IRC-Galleria

Aina hyvä joulu. Aina ennen enemmän osanottajia. Istuttiin isän kanssa kahdestaan joulupöydässä. Äiti teki kyllä paremmat herkut. Äidin äiti rakasti porkkanalaatikkoa, josta en pienenä pitäny. Isän äiti istu aina mun vieressä. Istu vielä viime vuonna.

Joudun muistuttamaan isää joka vuos joistain jutuista, mitä pitäis tehdä, kun ne tekee asioista helpompia ja suorastaan ilman niitä asiat ei oikeen onnistu. Äiti oli miljoonien vuosien aikana tajunnu, että tää ja toi pitää hoitaa. Muistan kaiken, ihan pienenkin jutun.

Joulupäivänä ehkä kehtas jo nähdä parasta kaveria, joka asu yläkerrassa. Asun itse vieläki kolmannessa kerroksessa, ja rakas kaveri tuolla yläkerrassa. Ehkä joku päivä tavataan.

Käytiin katsomassa syöminkien jälkeen kuitenkin isän äitiä sairaalassa. Oli vaan lopulta vähän kompuroinu kotonaan. Hyvällä säkällä ens vuonna taas uus joulu ja enemmän osanottajia.

Mummin huoneessa oli toinenkin mummeli. Sillä oli jalka rikki eikä päässy viettämään myöskään kotonaan joulua. Sillä ei ollu käyny vissiin ketään vierailemassa koko päivänä. Juteltiin kanssa hetkisen. Se oli ollu menossa aiemmin kauppakäynnille rikkinäisen jalan kanssa taksilla, mutta taksikuski oli kattellu sitä hetken ja ajanu sen sitte mieluummin sairaalaan, ku se jalka oli sen verran hankalalta näyttäny. Ihan fiksu kuski. Kun oli hoitajat kuitenki ottanu mummon heti osastolle, kun se jalka oli about sijoiltaan. Ei kai kukaan muu ollu sitten kai sille mummelille osannu apuaan tarjota. Vähän yksinäistä varmaan oli. Harmitti, että vaan oma mummi sai omia vieraita näin aattona.

Ennen jo aamusta jännitti. Ja oli vilkas, ja pirteä, ja odotti kaikkea mitä tuleva tuo tullessaan. Tänään heräsin. Saanut edes hesaria luettua ilman nenäliinoja. Tai päässyt ovesta ulos. Tai saanut ajettua Kalliioon ja sieltä takaisin ilman silmiä, jotka oli kosteemmat kuin auton lasit.

Mulla on kaikkea. Ja mulla ei ole mitään. Haluisin antaa kaiken, mutta en jaksa edes näitä päiviä ja öitä itse enää. Kaikki loppuu joskus.

Missä ne tulitikut voi olla...