IRC-Galleria

Hämärä valtasi hiljaa maata ja pakkanen kiristyi. Lumi sai hiljalleen vallata alaa. Putsata mudan tahrimat pellot valkoisen hohtaviksi luminiityiksi.
Minä tahdoin paleltua lumihangelle.

Minä kuulin viulun ja sellon soivan. Kirjoitin kirjettä Luojalle. Tahdoin hänen tietävän, että minun oli täällä paha olla.

Ikkunasta huomasin, kuinka kuu loisti taivaalta säteitään ja utuinen ilmapiiri ulkoa siirtyi myös sisälleni. Piirsin sanoilla kauniita lauseita. Kerroin kuolemankaipuusta, kaipuusta joka olisi minun sieluni vapauttaja...

*ja sattuu ihan saatanasti vieläki, tuskinpa tää tästä iloks enää muuttuukaan*

Muilla se elämä jatkaa kulkuaan, mä vain tallailen paikallani osaamatta päättää haluunko eteen vai taakse, vaikka samapa tuo, alaspäin taas vaihteeks kuitenki...

Kumma homma et aina ku luulee saaneensa elämään jonkin suunnan ja tarkoituksen, uskaltaa hymyillä, tulee joku joka kiskaisee maton jalkojen alta ja jälleen mä vajoan kolisten pohjalle. Kai se on väliaikaista, niinku muutamat ihmiset mulle ovat hienosti mainostaneet, ihmettelen vaan suuresti et koskahan se mahtais sit vaihtua siihen nousukauteen???

Sitä odotellessa ja Vi*****sesta kärsiessä jatkan matkaani tällä kivikkoisella polulla...

JA VIHDOIN MINÄKIN =D

Kiitos Sinulle =) ja takasin työn pariin.....


*hehkuu*

(inside-story)

Elämä antoi uuden haasteen, otanko vastaan vai en..

Se on kohtalon käsissä jatkuuko mun elämä yksin vai saanko ehkä syliini jonkun, joka rakastaa vilpittömästi, on vain mun, ei kenenkään muun, ihmisen jolle olen ykkönen aina...

Ihmisen, jonka kasvamista saan seurata vain minä...

Meillä on hyvä olla kahdestaan, teemme itse elämästä paremman.

Mä niin haluaisin pitää sua sylissä, elää vaan sulle, rakas pienokaiseni, älä lähde pois......
Ensi kesänä nautin susta, hymyilen vain sulle, silloin meillä kahdella on hyvä olla.

Pelko valtaa kuitenkin mielen, entä jos ei kuitenkaan, ei vieläkään...

Mä haluaisin uskoa.. Luottaa siihen et sä oot totta, sä oot olemas vaik en sua nää..

Mut se ei riitä, ei tee mua onnelliseks, ei saa odottamaan huomista... Tai mikä päivä se nyt sit ikinä oliskaan... Ajan sut pois, taas... Ei voi käsittää miks..

Mä oon niin tyhmä, mikään ei riitä, kukaan ei oo tarpeeks hyvä, miten rimaa sais laskettuu edes pari metriä... vois elämäki helpottua jos antais jollekki mahdollisuuden osallistua siihen jotenki.

Nyt pitäs kaikki olla hyvin... hmm... jaa-a, ei vaikutusta.. pitäs varmaan tapahtua joku kahdeksas ihme että neiti olis tyytyväinen edes hetken...

Älä silti unohda mitä kaikkea hyvää tää hetki antoi....
Nyt hiljaa hyvästelen, opettelen... ehkä joskus osaan....

Kaikki mitä mä annoin... Niin paljon turhaa, hukkaan heitettyä aikaa, tyhjiä lupauksia, niin paljon menetin, kaikki ihan turhaan. Välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta, sen huomaa kun ei enää tunne mitään... Kaikki mitä sanot, on turhaa, kaikki mitä teet on tyhjää.....

KAIKKI SE MITÄ ME JOSKUS VALITTIIN...... HUOMENNA... TAAS HUOMENNA... OLEN SURULLINEN!!!

Minä en itke, minä en itke, minä en itke!!! Vihaan itseäni jos itken, siksi en tee sitä!!

Minä tahdon samaa, Luoja tietäköön, minä haluan tätä, mutta se ei voi onnistua.
En näe miten se onnistuisi....

En pysty sanomaan sitä, se ei tule äänenä kuuluville...

Jos sanoisin, antaisiko hän minulle anteeksi?? Jos hän antaisi, auttaisiko se minua antamaan anteeksi itselleni???

Jos minä pystyisin jotenkin kertomaan sen, voisiko meillä olla mahdollisuus???

Pelkään koskea, iho kuin lasia.. menneisyys... tulevaisuus siinä on yhtälö jota en uskalla purkaa...

Pelkkää kylmää, sitä mä tarjoan... olen rikki kuin lasi lyöty raudalla...

Nyt mietin miks mä meen, tuska sisällä... huone täynnä kylmää kun et oo luonani.. silti mä lähdin... koitan yksin haavani parantaa...

On niin hyvä olla piilossa kaikelta.. turvassa, kenenkään ulottumattomissa, tai niin mä ainaki väitän.. Se on mun suojakeino, kerron sulle, mutta on sun asias mitä sä kuulet...

Särkyvää tää kaikki on kuitenkin... Mä oon vaan lasia jonka läpi ei kukaan nää...

Mä katson kuolemaa silmiin, pyydän vielä pienen hetken, silti muistan aina sen hetken jolloin alkoi loppuelämäni lähtölaskenta... Kohtalo on se joka vaikuttaa...

Kuka ymmärtää ne muutamat lauseet jotka maailmaan jäävät???

Nyt on vain ranta hiljainen, uusi aamu... mistä löydän mä sen voiman joka.....

Vielä yöllä katsoin silmiin niin rakkaisiin, asuu hiljaisuus mun huoneessain....

Jotain kaunista särkyi sillä hetkellä kun ovi painuu kiinni....
Tunne sydämessä kertoi sen, et uskonut vaikka yritin sitä sinulle kertoa.
Puoli vuotta on lyhyt aika, myönnän sen, mutta silti, koko se ajan yritin jaksaa tukea, kannustaa, lohduttaa.. Niillä vähillä voimilla mitä minulta liikeni, koitin nostaa sut ylös sieltä suosta mihin olit kaivautunut. Et uskonut, et halunnut luottaa.

Nyt, kun heräät todellisuuteen, on kaikki liian myöhäistä.

Jatkoit kaivautumista väkisin, tiesit mihin se johtaa.. nyt olet niin syvällä, ettei kenenkään käsi yllä vetämään sua sieltä ylös, ei ennenkuin otat itseäsi niskasta kiinni ja kiipeät ensin itse muutaman metrin....

Tiesit varmasti sen, ettei onni seuraa sua sinne syvyyksiin, miksi silti menit?
Sitä en pysty sinulle kertomaan, etkä tiedä varmasti vastausta itsekään, joten kysyminenkin lienee turhaa...

Miksi nyt, kun huomaat elämän jatkuvan muualla, sulla iskee paniikki???
Luulitko oikeasti, että saat jatkaa "kuluttamista" loputtomiin? Luulitko, etten koskaan sano ei? Toivoitko, että sua ymmärretään aina????

Ei elämä mene niin kultaseni, ei toki!

Se, mitä nyt pyydät, en tiedä, en osaa vastata...
Olen luultavasti liian loukkaantunut pystyäkseni unohtamaan kaiken sen pahan mitä teit. Liian rikki uudelleen hajotettavaksi. Niinhän siinä kävisi joka tapauksessa...
Jos osaisit edes hieman selittää omaa käytöstäsi, voisin edes harkita keskustelua, mutta pahoin pelkään ettei mitään uutta ole kuitenkaan tiedossa joten taitaa olla aika turha juttu..

Nyt rakennan omaan elämääni pysyvyyttä, rauhallisuutta, normaalia arkea. Se, tapahtuuko se yksin vai jonkun muun kanssa, ei pitäisi vaikuttaa sinuun millään tavalla.
Sinä itse lähdit, teit valintasi, ja ne valinnat seuraavat sinua loppuelämän, tahdoit tai et...

Mä en oikeesti ymmärrä, miten sä teit sen, miten joku voi auttaa niin paljon tekemättä oikeestaan yhtään mitään..

Sun kans vaan oli niin helppo olla. Sä tiedät miltä tuntuu kun sattuu, ehkä siksi osasit olla hiljaa silloin kun sanat eivät olisi riittäneet kuvaamaan tunnetta... Osasit kuunnella äänettömiä sanoja, hiljaisuutta.

En ymmärrä miksi en kertonut sulle kuinka paljon autoit..

Tuskin koskaan saat tietää miltä musta oikeesti tuntui.. Omaa itseäni peläten ajoin pois, hengitin kunnolla vasta kun olin "turvassa" keskellä ruuhkaa...
Miksi en uskaltanut jäädä????

Vielä ovella hymyilin sulle, käännyin ja kävelin pois, taakseni katsomatta. Tiesin sun olevan siinä, pelkäsin liikaa jääväni, en uskaltanut edes vilkaista..
Tunsin suojamuurin rappeutuvan katseesi alla. Sä näit sen lävitse, se on pelottavaa, koska siihen ei ole kukaan pystynyt moniin vuosiin.

Koko sen ajan, mitä koimme, sä luit mun silmiä, et tarvinnut sanoja tietääkseni mitä ajattelen. Pelkkä käden kosketus kertoi sen miten sä yritit ottaa sen tuskan multa pois.

Sä olit liian todellista elämää mulle, sun kanssa ois voinu parantua, tai niin mä ainakin luulen. Ehkä siksi pakenin... En unohda niitä sanoja koskaan..
Vaikka vastasin sulle että palataan, tiesin ettei niin tule käymään, en välttämättä uskalla vaikka haluaisin...

Nyt kaduttaa etten ollut rohkea, en antanut meille mahdollisuutta...

Jälleen lähetän pienen pienen pyynnön taivaaseen;

*anna meille toinen mahdollisuuus, mahdollisuus elää*

Miten voisinkaan tarpeeksi kiittää??

Sä nostit mut jaloilleen, juuri silloin kun ajattelin ettei kukaan sitä enää tee, teitä ei ole olemassakaan...

Pienen pyynnön lähetin, ja vastauksen sain nopeammin kuin edes osasin toivoa....
Siinä sä olit, ihan niinkuin kuka tahansa, mutta ei kuitenkaan, kohtalonoikkujako?? Kuka tietää..

Hiljaa olemalla, hyväksymällä, sä teit sen, mitä et varmasti edes itse tajua.
Rehellisesti kertomalla asiat, toiveet, puhuit mulle, kuitenkin arvostaen mua.. Kun sunlaisia ihmisiä olis enemmän, olis maailman asiat paljon paremmin...

En varmaan koskaan unohda niitä käsiä jotka hiljaa silitti mut uneen, parhaimpaan pitkään aikaan.. Vihdoin sain olla pieni ja tuntea silti olevani turvassa...

Sä osasit kuunnella sitä hiljaisuutta, ymmärsit ilman sanojakin..

Silti puhuttiin paljon, pieneen aikaan mahtui paljon sanoja, paljon hiljaisuutta, paljon lämpöä, kaikkea sitä mikä on puuttunut... Sä et kyselly, et ahdistanu mua nurkkaan..

Niin paljon annoit lohtua, apua tähän elämäntilanteeseen, vaatimatta kuitenkaan multa mitään..

En halua rikkoa tätä kuplaa koskaan, siksi lähdin vaikka olis pitänyt jäädä, tiedän menettäväni paljon, sä oot arvokas mulle aina... Anna mun pitää tää illuusio jostain paremmasta...

Jos me vielä kohtaamme, tiedän mihin se johtaa, silloin se ei ole enää meidän käsissä.. Tää on kuitenkin niin iso paikka, että tuskin ihan sattumalta osutaan vastakkain, jos kuitenkin niin...
Ehkä olen silloin valmis ottamaan sut mun elämään jollain tavalla.. Ainakin toivon näin..

Siihen asti vain kiitän sua siitä mitä olet mulle nyt <3

Tai niin ainakin pitäisi olla, en tajua mitä sä yrität tällä asialla saavuttaa?

Mä en voi sua vihata, mä en voi rakastaa, tällä hetkellä en edes välittää, ehkä tunnen vain sääliä siitä ettet osaa arvostaa mitään hyvää ennenkuin se on kadonnut, sen jälkeen kaikki on mennyttä, paluuta ei voi olla.. Sen sä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Kaikki ne viestit on ihan turhia, sä et saa mua murtumaan, et voimaan pahoin, et mitään... En oikeestaan edes lue niitä, mut sitähän sä et tiedä, vielä...

SE päivä tulee koittamaan, siihen ei edes mene kauan. Silloin mä oon vahvoilla, ihan niinku nytkin, mulla on se valta käsissäni että tiedän mitä sulle tapahtuu, ihan niinku ennenki, olen taas oikeessa, harmillista vaan on se, et sun piti mennä pilaamaan oma elämäs tolla jutulla TAAS...

Se ei kuitenkaan vaikuta mun elämään niinku sä luulet, toivot että mä voisin jotenki huonosti, sittehän meitä ois kaks... Totuus vaan on se, ettei se liikuta mua mihinkään suuntaan.. Tiedän olevani voittaja joka tapaukses, sen sä tuut vielä näkemään ja silloin mä oon onnellinen, saan nauraa sulle vasten kasvoja, toivottaa hyvää elämää, kääntyä kannoilla ja poistua sun elämästä. viimeiset sanat jotka sä kuulet mun huulilta on; enkö mä sanonu että näin tulee käymään....

Muista tämä silloin kun itket yksin iltaisin itseäs uneen.. toista ihmistä ei voi muuttaa vaikka kuinka haluais, ei rakkaus paranna kaikkia haavoja, se auttaa jaksamaan, mut ei tee ihmeitä...

Jos haluaisin sairastua säälistä, miettisin miten sun elämäs menee, kuinka sä pärjäät, mut en halua... Ainut asia mitä haluan, on parantua vihdoin, uskaltaa alkaa elämään täysillä....

Vaikka se sua satuttaakin, niin olen päättänyt jättää menneisyyden möröt taakseni, aion antaa itseni kiinnostua uusista ihmisistä, nauttia elämästä. Vain sillä voin todistaa ettet onnistunu siinä mitä yritit... Nujertaa mut maan alle, käyttää hyväksi...

EI KOSKAAN ENÄÄ, nyt mä oon vapaa, vapaa elämään, nauttimaan, tuntemaan, ihastumaan, parhaassa tapauksessa jopa rakastumaan.. Sä oot historiaa, menneisyyttä joka ei palaa mun elämään enää takas. En anna sun palata, vaikka......

Kuinka paljon helpompaa onkaan hengittää nyt kun sen tiedän :)