasti taivaalla tapahtuviin räjähdyksiin, toisessa kädessä palava "hyllytetty" kiinari ja toisessa olutpullo. Ymmärtänette että nuo ei ole niitä terveellisimpiä elämäntapoja.
Matkamme jatkui läpi loskaisen hangen, toiseen bussiin, missä tunsin oloni niin uneliaaksi että melkeimpä nukahdin.
Ne, jotka tietävät että missä on Punametsä ja Juvanmalmi espoossa, ymmärtävät tuskani kun heräsin bussista juuri ennen punametsän päättäriä ja minun piti kävellä Juvanmalmille, koska tuo oli viimeinen bussi.
No kuitenkin, pamahdin sukulaisille, mitkä riemastuivat tulostani heti ylimääräisten juomien kanssa. Ja juomaa, viinaa, kaakaolikööriä, kahvia, rommia, kaljaa, jotain latvilaista viinaa...
Kunnolla vielä muistan ihmetelleeni, että minkätakia sininen ryssä-LM toppa uiskentelee salaatissa. Joku taisi sanoa minulle, että täällä mitää salaattia ole mutta ota vaan toppa ittelles.

Voitte kuvitella seuraavan aamuni.

Mitä minä teen? Mitä teen? Mitä? En tiedä. En tiedä. Emt.
On uusivuosi ja olen tullut kotiini ottamaan lisää olutta mukaan matkaani. Yhtäkkiä minun soitin pärähti soimaan. Kuuntelin kappaleen hiljaisena, tietämättä mikä se oli.

Se oli italialaisen kikkelihevi-fantasia-bändin huima alkuintro, viuluineen ja naisäänineen jotka kuulostivat miljoonalta pieneltä kääpiöltä, ketkä hoilaisivat kännilauluja.
Aluksi olin että omg. Nyt olen vain shokissa. Pakenen koneelta. Lähettäkää apua! Lisää apua! APUA!

Ihmeellinen on tämä Suomenkansan käyttäytymistaso.
Otetaampas vaikka esimerkiksi bussi: naureskelet, puhut tai olet ylipäätänsä hyvällä tuulella, niin olet automaattisesti sekopää tai terroristi. Bussissa pitää olla hiljaa ja näyttää vittuuntuneelta, niin että vaikuttaisit oikealta kroonisdepressio-suomalaiselta.
Sama koskee kaikkia suomalaisten valloittamia alueita: Hymyileminen ja ylipäätänsä seurallisenoloinen niin olet kauhea henkilö.

Miksi näin on? Haetaan vastausta ikiaikojen takaisesta maailmasta, jääkauden ajasta, milloin Suomen pinnalla asteli pitkäpartainen mies. Hän hymyili, koska oli kaatanut peuran ja voisi nyt elättää kyläänsä taas hetken.
Kun hän käveli kyläänsä, vastaan tuli länsinaapurimme luolamies Åke. Hän vaati suomalaista miestämme antamaan osan peurasta hänelle.
Suomalainen kysyi; "Miksi, ystävä hyvä, jakaisin sinulle minun antimia?"
Åke virnisti Suomalaiselle. "Kåska minulla ån iså kaveri Håkan mikä tulee ja vetää sinua turpaan."
Suomalainen antoi siis suveneeristi, hyvän tahdon mukaisesti, Naapurillemme palan peurasta. Hän jatkoi matkaansa taas kyläänsä päin, mutta vastaan tuli Itänaapurimme, kymmenen Iivanaa.
"Hyvää huomenta", Iivanat toikkasivat suomalaiselle. "Tulimme ottamaan peurasi pois ja kyläsikin kelpaisi meille."
Suomalainen katsoi kymmentä iivanaa ja veti puisen keppinsä esiin.

Iivanat lähtivät luikkimaan taistelun jälkeen karkuun, puolet puolikkaasta peurasta mukanaan. Suomalainen pyyhki verta nenästään ja palasi kyläänsä. Hän meni pieneen majaansa.
"Laura, mää toin siulle lihhoo et lapset vois syyö."
Mutta Suomalaisparkaa, Laura oli turvesängyssä tummaihoisen Muhammedin kanssa, joka virnisteli pojalle leveästi samalla kun veti nahkahousuja jalkoihinsa.
Suomalainen oli valmis hakkaamaan "tulokkaan" paskaksi, mutta Laura lähti ulvomaan hälle rasismista joten tulokas sai häipyä. Se päätti ottaa evääkseen puolet puolikkaan puolikkaasta peurasta.

Suomalaiselle jäi käteen noin 500g peuranlihaa, mitä sitten syötiin se viikko. Tietenkin se kävi laihaksi.
Suomalaista ( kuten varmaan ajattelette ) vituttaa.

Sama kävi tuossa 1700 luvulla. Ja 1800 luvulla. 1900 luvulla. Ja nyt, 2000 luvulla jatkaa. Ainoa mikä on muuttunut, niin on suomalaisten iloinen asenne.
Hymyilisitkö? Minä en.

Olen saanut roimasti positiivista palautetta minun teksteistäni tässä pitkin viikkoja, mitä ollaan kirjoitettu.
Tosin ei muilta, kuin niiltä ketkä ovat yöllä lukeneet ja onnistuneet saamaan itsensä hymyilemään siitä, että joku voi olla näin hullunluova keksimään asiaa TYHJÄSTÄ.
Se on mukavaa huomata että tyhjyydestäkin voi repästä kyllä aikamoista *askaa.

Joku sanoi minulle, että minusta tulisi suomen seuraava koomikkotähti ( joskus silloin kun kerroin, että aijon menestyä elämässäni ) ja ajattelin vain ampua harhalaukauksella yhden eteenpäin liukuvan huumoripläjäyksen.
Kyllä, kuten kaikki muutkin, yritin saada itseni "Suomen Parhaat Vitsit"-kirjaan. No mitä kävi?
Joku pääsi vitsillä : "Miksi Pamela on viulunsoittaja?" "Kun piperolla ei voi soittaa!11" Suomen Parhaiden joukkoon ja minä jäin, pitkällä ja sivistyneellä "vitsilläni" soittelemaan lehdelle.
Kyllä minua nakersi, ainakin seuraavat kolme päivää. Kolme päivää sen takia, että kun minä vinesin tuosta ystävilleni ja muille, he alkoivat nauraa minun vinelleni. Ja enemmän he alkoivat nauramaan, kun kerroin heille että aijon "Metsästää naisen rinnalleni uutenavuotena." Se oli heidän mielestään erittäin koomista.

Onhan minulle toki sattunut hauskojakin tapauksia. Kuten bussi ( minun piti mennä pankkiin ) ei tiedä minne jatkaa Mannerheimintieltä ( 315 Helsinki - Jperä ) ja kääntyy väärästä kohtaa. Kuski huusi jotain koraanista ja Irakiksi vielä ja minä huusin sille, että myöhästyin pankista ja koko homma oli turha kuin pulunpaska.
Tai sitten kun minut laitettiin ( kultakurkkuna ) laulamaan Radiossa. "Bussissa on Hauska Matkustaa" - raikasi railakkaa kultakurkustani ja suorassa Radiolähetyksessä, samassa saatanan 315 Bussissa.
Olihan se hauskaa, kunnes joku kolmemetrinen kaappi uhkasi niitata naamani lopullisesti umpeen jos en ole hiljaa. Vielä kauheampaa oli se, että minun piti pyytää ihmisiä kommentoimaan lauluääntäni. Ajattele edessäsi: Sinua puolet isompi Tony Halme-klooni jonka otsassa laulaa hakaristi ja pyllyssäkin sojottaa telamiina uhkaa vetää sinua turpaan ja sinun pitäisi kysyä siltä, että mitä pidit lauluäänestäni?

Otin kohteekseni sitten vanhemman mummelin. Valitsin taistelun, minkä voin vain voittaa. Mummo sanoi minulle, että hänkin osaa laulaa paremmin kuin minä.

Kaiken vaivan takaa sain huulirasvaa ja pipon. Ja Suihkuradion.

Matkani tähtiin ( sen kaikissa muodoissa ) ei tunnu sujuvan vielä hyvin. Mutta joskus...

Ah, lisää ammatinvalinnoista. Joku sanoi minulle, erään puheen jälkeen ( minkä jouduin improvisoimaan alusta loppuun, kun joku HELVETIN NEVARI oli unohtanut puheeni pois. Se kesti muuten puolituntia. ) että minusta pitäisi tulla näyttelijä.
Olenhan kerran ollut näyttelyssä. En tarkoita mitään mielenterveydellistä sairaalakaappia, vaan ihan teatteria. Olin lavalla pieni tiedemies, joka riiteli toisen kanssa siitä, että onko Muna Kanan Ylempi vai Alempi Evoluutiotaso. ( mielenkiintoinen, btw, jos ei oteta huomioon että se on lisääntymistapa. Miksi kana muuten munii? Eikö sen pitäisi ( Olisi edullisempaa ) synnyttää eläviä lapsia? Muttahan perkele, kanahan on lintutyypin eläimiä eikä nisäkäs. Kylläpäs loistan. )
Okei, se meni ihan hyvin, koska oli aika vaikea pilata mitään. Piti vain kävellä näyttämön ohitte huutaen kovaan ääneen omaa mielipidettään. Ja sitähän minä tein. .. Ja teen vieläkin.

Ja voitteko kuvitella minua Clint Eastwoodin paikalla legendaarisessa lehvassa? "This is the magnum44, the most powerful handgun."
"C'mon punk. Make my day."

Ei se siinä, etten osaa käyttää asetta.. ( Osaan ampuakkin aika tarkasti ) vaan siinä, että voinko pidätellä liipaisimesta jos siinä vastapäätä on joku helvetin hollywood pepsodent-naama? Tuskimpa. Ja kestäisinkö ottaa lehvassa ( avustajana ) Tom Cruiselta, 150 senttiseltä goljatilta, turpaani? Tuskimpa.

Politiikko? Jos minä olisin Suomen Johdossa, niin voin sanoa että Suomi olisi aika paljon paskempi paikka. Että niin, se siitä sitten.

Poliisi? ...

Sähkömies? Enhän minä edes JAKSA vääntää muoviputkea päivästä toiseen?

Myyjä? No kestäisitkö SINÄKÄÄN minun naamaltani sanaa : "Henkilöllisyystodistukset kiitos." Et. Vaikka myymisen taidoilta minä olen kuin Autokauppias Jumalan Armosta tai über-pölynimurimyyjä, jonka ostosaldo päivässä pyörii tuhansissa, en kestä asiakaspalvelua.
Koska heti, tasan heti, joku perkeleen pälli tulisi itkemään minulle elämänsä paskuudesta ja "röökiikää ei sult saa.. itQ ja parQ mä tapan itteni snif"

E- e - ei.

Noniin, nyt teen aika radikaalisti kun kerron, että olen <tahallisesti> angstannut tässä muutaman päiväkirjan. Nähdäkseni vain, että ihmiset <yhä> kiinnittävät tähän huomiota.
Vietin ainakin kolme sekuntia ajatellen heidän tunteita minun valheistani.. Tai siis tottahan nuo ovat, mutta se miten <minä> otin nuo ikävät asiat.. On täysin erinlainen kuin olen antanut ymmärtää. Niin, tunteisiini valheistani.
En kadu sekuntiakaan, koska tiedän että tiedätte että nauran leukani irti niille, ketkä keskittivät säälipisteensä minuun.

Siis ihan oikeasti.

Joulun aikaan taisin sanoa kaikille, että eivät ostaisi minulle suklaata ( varsinkaan konvehtirasioita ), mutta yhä niitä vain tulee piipusta, kuusen alta ja kaikista mahdollisista pimeistä koloista mitä tässä nyt keksiikään.
Mutta jos minun läheiseni tiesivät, että minä en tahtoisi heidän kuluttavan rahaan sellaiseen *askaan mitä itse vihaan (tietenkin se olisi sopivan sukulaismaista), niin mistä ne tulevat?

Minulla on teoria.

Katsokaas, muistellaampas mitä meille uhkailtiin kun olimme pieniä. Meille sanottiin, että jos emme ole kilttejä rebublikaaneja niin meille tulee lahjaksi vain pelkkiä risuja.
Tänäpäivänä sanotaan, että jos emme ole kunnon Demokraatteja ja äänestä Halosta, niin joululahjaksi tulee Esko Aho.

Entäpä jos Joulupukki rykäisi partansa nenäänsä tästä Suomen Poliittisen johdon jouluunpuuttumisesta ja päätti, että hukuttaa kansan hyvään.
Hän siis keksi painauttaa ainakin kymmenen miljoonaa "Alladin"-nimistä suklaakonvehtirasiaa yhdessä Fazerin "Parhaimmat ja Ihanimmat"-rasian että Jonkun epämääräisen ranskalais/sveitsiläisyhdistyksen "The Best Chocolate in this World" värillisen taidekuvasuklaakonvehtirasian.
Ja niitä hän sitten lastasi Petterin vääntyneeseen selkään ja lähti nilkuttamaan ( hohottaen ) viemään niitä vittuuntuneille melkein-aikuisille keillä ei ole vielä edes laillista lupaa vetää päätä täyteen jouluna. ( Mutta vetää kuitenkin. )

Silloinkun me Nuoret vedämme päät täyteen jouluna, Isä on kännissä ja Äiti piilossa, lapset nukkumassa niin Pukki pamahtaa paikalle yhdessä Vanhasen kanssa. Vanhanen päättää, alkoholin perusteella, että nämä EIVÄT ole kilttejä lapsia.
Nuoret kysyy, että vetäisittekö molemmat vaikka "vit*t" päähänne ja isät sanoo, että "Älä martti puhu perkele p*skaa sun pask*sta."

Niin sitten, seuraavana aamuna kun avaat niitä viimeisiä paketteja, huomaat että käteesi osuu suklaakonvehtirasia. ( Mistä mintut on jo syöty. )

Olen aina perehtynyt muiden ongelmiin. Joku itkee, että hänen isänsä sanoi hänelle rumasti ja minä kiedon käteni hänen olkapäittensä ympärille ja sanon, että kaikki on hyvin.
Jätän ajattelematta, että oma isäni on kävellyt ties minne menojaan ajan aikana ja jättänyt minut aina viimeiseksi, jokaisessa asiassa.
Joku kaverini huokaa minulle, ettei hän koskaan löydä elämänsä rakkautta. Minä taputan häntä selkään, tarjoan kahvit tai röökit ja kerron hänelle tytöistä ja miten tulee toimia. Lopulta hän lähtee taas rintamalle, silmät kiiluen uudesta valosta ja yrityksen tarmosta.
Jätän ajattelematta, kuinka minun oma naisrintamani on täysin romahtanut, poltettu ja räjäytetty jo aikaa sitten pois silmistä.
Joku itkee, että hänen joku tuttunsa on saanut turpaan. Minä kiroan lyöjiä hänen kanssaan, kunnes ikävä on imetty pois.
Jätän ajattelematta, että minut itse potkittiin juuri kolme tuntia sitten läheisessä ojassa.
Joku huokaa minulle, että elämä on kauheaa ja mikään ei mene niinkuin pitäisi. Minä olen taas olkapäänä ja luon ja taon uutta toivoa hänen elämäänsä. Väännän tosiasiat jokaisessa suunnassa positiiviseen suntaan.
Jätän ajattelematta, että itse katson yöllä kattoon ja mietin, että mitä suuntaan minut on laitettu kävelemään? Onko se oikea tie vai olenko jo tyrmännyt itseni ja luovuttanut matkani pois?

Olen aina auttanut kaikkia. Kun eräs kaverini hukkasi eräällä reissulla tavaroitansa pimeässä, niin minä lähdin etsimään niitä. Etsin pitkäänkin, ajattelematta ollenkaan sitä kuinka hän oli haukkunut minut pystyyn koska olen "marttyyri".

Otan mielelläni sen iskun, mikä on suunnattu lähimmäiselleni ja nielen kaiken alas, jonnekkin kuoreni sisälle. On tehnyt jo välillä vaikeaa vain hymyillä muille, kun he kertovat taas ongelmistaan.
Ovatkohan he unohtaneet, että edes minulla ei ole pohjaton säkki näiden suhteen?
En välitä ja lasken taas katseeni maahan, nielen ne kyyneleet ja pahan olon mitä minulle tungetaan.

Ajattelin joskus, että minua ei voi nujertaa eikä tuhota. Olen kuolematon, olen liian voimakas normaaleille ihmisille murskattavaksi henkisesti.
Taisin murtaa itse itseni, ainakin siltä tuntuu tänään.
Minä kysyn, miksi? Miksi ihmiset ovat niin helvetin sokeita ja eivät voi tehdä samaa kuin minä? Niellä sitä pahaa ja kävellä rohkeasti se arpi kasvoissa? Miksi minun pitää kävellä tulessa ja tippurissa, tulla kierretyksi höyhenissä ja loukatuksi, haukutuksi ja hyljätyksi?
Ja miksi helvetissä minä vain hymyilen? Miksi minä vain hymyilen niille, ketkä minua ivaavat selkäni takana, miksi en nosta käsiäni pystyyn ja iske takaisin?
Säälistä. En minä kehtaa.

Minua ei kiinnosta, mitä monet ihmiset minusta ajattelevat. Minua ei kiinnosta, mitä yksi ihminen minusta ajattelee. Minua kiinnostaa se, että miten he peilaavat minulle itseäni, miten minä näen itseni heidän sielujensa peileistä.
Ja olen nähnyt niin ivaa, niin toveruutta ja niin petturuutta.

Jokainen silmäpari on porautunut minun mieleeni ja yksikään ei irroita katsettaan minusta, ei koskaan. He ovat kuin murhattuja komerossani ja en voi olla ajattelematta heitä.
He antavat minulle haasteita ja tehtäviä, miten voisin parantaa heidän elämäänsä ja minähän teen sen. Tietämättä miksi, mutta minä teen sen ja laitan taas tiilejä jo valmiiksi murtuneeseen selkääni.
Ja jälleen kerran, joka ainoan kerran, minä jätän itseni taas tyhjyyteen. Luon muille vankan pohjan Betonista ja jätän itseni seisomaan tyhjän päällä.

Öisin tunnen tippuvani, vain tippuvani kaiken pohjalle missä minut nujerretaan loppullisesti Elämän Raipalla. Tunnen kuinka ruoska iskee selkääni ja minulle nauretaan. Kaikki he, ketkä seisovat minun yläpuolellani, minun tekemällä korokkeella osoittavat minua sormillaan ja nauravat, kun minut piiskataan hengiltä.

Ja taas, raivo nousee sisälläni. Minä haluan huutaa, minä haluan repiä ja minä haluan murhata, tuhota ja tappaa jokaisen ja.. Ja en ketään. Rauhoitun ja taas iskee raippa, käskien minua kuolemaan ja vaikenemaan.
Mutta minä huudan, että iske lisää, koska en ole kaatumassa. Ja varmasti huudan vielä jotain kannustavaa, että he löisivät lujempaa. Jotenkin en anna itseni kuolla tai vapautua, en anna itseni myöskään luovuttaa tahi taistella vastaan.

Minä vain seison tulessa ja tuskassa ja virnistän.

Ja joka aamu, milloin herään sängystäni, selkä kipeänä minä huokaan ja nousen uuteen päivään. Ensimmäisen röökin jälkeen näen taas jonkun onnettoman, kuka itkee jotain menetystään... ja minä olen jo sitä paikkaamassa ja korvaamassa omastani.

Minä olen itseni pahin vihollinen.

Olenko siis helvetissä? Olenko itse se Peto?
Olenko minä ainoa vastustajani?

Silloin minun pitää voittaa itseni. Koska ei ole muuta keinoa. Mutta kumpi puoli olen? Olenko se, kuka haluaa lopettaa kaiken patruunaan ja liipaisimeen vai olenko se, kuka huutaa ettei koskaan luovuta, vaikka sulaa lyijyä kaadettaisiin niskaan?
Kumpi on oikea tie?
Olenko tarpeeksi vahva sille?

Vastausta ei ole löytymässä, tuskimpa löytyy ennenkuin suutelen viikatetta väärältä puolelta.
Kaikista vittumaisinta koko hommassa on, että minä en tiedä, kuka tästä hyötyy?
Minä, Minä vai joku toinen Minä minuuteni sisällä kuka ajaa omia asioita tappamalla minuuttani?

Mikään ei ole parempaa kuin se, että asiat toimii! Kun hakkaat päätäsi seinään pitkän aikaa ja huomaat, että seinä antaa periksi.

Kotisivut ja foorumit, niitä olen tehnyt todella pitkän aikaa ryhmälleni ja ne.. ne ovat grafiikkaa vaille valmiita! Ne toimii ja ne ovat käytännölliset ja SIISTIT.
Vaikka nyt on vasta aamu, olen tippumassa penkiltäni silkasta onnesta siitä, että sain käsilläni tehtyä jotain mikä lopultakin näyttää joltain. Olen siis luova. Nyt sen todistin. Ne ovat valmiit.

Sitten, minun on kaiketi pakko tämä nyt kertoa. Kun katsotte nykyään televisiota, huomaatteko siinä mitään? Mitään muuta kuin ylipäätänsä saippuaista draamaa tai mukavia Amerikkalaisia tositv-sarjoja?
Toivottavasti huomaatte vain sen, koska minun silmäni eroittavat vain erinäisten dokumenttien / uutisten ja muiden sanomien takaata sen huonon sanoman.
Nyt on tapahtumassa monta.

Kuten tiedämme, on ollut kohua siitä "Munasolubisneksestä", missä rikkaat etsitävät itsellensä kaunista, fiksua ja urheilullista henkilöä.. Ennenkuin ne ovat edes syntyneet. Se on vain ensimmäinen askel siihen, mitä on tulevaa.
Jotkut tietävät jo nyt, mihin heitän kiveni tällä kertaa. Nyt minä viskaan sen tulevaisuuteen. Ajatellaan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta eteenpäin:

Ihminen ei enää kelpaa sellaisenaan, minkälaisena hän tulee. Siksi on ajateltu muuttaa ihmisen geenejä: muokata lapsesta muita parempi. Tulee "YLÄROTU" - periaate ylhäisöluokkien keskeisyydessä ja tulee myös "ALAROTU" - periaate köyhien ja rumien keskuudessa.
Kummatkohan hallitsee ja kumpia? Geneettisesti paranneltut ihmiset voittavat normaalit luonnonihmiset, milloin luonnonihmiset joutuvat.. Orjuuksiin, tekemään kaiken huonon työn ja ilman palkkaa. Minkäänlaista palkkaa.
On huomattavaa, että Alarotumme syntyvyys on huomattavasti Ylärotumme syntyvyyttä parempi, koska ei tarvitse käyttää kuukausia, vuosia vain geenien muuttamiseen ja tutkimiseen.
Yläroduista tulee pikkuhiljaa pienenmpi ja pienempi, kun Alarotu nousee räjähdysmäisesti.

Tähän kohtaan on kaksi ratkaisua: Joko vähennetään Alarodun määrää estämällä syntyvyys tai suoraan tappamalla heitä.
Aluksi kokeillaan syntyvyyttä, mutta sehän ei onnistu millään. Aletaan pakko-kastoroimaan ihmisiä, minkä jälkeen varsinaiset selkkaukset alkavat.
Yläluokkien mukana menevät geneettisesti paranneltut sotilaat teurastavat liian suuret kaupungit tai kylät, parantaakseen Yläluokan elintilaa.
Kestäisitkö sinä sitä?

Kestäisitkö sinä olla alarotua, kokoajan pelkäämässä että univormuja pitävät olennot saapuvat sinun kotiisi, ampuvat lapsesi ja siirtyvät naapuriin. Et kestäisi.
Sitä kauheutta ei kestäisi kukaan, ei yksikään ainoa ihminen tässä koko universumissa.
Syntyy Viha ja syntyy Kosto uusina periaatteina, milloin ihmisen Raivo nousee yli äyreiden. Käännetään vihaiset huudot kohti "Johtoa" ja Ylärotua, nostetaan kädet ilmaan ja marssitaan.
Enää ei heiluteta kylttejä, vaan siirrytään johonkin paljon radikaalimpaan. Pian voimme katsoa kaupunkejamme: Virastot ovat tulessa, ihmiset viruvat ympäriinsä, tulituksia kuuluu siellä sun täällä.
Alarodun viha nousee niin voimakkaaksi, että he alkavat jopa tappaa toisiaan kaupungeissa, missä Ylärotu on väkivaltaisesti hävitetty.

Meillä on käsissämme kaaos, ensimmäinen askel totaaliseen maailmanloppuun ja meidän sivistyksemme helmen Katoon.

Tämä on tosin vain yksi vaihtoehto, pitkällä tähtäimellä ja parissa minuutissa päätelty.. Mutta voisiko siitä tulla totta? Voisitko ajatella itsesi itkemässä raunioissa, nytkähtelemässä kun koneisto syö ihmisiä kummallakin puolella.
Kun kaikki se loisto ja rakkaus mitä suunniteltiin katoaa savuna ilmaan, Vihan ja Voiman jyllätessä meidän maailmassamme?
Olisitko heitä, ketkä nostaisivat kädet ilmaan ja ampuisivat, niitä ketkä käyttäisivät väkivaltaa ratkaisemaan ongelmat.. Vai olisitko niitä marttyyreja, jotka seisovat kahden vihoittelevan yhteisön välissä vain odottamassa sitä kohtaa, milloin viha on liian suuri ja sinut surmataan ettet voisi estää enää yhteenottoa? Olisitko niitä, ketkä yrittäisivät estää kaiken?

Miten voimme estää tälläisen tilanteen <mahdollisen> synnyn, estää sen syntymäpaikan?
Emme voi. Emme mitenkään. Se tulee kun on tullakseen.
Ainoa keino on toivoa, että olet kuollut ja kuopattu kun uusi Ihmisen Alajuoksu alkaa. Se on ainoa keino selvitä maailmasta ilman kyyneleitä, ilman <oikeita> kyyneleitä.

Näin, nyt olen tehnyt monta eri asiaa eilen. Sovin viimein kunnolla meidän joukkueen tulevasta serveristä ja sain, kuin sainkin, sivut ja foorumit hyvään kuntoon. ( Avustuksella tietenkin. )

Mutta voi jumalauta mikä työ niissä oli! Vaikka se oli täysin ohjaistettua toimintaa ( Periaatteessa. ) ja oli hyvät työkalut, en arvannut että kuinka kauan tulisi kunnon foorumeihin viettää aikaa.. Kuinka paljon minun pitäisi vuodattaa omaa henk.koht. aikaani tuollaiseen "turhuuteen".
Noh, vietin kuitenkin PALJON. Neljä tuntia minä toimin asian parissa ja olin muutaman kerran jo valumassa pieneen epätoivoon. Esimerkiksi se, kun saan värityksen hoidettua jotenkuten, niin heti joku alkaa itkemään minulle että "noi boxxit mihi sä niiQ laitat meijät kirjottaan o liia mustat... Meitsi ei niiQ nää mitää mitä mä kirjotan......."
Noh, sitten minä hakkasin sitä värikoodia sinne peukalot ja pikkurillit verellä. Ajattelin laittaa ne taivaansinisiksi ( koska joukkueen värit ovat Sininen ja valkoinen ja musta ), mutta ne sitten tulikin valkoisiksi. Arvatkaa vaan, että riittääkö minun kaltaisella ihmisellä ylipäätänsä hermot sellaiseen? No ei.

Noh, neljässä tunnissa sain asetettua foorumin osat paikoilleen, värityksen suhtkoht kuntoon mutta logot ja kuvat jäivät puuttumaan. 200 x 90 kokoluokkaa oleva #Nightmares-logo paljastui haasteeksi. Ei minulla sellaista ollut.
Tähän tuli pelastava enkeli, suoraan vessanpöntöltä, Peeli^ mikä lähti väsäämään minulle photoshoptaiteluaan. Tekee kait vieläkin sitä logoa. Ainakin minä toivon niin.

Saan varmasti hommat toimimaan joulun jälkeiseksi ajaksi. Se olisi paras lahja minulle: Olisin tehnyt nettiin jotain <luovaa> ja <hyödyllistä> ja ORGANISOINNUT sen tyystin.
Organisointihan on minun parasta alaani. Tuskin kukaan muu osaa organisoida asioita niin hyvin kuin minä. Ainakin jos kyse on myytävästä tavarasta, tai asioista missä liikkuu raha.
Tähän voisin ottaa esimerkiksi minun sydäntä lähellä oleva kioskitoiminta vanhassa yläasteessani.

Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun keksin etten enää jaksa juoda paskaa kahvia, mitä nuo yläluokkalaiset keittivät. Päätin ryhtyä hommiin; Olinhan itse yksi maailmankaikkeuden parhaimmista kahvinkeittäjistä.
Pamahdin Oppilaskuntaan vineämään niille kahvinkeittäjä-nyypille, mutta sanoivat että keitä itse. Sanoin vain, että jos saan myös myydä itse.
Eipä kestänyt aikaakaan, kunnes Wallberg pöynäsi koulun muitten luokkien rahakukkarot nopeasti muutamalla merkatulla kortilla ja muutamalla nopealla BlackJackilla pakan alta: Minulla oli alkupääoma.

Nyt olin jo ottanut itselleni "seuraajan", vaikka en ollut ryhtynyt edes toimeen. Hän ehdotti minulle, sinisillä silmillään, naiviistikkin, että "ostetaan kahvi LIDL:listä". Sain sydänkohtauksen niin kardinaalivirheestä, joten otin toisen erikoisen alani esiin: Huutamisen.
Huusin ainakin kaksikymmentä minuuttia, että me ostetaan vain Pauligin Juhlamokkaa ja Presidenttiä, tai minä väännän teidät siltaan siitä, että ette osaa myydä OIKEAA tavaraa.
Ostin itse Juhlamokkaa, kahvinamut ja -leivät revin LIDL:listä alihintaan.
Raahasin kotoani vanhan kahvinkeittimen "toimistoon", pieneen koppiin eräässä opiskelijakäytävässä. Lähdin keittämään kahvia. Määrittelin hinnan halvaksi näin nuorille fruittareille, depressioituneille gooteille ja kavereille; 0,50€ per kuppi ja 0,20€ per santsikuppi-teoria. Jos taas sanoi minulle, että "saisinko santsikuppiteorian", niin tuli ilmaiseksi. ( Oppi ennen kaikkea. )
Sitten, ennenkuin edes LÄHDIN myymään, raahasin pitkän keltaisen pöydän aukiolle, mihin panin myyntituotteeni esille. Se oli suoraan kaikkien silmien edessä.
Tässä oli se pointti, että jaksatko sinä kävellä kotiisi, sen 500 metriä, hakemaan ilmaisen kupin kahvia kun tuossa viiden askeleen päässä oli kahvia? Ja heräteostoksilla minä houkuttelin kassaani lisätuloja.

Suhteet ennen kaikkea: Minä loin kanta-asiakkaita huulenheitolla ja muuten vain olemuksellani ja annoin heille osittaisia etuja ( mitkä palvelivat minua enemmän kuin heitä, loppupeleissä ). Tätä rataa minä loin rahaa:
Olin nostanut koko "kahvion" kauheasta velkakierteestä yli <3000€> VOITTOA kun lopetin homman ja lähdin jatko-opiskelemaan.
Itse nostin omani takaisin, laitoin takataskuun, nostin "palkkion" ja laitoin senkin takataskuun. Olin "kioskin legenda" vain vuoden ankaralla työllä, mikä oli minulle parhainta mielenrauhaa.

Sydäntäni särkee nähdä, että kun minä lähdin, niin hommat menivät alaspäin. Heidän markkinointi kusi, heidän päätöksensä kusi ja heidän päässäkin lillui vain kusi. Ja mitä tapahtui? He tuhlasivat kaikki, kaikki 3000€ mitä minä sinne toin ja alle vuodessa. Melkein itkin kun kuulin sen.

Totta se on, hyvät ihmiset, Järvenperän Yläaste oli ihmeiden paikka, missä korteilla ja aivoillaan pystyi luomaan rahaa.. Ja laillisestikkin.
Vieläkin, jonain päivänä, minä palaan kyseiseen paikkaan ja istun kahviooni, otan kupin kahvia ja toivon että jonain päivänä voisin tehdä saman minun nykyisessä paikassani, tai sitten jossain muualla tulevaisuudessa.
Ehkä jonain päivänä sinun lähellesi tulee 185 senttinen poika, leveällä hymyllä ja vihreillä, kirkkailla silmillä ja kysyy: "Haluaako neiti / herra ( en tunnista ulkonäöltäsi että kumpi olet, nimittäin ) kupin kahvia?"