IRC-Galleria

Mieleni tekee kirjoittaa, en oikein vaan löydä aihetta enkä oikein jaksa kaivaa sitä elämästäni. Kirjoitetaan sitten vaikka kirjasta. Viimeisimmästä. Pmmp:n elämäkerta, jonka sain rakkaalta veljeltäni lahjaksi. Ensinnäkin loistavaa arviointikykyä. Innostuin samalla tavalla kuin jokaisesta bändin julkaisusta ensimmäistä lukuunottamatta. Aluksi nauroin ja hymyilin ja liikutuin tosi paljon teoksen pikkudetaljei(-sta)lle, kuten että Jori toi reenikämpälle kofeiinitonta pikakahvia ja tytöt oli murhata sen petoksesta, ja että mitä kaikkea he söivät ja missä ja miten, ja kun Mira sanoo 'joko jo' ja kun se tekee bändin vuoksi vaikka mitä - riskeeraa työnsä ja on siitä hipihiljaa ja nöyränä.
Ennen kaikkea aloin rakastua, no, joka tapauksessa tuntea tosi vahvasti kirjan kautta, juuri Miraan, kun ennen olin vain hehkutellut Paulaa sen enkelimäisyyden, runotyttömäisyyden ja sellaisen lavaherkkyyden ja muun muusta tietämättömän kautta. Mirassa on säteilyä ja sellaista magiaa ja hullunkurisuutta että wuuh. Harmi vain, ettei Mira puhunut kirjassa etenkään loppua kohden kovin paljoa. Silti ne sen vähäisetkin kommentit oli niin riemastuttavia: 'Mustassa näkyy perunaporkkanasose tosi hyvin'. Mutta rakastuin, tai siis sitä jotain, mä myös Paulaan loppua kohden, syvästi. Noloo..? *ha* Se meni jotenkin ton kirjan kautta niin kuin tytöille oli suotavinta (vaikka kyseisen bändin kanssa suotavuudesta tulee joskus aika hapara käsitteenä) ja niinkuin uskoisin totuuden heistä olevan. Tai siis - voiko tunteillla olla joku totuus tai ikuinen jatkumo ja samuus? Mutta joka tapauksessa heitä pystyi lähestymään ja heihin kiintymään tavalla, joka on realistisin. Ehkä ihan itsestäänselvää. Ei kuitenkaan välttämättömyys. Lava- ja musiikkikiintymys on jotain mahtavaa ja ennenkokematonta sekin.
Ja joillain keskivaiheen ylittävillä sivuilla itkin niin vuolaita kyyneliä klo 2.30 maissa, että ne kyyneleet taas muistaa ikuisesti. Tytöt puhuivat vaikeista ajoistaan ja ystävyydestään. Paulan tapa kirjoittaa herkistä asioista on omaa luokkaansa. Voi kun pystyisi itse samaan. Ja Paulan sisäisessä maailmassa, mitä vähääkään pystyin siihen tutustumaan, ja eräissä luonteenpiirteissä on paljon samaa kuin itselläni ja sekin totta kai kosketti. Mirassa ehkä sellaista huolettomuutta johon en pysty tai pystyessänikin olen enemmälti sekaisin, joskaan sillä ei ole vähääkään väliä.

Ennen kaikkea jäi sellainen tunne, että noi oikeasti välittää ja en halua että ne lakkaa ikinä välittämästä. Äitiys on ihana asia, mutta siinä mielessä mustasukkaisuutta aiheuttava, että yhä vähemmän ne on mun! Kuin myös se, että tytskyillä ja pojilla on mielettömän isot yleisömäärät; oon huomannut sen häiritsevän itseäni varsinkin viime keikoilla. Etenkin mitä enemmän on ryysistä, ja sitähän on jos mielii päästä lähelle. Ihan älytöntä, mutta kai siinä on samaa itsekkyyttä ja monesti kiellettävää omistushalua, kun haluaa pitää rakkaansa vain itsellään ja kun muut jakaa saman rakkauden, niin perin kiusallistahan tuo saattaapi olla.
Silti. Hyvä meno, elämä osaa olla hienoa ja paskaa ja hienoa paskaa, unelmat jee, toteutuu jeejee, nuoruutta ei tarvitse menettää koskaan!, ilmiö josta tuli tärkeä.

Sanoisin vissiin fanittavani.

Ja niin, liekö sillä merkitystä mutta kirja oli niinkuin kriitikotkin jaksavat sanoa, ihan näköinen. Ja sehän riittää. Viis tähteä, kuten oli joka ikinen helvetin kerta pakko, siis omavalintainen, mainita yläasteen lukupäiväkirjassa :D.