IRC-Galleria

Why does this keep on happening? Falling in love once in 2 decades is stupid. I'm a fucking idiot.

Kuuntelin, väkisin, Anatuden konserttia. Oli hyvä näin miljoonan kilometrin päästä kuultuna.

Himassa laitoin Tuiskun Blaablaa-biisin soimaan, ja tuli aiwan vitullisesti mieleen, että yhen tuottaja/soittelijan pitäis nähdä Tuisku jossain ja vois tulla yhteistyöstä esim. kultaa.

Ei siinä. Biisin lopputeksteissä on just sen jäbylin nimi.

Well, well, well. Fuck me once...

Onneks oon kissa, ja mulla on 9 elämää, joista on ainaki joku jäljellä.

Todo: osallistu ens vuonna democompoihin
also: don't die

Pitkästä aikaa viikonloppu ilman mitään. Ei yhtään mitään.

NO HAIN SITTEN KALJAA.

Kuten hevonen.

Ja muistu.

Ketun.

Jukio.

https://www.youtube.com/watch?v=lHy-i1ti05s



Tehkää pelejä.
Ja olkaa onnellisia.

Tää on niin trendikästä, et munki täytyy.

Eli mun 2016 oliiiii...

Niin no, tätä: https://www.youtube.com/watch?v=rQvIR1oL1vE

Ja sit istun himassa uudenvuodenaattona keskenäni ja tuijotan kuoharipulloa, jota pitäis nauttia rakettien räiskyessä tuttujen seurassa ulkosalla vuoden vaihtuessa.

Noh, mikäpä tässä. Mimmostakohan juomaa tää Beefeater oikeen on?

Mietin tätä varmaan jo viime jouluina. Koko ajan vaan surullisempi juhla. Vähemmän ihmisiä joka vuos. Kaikki kuihtuu pois.

Ennen katteli eteensä ja odotti, että huominen tuo taas jotain kivaa ja uutta saapuessaan. Nykyään joka aamu on yhtä tyhjä. Illalla kun menee nukkumaan, niin ei tiedä, että herääkö mihinkä päivään, kun kaikki ne on samanlaisia.

Ehkä sen tuhoon tuomitun halun menettäminen oli mulla lopulta huono juttu. Jotenki tulevaisuus, jota ei ollu koskaan tulossa, oli silti parempi ku ei mikään.

Pelasin Life Is Strangen läpi. Ehkä se oli peli, mitä mun ei ois pitäny pelata. Se oli toki tehty läpikohtasesti tear-jerkeriks, mutta kun jouduin kattomaan, kun päähenkilö joutuu luopumaan rakkaimmasta ystävästään, kun joillekin asioille ei vaan voi mitään, niin oli mahdotonta kattoo sitä loppua ilman, että oli täysin lamaantuneena, posket märkinä lopputekstien viimesiin riveihin asti.

Se peli ehkä kuvaa semmosta rakkaudellista ystävyyttä, mitä ei tässä maailmassa monet ihmiset koskaan koe. Jotain, mitä mulla on ollu. Jotain, minkä maailma on multa ottanu pois. Pystyn vielä tuntemaan mun bestikseni kädet mun ympärillä, kun halataan toisiamme kyyneleet silmissä sen häissä, ja se antaa mulle pusun ja kuiskaa: "Oot mulle tärkein mies tässä maailmassa."

Ja nyt oon niin yksinäinen. En osaa ikinä olla kiitollinen edes niistä kaikista muista ystävistä, mitä mulla on, kun on viety pois se ainoa, millä lopulta ikinä oli mitään väliä.



Ehkä pitäis välttää asioita, jotka muistuttaa mua asiasta. Mutta sillon kai pitäis vaan lopettaa kokonaan hengittämästä.

So you like both girls and boys, right?

Well, the first ever girl I fell in love with was the kind of a person, that I didn't actually know whether she was a boy or a girl at all. I just didn't care about that. She was too beautiful in my eyes.

Ruotsissa asuva setä kyselee aina mun naisten perään. Ei ehkä jaksa aina kertoa sille mistään mitään. Ainoo ihminen about tässä maailmassa, jota pitäis kiinnostaa mun ihmissuhdeasiat on minä. (Tai toki niiden kyseisten suhteitten toisten osapuolienki kait.)

Oon niinku 30 nyt, ja ei vakituista parisuhdetta. Ja ei mua liikuta se parisuhteettomuus. Ylipäänsä naisen oon löytäny sängystäniki joskus varmaan yli vuos sitte viimeks, ja ei sitä tuu ajateltua. Jos vastaavaa ohjelmaa haluis, ni senku alkais tekemään asian hyväks jotain.

Tiedän olevani niin se8n, et mua ei itseäni kinosta juuri ketkään tippaakaan normaaleilta vaikuttavat ihmiset anygays. Ja just se omalaatusuuden tunnistaminen auttaa ymmärtämään sen realiteetin, että aika moni ihminen pitäis mua aika vitun mielenkiintosena tapauksena, jos pääsis tutustumaan tosi läheisesti. Ja en ajattele tota hirveen positiivisessa mielessä (vaikka on mussa tosi ihania ja kauniita ja hauskoja ja seksikkäitä puoliaki paljon joojoojoo... -.- ).

Itkettää ja pelottaa ja naurattaa kaikki ne ihmiset, jotka itkee paniikinomasesti, että niiden pitäis saada se "oma kulta" ja sit ois paras ku se ois siin ikuisesti ja olis kivaa niin...
Jumalauta parisuhteet vaatii vähän enemmän ku oman halun. Parisuhteet on kakssuuntasia tsydeemejä, ja jos ei osaa muuta ku "haluta", ni se on aika vitun paska peruste parisuhteelle.

Mitä sä annat sille toiselle?

Ja jos se vastaus on "seksiä", niinku pelottavasti jotkut naikkoset joskus oikeesti selittäny, ni jumalavita mun tekee mieli juosta ja lujaa. Niinku toiselle planeetalle karkuun moisia tapauksia. Sieltä voi sit kiikaroida kuinka tervehenkisiä parisuhteita kyseiset ihmiset pystyy saamaan aikaan. Tai venaas... Nope, ei sittekää, en vittu haluu joutuu kattoo sitä ees miljoonien kilometrien takaa.

Ymmärrä itseäsi. Ymmärrä muita. <-- Jos tolla lähtee liikkeelle, ni ei voi mokaa ainakaan ihan hirveen pahasti. (Paitsi toki totaalisen vitullisesti, mut ihmisiähän me tässä ollaan, vittu jee.)

Huoh. Ehkä oon vaan väsyny. 'Tää järkee ragee. Oon oikeesti vaan ite niin väsyny ihminen, etten jaksa lähtee tonne ulos hymyilee tsikseille ja panostaa hommaan vaan, että saisin viereeni jonku, johon pitäis jatkuvasti panostaa vaan lisää henkisesti. Oon vaan liian väsyny. Mulla ei oo just natiivisti sitä "jotain annettavaa".

Saan mä aina välillä jotkut hymyilemään. Mutku ei helvetti ite jaksa. Vä-syt-tää...

(Onneks aina voi sattua ihmeitä. Ehkä joku kaunis päivä joku ihminen tuntuuki taas tosi kivalta. Ehkä joku päivä ei väsytä niin paljon ettei jaksais elää. Ku vittu ei viittis delaakaan.)

Lähtekää toki aina kahville silti. On se yleensä kivempaa ku jäädä kotiin tekemään niitä asioita, joita tekee joka päivä anygays.

"I'm responsible for my own happiness? I can't even be responsible for my own breakfast." -Bojack Horseman

Ehkä se hölmö puoli on siinä, että ihmiset olettaa, että kaikki ihmiset voi vaan nousta ylös ja elää lopulta hyvin ja hymyillen. Sitä tapahtuu koko ajan. Ainaki jos kysyy maailmalta. "I was in a dark place, but now I've found my true calling" ja sitä rataa. Sit kuitenkin maailma on täynnä runoilijoita, maalareita ja muita taiteilijoita, jotka eli koko elämänsä samassa pimeessä paikassa siitä huolimatta kuinka hyvin ne asioita teki.

Jos haluis muuttaa itteään, niin pitäis konkreettisesti muuttua toiseks ihmiseks. Muuttaa aivoissa kaikki. Korjata väärät liitokset. Lakata olemasta oma itsensä.

Jaksais aina selittää kaikille, että joojoo, kaikki on hyvin tai huonosti. Tai vielä vähemmän sitä, että ihmiset luulee, että jollekki käytökselle on joku selitys, jonka avulla sitä käytöstä voidaan muokata. Niin on vaan, kun sillä ihmisellä ei oo ollu niitä asioita sisimmässään aina. Jotkut on vaan tarpeeks syvällä, ettei valoon enää pääse. Paitsi just ajoittain. Ja toki se kanava saattaa sit olla joidenki mielestä huono. Koska aina pitää paheksua paheksuttavia asioita. Kun pitää olla sokea, jos haluaa olla mallikelponormaali.

Ihmiset vois mieluummin oppia olla hyväksymättä vaan toisten ihmisten satuttamista, eikä keskittää voimavarojaan siihen, että suututaan siitä, kun toiset tekee mieleisiään asioita.

Ei toki, että ihmisiä pitäis kieltää opettamasta toinen toisiaan.



Kaiken pähkäilyn jälkeen on ehkä ollu kauan aikaa sitte pakko hyväksyä, että jotkut asiat ei parane koskaan. Onneks aina välillä käy säkä ja tuntuu hyvältä. Edes hetkittäin.

A nice cabin by the lake with only you and her. It's just a dream, in your head, never coming true.