IRC-Galleria

2.4. klo 3.40 minusta tuli isä. Kaikki, jotka tietävät, miltä ensi rakastuminen tuntuu, kuvitelkaapa seuraavaa: koe sama tunne yhdessä rymäyksessä, joka vain syvenee tunnista toiseen. Semmoinen kahden ja puolen kilon nyytti makaa sylissäsi ja haluat suojella sitä kaikilta maailman möröiltä, vaikka itselta irtoaisi pää siinä rytäkässä.

Ajattelin kirjottaa muutaman sanan tämän viikon etenemisestä, kun nyt sattui sopiva väli kirjoittaa. Pitää jatkaa myöhemmin, jos jää kesken.

Sunnuntai-ilta: Kaveri oli tullut auttamaan tietokonehommissa kotona, kun Katri ilmoitti, että voimakas ja kipeä supistus iski. Puolen tunnin verran tilanteen etenemistä seurattuamme totesimme, että ehkä olisi parasta kattoa tietokonehommia joskus toiste. Kello oli silloin kahdeksan. Hetken aikaa tilanne oli melko hektinen, kun Katri oli hieman säikähtäneenä voimakkaan supistuksen takia ja televisiossa Marco Bjurström huusi pesuaineäänellään naminamijuttuja. Tilanne rauhoittui normaaliksi sammuttamalla Bjurström. :)

Kymmenen aikaan totesimme, että supistukset ovat muuttuneet säännölliseksi ja soitimme sairaalaan. Sieltä kehottivat tarkkailemaan tilannetta ja ottamaan yhteyttä, jos supistukset vielä jatkuvat. Noin puolen kahdentoista aikoihin uusi soitto, ja lähtölupa tuli. Yllättävää kyllä, Bjurströmin sammuttamisen jälkeen tilanne ei äitynyt missään vaiheessa hektiseksi ja sairaalaan siirtyminen hoitui hetkeä myöhemmin asiallisen ripeästi, hyödyntäen vain noin 50% VR6- golfin tehovarastosta, keskinopeuden pysytellessä reilusti alle 120km/h:n.

Kello 00.10 olimme sairaalassa kätilön juttusilla, joka laittoi supistuksia mittaavat anturit Katrin masun päälle. Niiden antamista käyristä ja kohdunsuun aukeamisesta neljällä sentillä voitiin päätellä, että synnytys oli käynnistynyt. Siirryimme synnytyshuoneeseen kello 00.55

(Pitää jatkaa iltapäivällä lisää, kohta pitää mennä ruokkimaan pikkuista)

Minusta on edelleenkin mahdottoman upeaa, että oma pää antaa rakastua masuun. Siis Katrin alati kasvavaan masuun, jossa pikkuinen yrittää kovasti kasvaa vielä muutaman sentin, vielä muutamia satoja grammoja.
Toinen ei ole vielä muuta tehnyt, kuin touhuillut hieman, potenut muutaman kerran hikkaa (jolloin koko masu hypähtelee hieman varsin soman näköisesti) sekä kasvanut kovasti. Silti siihen on jo ehtinyt rakastua.
Jos isänvaistot saavat tällaisia asioita aikaan, niin täytyy sanoa, että kaikkia vaistomaisia toimia ei todellakaan kannata yrittääkään hallita. Villiä odotella, että miltä tuntuu kun pikkuinen lopultakin putkahtaa ulos. Aika moni on puhunut, että tunne vastaa ensirakastumista hyvin nopeutettuna ja moninkertaisena. Taitaa olla kovasti ilosta itkemistä siis odotettavissa.

Sinällään aika hauskaa huomata itsessään joitain yhteisiä piirteitä isäukkonsa kanssa, vaikka muuten yleensä ajatellaan asioista eri tavalla. Esimerkiksi nyt: kevään lähestyessä alkaa tulla pakottava tarve edesauttaa kesän tulemista. Kotosalla iskä kävi aina heittelemässä tuhkaa takapihalle, että aurinko sulattaisi lunta paremmin. Itse ajattelin käydä levittämässä hangelle ensi kesän ravinteet ja multaa pienen kerroksen. Aurinko saa tehdä loput työt. Aiemmin ehdin jo puuhata patiolta kaikki lumet pois, niinpä nyt voisi olla korkea aika hoitaa loputkin pihasta.

Järkkäilin vanhoja valokuvia koneella, ja tuli vastaan kuvakisassa vuonna 2003 kuvattu aihe "ansa": nebulus
Meinasi hymyillyttää, kun muisti, että kuva otettiin kerrostalomme pihalla Alppilassa puolen yön aikaan vesisateessa. Siitäkin huolimatta yksi naapurin mummo tuli paikalle tarkkailemaan ja kertomaan elämänkokemustaan.

Mikähän piru siinä on, että suomessa halutaan kolme neljäsosaa ihmisistä korkeasti koulutetuksi? Itse vain on joutunut toteamaan, että peruskoulu-lukio-yliopisto-väitös -koulutuslinja ei ole tarjonnut vieläkään yhtä paljon onnistumisen iloa, kun käsillä tehty työ. Olisikin mielenkiintoinen veto, että kun tässä neljän vuoden sisään pitäisi valmistua kemistiksi / tekniikan tohtoriksi, niin päättäisi sen jälkeen lähteä opiskelemaan itsensä artesaaniksi. Ei sillä niin paljoa tienaisi kuin teollisuudessa, mutta olisipahan joka päivä erilaista työtä, saisi käyttää luovaa puoltansa ja käsillä saisi myös värkätä.
Pitänee laittaa asia hautumaan.

Piti värkätä kuvakollaasi pinnasängyn muotoutumisesta, eli nebulus
Vielä olisi muutamaksi iltaa hommia jäljellä, mutta eiköhän tuo ensi viikonloppuun mennessä ole kotona. :)

Aika mukavaa olla sairaslomilla, kun oma kultikin on jo mammaloman alkua viettämässä kotona. Voi silitellä vauvamasua aina kun sille tuntuu. Aika usein tuntuukin. Enemmän ajateltuna aika jännää, kun masuun voi rakastua. Siis sillä lailla, että kun näkee vauvamasun, niin tekee mieli silitellä sitä ja höpötellä sille mukavia. Kaitpa se pikkuinen noista ainakin jotain kuulee eikä toisaalta äitikään pistä moista pahakseen. :)

Tuossa tuli puheeksi kiltakopilla, että joku kokoomuksen ehdokas oli baarissa jaellut kortsuja, joissa on oma mainos. Mietin sitten siinä, mikä olisi kuvaavin mahdollinen ehkäisyväline ehdokkaalle. Kortsu on siinä mielessä hyvä, että siinä on nätti kuva pinnassa, mutta mulkku sisällä. Symboliikkaa, heh.
Päädyin kuitenkin katumuspillereihin. Ensin valitaan väärä tyyppi, mokataan pahasti sen kanssa ja sitten nappaillaan pillereitä. Juuri niinkuin normivaalin jälkeen.

Olettakaa, että työhuoneenne naapurissa on töissä n. 10 senttiä ja viisitoista kiloa isompi (isompi, muttei lihavampi) nainen, jolla on taipumusta hysteerisiin kohtauksiin.
Tämä rupeaa nauramaan yhtäkkiä täysin yksin ja vimmatusti. Syytä kysyttäessä vastaa vain, että ei ihmeempiä, lääkitys kunnossa.
Pelkäisitkö itse?

Ärsyttää.

Veriarvot olleet kohta puoli vuotta viturallaan. Jatkuvan hengästyttämisen lisäksi huono hapenkuljetus vaikuttaa vittumaisesti pään toimintaan. Lähimuisti on helvetin paljon huonompi kuin jokin aika sitten. Yleensä, kun on jotain kirjoittamassa, niin aina saa miettimällä miettiä, että mitä oli tarkoituskaan riipaista paperille. Asiat vain häviää päästä ihan käsittämättömän nopeasti. Niinkuin tänäkin aamuna; eilen tuli melkein vedet silmissä naurettua jollekin asialle, mutta kun sitä meinasin päiväkirjaan lisätä, niin ei enää mitään hajuakaan, että mistä oli kyse.

Mielenkiinnolla odotetaan, että miten muisti pelaa sitten kun lapsen takia on tuntitolkulla univelkaa...