IRC-Galleria

Yritän etsiä itelleni jonkinlaisen harrastuksen, tai jotain mitä vois tehdä koulun jälkeen..Kaikki on vaan niin saatanan vaikeeta kun kaikkiin paikkoihin pitää ajaa. Eikä koulussakaan oikeen ole mitään muuta. On niillä cheerleaderit ja tanssijoukkue, mutta se ei kyllä ole ihan mun kuppi teetä. On niillä kai taideklubikin, mihin mä sinänsä haluaisin liittyä, olenhan mä ihan kelvollinen piirtäjä, ehkä parempi valokuvaajana kuitenkin. Mutta se koko saakelin sakki on itseään viilteleviä mukakärsiviä emogootteja, jotka yrittää esittää jotain väärinymmärretyjä taiteilijoita, maailman päähänpotkimia sosiaalisia hylkiöitä. Kun äiti karkas postimiehen kanssa ja isä on alkoholisti. Niin vissiin joo. Huomionhaluisia teeskentelijöitä koko sakki..Useimmat niistä ei osaa edes piirtää paskan vertaa. Lähinnä naurattaa tollaset.

Uusi lukukausi, uudet kujeet.
Mulla on edelleen englantia/historiaa(plääh) psykologiaa (meidän opettajalla oli just selkäleikkaus joten opettajana toimii käsittämättömä lihava sijainen (siis käsittämättömän lihava on tosiaan käsittämättömän lihava. Sen pitää varmaan katsoa aamulla peiliin varmistaakseen että on saman parin kengät jaloissa)), meribiologiaa, jossa mun opettaja on Price, ehkä hauskin opettaja johon olen koskaan törmännyt. Se on myös ollut mun PAL-opettaja koko vuoden joten se pitää musta. Se on noin satakolkytsenttinen pieni kalju mies. Ironista kyllä, se on myös painijoukkueen valmentaja. Sillä tunnilla on myös koko painijoukkue, ja niiden keskinäinen vitsailu tekee tunneista aika letkeitä. ("Onko ne noin tyhmiä vaan koska ne syö?") ("Mä vannon, kaikki tässä huoneessa tulee tyhmemmiksi vain katsomalla Shawnia ja Tyleria")

Ens viikon perjantaina meillä on luokkaretki vedenpuhdistamolle. Eli paikallinen Påtin puhdistamo. Tullaan Pricen mukaan haisemaan ainaskin kaks viikkoo. Valitettavasti kaikki mun kamut on ensimmäisessä lounaassa (Ale mukaanlukien), ja mulla on kolmas. Joten mä tunnen itseni maailman suurimmaksi luuseriksi istuessani siinä yksin. Koska mä inhoon Centralin ruokasalia muutenkin. Olen turvautunut kirjastossa hengaamiseen ruokatauoilla. Siinä koulussa ei muuten ole turhan paljon paikkoja mihin mennä. Ruokasali(inhoon), ulkona(kylmä) ja kirjasto. Joten. Mutta olen kylläkin tutustunut aika hyvin Ms.Johnsoniin, kirjastonhoitajaan joka tietää kaikesta kaiken.

Päivän viimeinen tunti on sosiologiaa, joka on myös todella hauskaa. Meitä on vaan joku viistoista oppilasta siellä tunnilla. Ja koska sosiologia on aika hyvin yhteiskunnan toimintaa käsittelevä tieteenala, suuret osan tunnista kuluu poliittiseen keskusteluun. Miksi amerikassa on niin paljon teiniraskauksia? (Ja voi Kristus kun niitä onkin paljon. Musta tuntuu kun puolet koulun muijista on pyöräyttäny kakaran pari.) Ilmeisesti valtion tukien puuttessa kaikki ja niiden naapurit elää lapsituella...
Onko presidentti Bush vajaa? Ei mennä sinne...Onko Irakin sota oikeutettu? Ymmärtäkää nyt jo vihdoinkin ihmiset että 9/11 oli AFGHANISTAN eikä IRAK. Ja silloinkin vaan äärimmäisen pieni vähemmistö afghanistanin ihmisistä. Jne. Miksi meksikolaisilla on syfilis? Miksi jollakin, joka on kolmevuotias on syfilis? Ja koska sielläkin on ystäviäni painijoukkueesta....Heehee... Otsikossa mainittu Mrs. Stanton on opettaja. Ilmoitti ensimmäisenä asiana tunnilla, että mitä ikinä yritätkin puolustaa, hän väittää aina vastaan. Ja niin tekee.

Aika raskas lukujärjestys, mutta mulla on yleisesti ottaen niin hauskaa etten viitti ruveta vaihteleen mitään...

Ensimmäinen koulupäivä..Tässä ehti jo ihan unohtaa kuinka välinpitämättömiä ja itsekkäitä nää ghettolapset on. Ensimmäisen ja toisen tunnin välissä B-siivestä on lähes mahdotonta päästä ulos. Kaksi sataa teini-ikäistä yrittää tunkea kaikki samaan aikaan sellaista puolentoista metrin levyistä käytävää pitkin. No, sattuukin niin että ns. special needs-lapset käy tässä samaisessa siivessä. Yksi niistä on parkinsonin tauia sairastava Rusty, josta koko koulu paitsi kiskoo ahdamielisiä vammaisvitsejä, on hän myös pysyvästi pyörätuolissa. No, kun tässä nyt kaikki tungetaan mukamaskiireessä ulos yhdestä käytävästä, niin siinähän joillekin iskee paniikki. Sitten sitä aletaan kyynerpäitä ja kirosanoja käyttäen pinkoa eteenpäin että pääsis ulos puoli metriä ennen sitä luokkakaveria. Tänään(kin) näin oli tilanne. Eli päästyään jonkin matkaa eteenpäin tämä tytsy törmää Rustyyn joka ei tietenkään etene kovin nopeasti PYÖRÄTUOLISSAAN. Oikea ratkaisu tilaanteeseenhan on tietenkin se että huudetaa keuhkojen täydeltä "Get the fuck out of my way you retard!" Poika on pyörätuolissa koko elämänsä. Mä en pysty edes sanomaan mitään. Tervetuloa Amerikkaan.

ETKÖ VITTU LUULE ETTÄ SE JUOKSISI POIS SUN TIELTÄ JOS JOTENKIN PYSTYIS?!!!




Saatana.

Uusi vuosi ja uudet kujeet...Niin varmaan... Mulla on tylsää. Eikä varsinaisesti mitään sanottavaa. Nukuin 45 minuuttia viime yönä. Ja kouluun ylihuomenna. Itkettää melkeen.

"If you're from Finland and you know it clap your hands!
If you're from Finland and you know it clap your hands!
If you're from Finland and you know it and you surely want to show it clap your hands"

Kahdeksan tunnin bussiviihdettä. Jota seurasi vartin laulutuokio

"Andrew is gettin' on everybodys nerves
everybodys nerves, everybodys nerves
And so does Gabe!"

Tai "Itsy bitsy Finland" (hämä hämä häkki uusin sanoituksin)

Tänään seisoin vieressä ja katselin, kun maahan kaivettiin kuoppa. Sellainen nuoren mustan labradorinnoutajan kokoinen kuoppa.

Pistin kuvia mun hiihtomatkalta just uuteen kansioon..Oli ihan saakelin hauskaa!! Päätin keskittyä tällä kertaa laittaan kuvia mun kavereista ja muista "läheisistä" porukoista kun tajusin juuri etten oo laittanut just yhtään kuvia niistä tänne.


Eli lyhyt elämänkerta...Jeff on meidän nuorisopastori, minkä mä vissiin johonkin kirjoitinkin. Älyttömän hauska äijä..Ne on ollut Abbyn kanssa naimisissa iätkaiket, ainakin kuus vuotta. Niillä on kaks lasta, Eli (4) ja Olivia (1,5).
Jill on Ingallsin perheen äiti, joka käy läpi vaikeeta avioeroa. Sen (ex)aviomies ilmoitti yhtenä päivänä ettei muuten ole tulossa illalla kotiin.. Kesti kuukauden ennen kun se nousi edes sängystä. Niillä on kolme lasta. Andrew, kahdeksantoista wee. Se on ekaa vuotta collegessa UTK:ssa (university of tennessee in knoxville (siis siellä mistä johnny on kotoisin..ei tää aivan toivoton osavaltio ole)) eikä asu oikeesti siis täällä enää. Claire on keskimmäinen, viistoistavuotias. Sekin yks mun parhaista ystävistä..Ja Becca Boo on kaksitoistavuotias futarilapsi. Sen asenne on ihana.. Hyvin teräväkielinen tyttö.
Eddy on mun "opettaja" ja tosi isällinen mua kohtaan. Kai se tietää etten mä ihan nauti täälläolosta. Perry on sen poika.
Jonathan "Gabe" Gaber on ehkä yks ensimmäisistä ihmisistä, Jeffin ja Andyn jälkeen, jolle mä puhuin ylipäätään.. Se ei oo kovin innostunut kirkossakäymisestä mutta äiskä pakottaa.. Sillä on äärettömän outo ihminen, ja Andrew'n paras kaveri..
Siinä oli kai kutakuinkin kaikki tärkeimmät..Meen nyt nukkumaan. Moi

POHJOIS-CAROLINA ODOTTAAA!!!! LÄHTÖ HUOMENNA AAMUNKOITTEESSA!!!!
niin. mä olen odottanut tätä jonkin aikaa. huomaako?
PITÄÄ LÄHTEE SHOPPAAMAAN!! !<3 Y'ALL!

AAaaahh...lomAA!! Nyt on kaikki hyvin. Nähtiin Wesley tänään. Sen äiti "haluaa meidän olevan osa Wesleyn elämää". Mä itkin kuin vauva. Se on kasvanut.

Yesssh!! On melkeen jo joululoma!! Enää perjantaihin asti koulua!! Perjantaina me lähetään muuten Kingsportiin, Kentuckyyn tapaamaan Kimin perhettä. Stacy kertoi että kannattaa ottaa mukaan paljon päänsärkylääkkeitä, korvatulpat ja vasara. Tarkat sanat oli muistaakseni "Be afraid. Be very afraid." Ilmeisesti kummallisempi puoli sakkia on siltä puolelta.. Ei sillä että olisin mitenkään yllättynyt siitäkään. Mutta odotan jotakuinkin innolla sitä.
Meillä ei ole enää youth-ia tänä vuonna. Surullista. Siis todella sydäntäsärkevää. Eniten odotan itseasiassa sitä että pääsen nukkumaan. Toivottavasti. En oo nukkunu kunnolla varmaan syyskuun jälkeen. Kiitospäivänä sain sitten ottaa niitä univelkoja takasi... Tällä kertaa se ei oo sellasta että olisin hereillä kolmeen asti aamulla niin kuin se yleensä on. Nyt mä menetän vaan tunnin kaks unta yötä kohden. Mutta kun sitä jatkuu kolme kuukautta, alkaa väsyttää. En saa enää nukuttua ees päivän aikana. Mä olen niin täydellisen, totaalisen uuvuksissa. Mieli ja ruumis. Ihan koko paketti. Voisin nukkua noin kolme päivää putkeen. Mutta vielä on tää viimeinen, jumalattoman pitkältä tuntuva kolmen päivän rutistus. Kyllä mä kestän.
Ihan tosi.
Mä tuun vaan olemaan niin helvetin helpottunu kun tää on ohi. Ja sitten on kolme viikkoa aikaa palautua. Ja sitten takasin..Ironiaa.

Kuinka tavataan witchaditcha?