Täällä kylmässä, avointa sotaa välttävässä ilmapiirissä, paskiainen on siirtynyt hienovaraisempiin taktiikoihin. Tästä kertoo se että mulla ei ole muistikuvaa tapahtumasta. Kyynisimmät sielut voisivat väittää jotta alkoholilla veressäni tapahtumahetkellä olisi ollut vaikutusta, mutta heitä ei kuunnella. Järkipuhe häviää aina fanaattiselle vouhotukselle.
Ehkä matolääkemyrkytysyritykseni sai kisun pohtimaan hienovaraisempaa lähestymistä tähän kämpässämme valloillaan olevaan valtataisteluun. Käyttäytyminen on kisulla läsnäollessani jos ei nyt täysin kilttiä niin sinnepäin. Mutta auta armias kun en ole kotona. Vessapaperirullat, kaukosäätimet, sälekaihtimet, randomsälä pöydiltä(joita ei voi korjata pois), ynnä muu kokee karvaisen vatipääinkvisition terävät, repivät kynnet. Väistämättömän kotiinpaluuni jälkeen kisun ilme on niin vilpitön, että saattaisin tyhmempänä uskoa että se oli joku muu.
Nämä pari neljä viime kuukautta ovat opettaneet selviytymistaitoja luonnon armoilla enemmän kuin armeija olisi ikinä kyennet tarjoamaan. Siellä en olisi oppinut tärkeitä asioita kuten "älä pidä varpaita peiton ulkopuolella", "älä roikota käsiä käsinojien ulkopuolella, älä oikeastaan pidä niitä edes käsinojilla", "varo kissan päätä kun kuset."
Mutta loppujen lopuksi, vaikka kuinka kyrpiintyneenä otuksen tempauksiin menisi nukkumaan, ja joutuisi yöllä käväisemässä heittämässä paskakranaatin pönttöön, kaveri saa meikäläisen heltymään. Pöntöllä turautellessani Wiski havahtuu uniltaan lavuaarista, katsoo mua ja alkaa kehräämään, hyppää alas jalkoihin, nousee takajaloilleen ja ojentaa tassua kohti naamaa "Eksä vähän silittäis mua?" lutuinen ilme kasvoillaan.
Kissa osaa liennytyksen taidon.