IRC-Galleria

Ajattelin, että pitänee itsekin pari riviä kirjoittaa tuosta Jokelan kouluammuskelusta.

Kaveri totesi aika hyvin omassa päiväkirjassaan: Jos maailma tuntuu liian pahalta paikalta elää, niin ei se tarkoita sitä, että pitäisi ottaa muita mukaansa. Muut kun saattavat tykätä elämästään eikä se ole keneltäkään pois.

Mikähän siinä oikein on, että kun katsotaan suomalaista koululaitosta, niin tilastonikkareita kiinnostaa ainoastaan keskimääräinen osaamisen taso? Että missä seisotaan kansainvälisellä asteikolla, ja miten siinä noustaan? Ketään ei kiinnosta, että moniko saa pataansa välitunnilla joko henkisesti taikka fyysisesti eikä ketään kiinnosta sekään, että moniko kokee olevansa onnellinen. Mielenterveystilastotkin rajoitetaan lähinnä avohoidon lääkelaskuihin ja mahdollisiin itsemurhatilastoihin.

Jotenkin tuntuu vain sille, että nykyisessä yhteiskunnassa pelkästään suorituskyky merkitsee. Jos yhdeksän tekee töitä sata lasissa ja yksi tekee itsemurhan, on teho keskimäärin 90% ja siten varsin hyvä. Eikös se ole parempi asia kuin 10 kpl 85% työteholla työskentelevää ihmistä? Eläkkeetkin säästyvät, kun kaveri pudottaa itse itsensä pois pelistä.

Toivottavasti eräänä päivänä riittävän moni ihminen hoksaa, että siinä vieressä istuva kaveri on ihan ihminen siinä missä itsekin. Sillä on kädet, jalat, pää, perhe, ystävät ja elämä. Se yleensä tykkää elää sitä elämäänsä ja jos ei tykkää, se yrittää opetella elämään sillä lailla, että tykkäisi. Jos me kaikki tämän seuraukseena vaikkapa yrittäisimme kohdella toisiamme niinkuin itseämme haluaisimme kohdeltavan, niin eiköhän tämäkin maailma alkaisi siitä muuttumaan ihan elettäväksi paikaksi.
En oleta tämän tapahtuvan seuraavien 70 vuoden aikana. Esimerkkiä saa silti yrittää näyttää. Ei se niin pahalle tunnu.