IRC-Galleria

Tampere-talo. Hieno rakennus. Nyt kun sitä on katsellut tarpeeks monta kymmentä tuntia putkeen, niin glamouri häviää pikkuhiljaa. "Miten mä oon vieläki täällä?" Vihdoin eilen sain jätettyä sen taakse. Mutta olisinko silti ehkä halunnut vain jäädä? Edes jonnekkin muualle, kuin minne palaisin. Asiat muuttuu ehkä nyt. Pikkuhiljaa.

Ja oli oikeesti ihan mahtavaa. Kun liikkuu sopivissa piireissä ja tapaa toinen toistaan ihanampia ihmisiä, niin jaksaa aina odottaa jotain tulevalta. Taas yks coni, joka onnistu. Tunnelma toimi. Pientä säätöä ja väsymystä, mutta noihin oon jo tottunu. Vaikka olinkin ihan liian väsynyt liikkeelle lähtiessä, niin perjantaina illalla tuttuja tavatessa vihdoinkin yöllä eksyin suoraan syliin.

Ja tuli uusia tuttuja. Noita ihmisiä näkee mielellään, kun sieltä harvoin tulee ihan järkyttäviä tapauksia vastaan. Oon ite varmaan mulkkuusindekseissä yks isoimmista kyrvistä. Tulee syyllinen olo, kun uudet ihmiset sanoo, että sä olet hyvä tai helposti lähestyttävä tyyppi. Se on vähän hiinä ja hiinä. Mulle tulee valheellinen olo helposti. En aina itekään tiedä, että mitä mä oon tekemässä. Ja sit välillä kaikki on taas niin tarkkaan suunniteltua, että se pilke siellä silmäkulmassa on vaan trick of the light.

Oikeesti vaan hirvee pelko siitä, että mua ei haluta mihinkään.

Heti jos jollain on hätä, niin oon sit siellä. Ja sit jos kaikilla on kivaa, niin katselen vaan sieltä jostain juhlatilaisuuden pimeästä nurkkapöydästä ja hymyilen hiljaa yksikseni. Tai jos on hyvä päivä, niin poukkoilen paikasta toiseen. Pari minuuttia sinne ja pari tänne. "Sä vaan ilmestyt jostain."

Ja meen välillä vähän rikki. Ja sit tarviin ehkä sen minuutin ja toimintakyky on taas täysin tallella. Mutta kaikki ne heikot hetket oon sen verran piilossa minkä kykenen. Toki olisi kiva jos ois enemmän niitä hyviä kuin huonoja hetkiä. Jos oon pahana, niin uskon, että sitä olisi raskasta katsella. Kyyneleitäkin on erilaisia. Välillä puuttuu toivo.

Yritin suhata kolmea ihmistä Tampereelta Helsinkiin. Jossain vaiheessa takapenkin tyttö alko hiljaa lauleskella radiossa soivan biisin tahtiin. Ja se laukas multa muiston, joka oli spesiaali yhdestä tytöstä ja pojasta. Ja koitin siinä sitte sit pitää ratista kiinni ja seurata tietä samalla, kun silmät vuotaa ja kauhkot vetää itselleen lisää kierroksia. Näytti varmasti vakuuttavalta jos joku kiinnitti huomiota. Palauduin nopee. Mutta väsytti. Ei ajaminen vaan oleminen.

Ja jossain Tampereen Keskustorilla sunnuntaina päivällä tapasin tytön, jota en vielä oikeestaan tuntenut. Vein sen syömään. Aika kulu pikkuhiljaa. Oli ihan mukavaa. Sen kanssa tuli ihan hyvin juttuun. "Enkä pokaile", muistin mainita. Ihan yhtä hyvin se ois voinu olla joku kiva poika. Aurinko paisto. Oli kaunis päivä.

Sen verran kipeä olo ettei jaksa liikkua. Joutuu makaamaan sängyn pohjalla silmät kiinni. Itse vain ajattelen, että vihdoinkin saan. On hyvä syy. Häiritseviä ovat vain ajatukset siitä tosiasiasta, että kipeä olotilani ei ole muuttanut toimintaani millään tavoin. Koko kesän, kaiken vapaa-aikani, olen vain maannut samassa sängyssä. Tekemättä mitään. Koko kesä. Yleensä on ollut kuitenkin väliajoin pakko nousta ylös ja liikkua, jottei koko ruumis pysähtyisi. Ettei lakkaisi hengittämästä.

Ja kaiken sen ajan, kun makaa, ajatukset pyörii päässä. Kelaa vanhoja filmejä. Päivin ja öin.

Ja näen unia, joista herätessä tyyny on märkä kyynelistä. Vielä herätessä tuntee huutavansa. Unia ihmisistä, joita ei enää tapaa. Omalle ystävälleni huusin vielä puolivalvetilassa, unen utuisten seinämien särkyessä: "Rakastan sinua!" Ystäväni katsoi minua lempeästi hymyillen. Ei ollut voimia nousta ylös sinä aamuna. Mutta piti.

Ja vieläkin kärsin yhdestä tapauksesta. Se ei jätä rauhaan. Tulee eteen täysin kutsumatta. Haluaisi päästä eroon, mutta joku sisälläni ei anna. Sama uni toistuu; Sama ihminen, matkalla eteenpäin, kävelee luotani poispäin. Ja en voi saada enää kiinni.

Ja vaikka se ihminen vielä elääkin, niin unesta herääminen ei enää auta. Näin sen ihan itse katoavan yöhön kerran. Lähetin sen pois. Pelosta.

Alkaa pikkuhiljaa tuntua aika raskaalta haudata niitä ihmisiä, jotka on mulle kaikista rakkaimpia.

Seurasin vierellä, kun mun äitini tila huononi vuosien mittaan pahenevalla vauhdilla. Ja lopulta käytännössä koko homma lopahti lääkärien virheeseen. "Me opitaan jokaisesta uudesta potilaasta." Enkä mä niitä vihaa.

Sitten ihan tuulesta temmastuna pari päivää ennen, ku mun piti mennä grillaamaan kesän ensimmäiset myöhästyneet makkarat parhaan ystäväni kanssa, itse retki ja kaikki retket sen jälkeen peruuntuu. Täysin tyhjästä.

Monta kertaa kuullu sanottavan, että se on helpompaa hyväksyä sairaan ihmisen menehtyminen, kuin se, että ihminen menehtyy arvaamatta tapaturmassa.

Ei noita voi verrata. Se sattuu aina niin loputtomasti, että ihan turhaa puhetta. Molemmat kokeneena selkeetä. Olisin mieluummin ollut kokematta.

Ystäväni isoveli näyttää samalta kuin ystäväni. Yli puoli vuosikymmentä vanhempi. Se otti mua kädestä. Se tiesi. Se oli lähes neljännesvuosisataa katsellut, kun leikin yhdessä sen pikkuveljen kanssa. Se tiesi, että sukulaisuussuhteet ei aseta sitä rajaa kuinka tärkeitä ihmiset voi olla.

Kukaan ihminen ei enää ikinä pelaa Bubble Bobblea samalla tavalla mun kanssa. Vaikka toinen mokais, niin toinen tulis aina ja hoitais kaiken. Pelastais.

Kukaan ei enää hae mulle sateenvarjoja.

Laitan tämän tänne. Pikkuhiljaa, alkaa muodostua joku kuva. Ensimmäiset kaks viikkoa meni tilassa, jossa ei voinut pysähtyä. Oli työt ja niistä päästyä piti juosta hääsoittolistojen biisivalikoimien perässä. Nukkumaan pääsi ehkä ennen neljää yöllä arkipäivänä, jotta saatto taas vipeltää kahdeksas töihin.

Kaikki alko siitä, että naapuri, rakkaan ystävän äiti tuli käymään ovelle. Näin alta sekunnin, että kaikki ei ollu hyvin ja pyysin sitä saman tien sisään. Otin sitä kädestä kiinni. Se ehti sanoa: "Nyt ois huonoja uutisia". Pari askelta, ja sain kuulla, että mulle tärkein ihminen on menehtynyt. Purskahdin saman tien itkuun. Vajosin siihen lattialle.

"Miska, sä olet se mun elämäni tärkein mies." Tota lausetta ei kuule tässä maassa toiselta mieheltä missään. Ikinä. Mutta mä ja se. En sinänsä tajunnut koko asiaa kuin vasta sen häissä. Harvoilla ihmisillä on jotain noin suurta. Sitä suhdetta on selkeesti vaikea käsittää. Kuinka ymmärtää semmonen tunne, tuntemus tai miksikä sitä edes kutsua, jota ei ole ite koskaan käynyt läpi?

Kadulla kävellessä näin ihmisen, joka onnistu lapsuudessani olemaan täysi urpo. Vihanen lapsivihamielinen karjuja. "Kivamies." Mietin: "Joo, toikin on vielä tossa ton ruman autonsa kanssa. Pitääpä muistaa mainita asiasta." Sitten sekunti sen ajatuksen jälkeen aivoissa naksahtaa, että eipä mulla ole ketään, jolle mainita. Ainoa, joka mun lisäksi tiesi, oli poissa.

Pikkuhiljaa tajuaa, että mulla on yli 20 vuotta mitä syvimpiä tuntoja, kokemuksia ja salaisuuksia, jotka mun lisäksi tiesi vain tämä yksi ihminen. Ja se on poissa.

Mitä mä teen? Kuka olis mun bestman mun häissä? Kenelle mä soitan, kun mä tartten jonkun ihmisen, jolle kertoa asioita, joita en uskalla ääneen sanoa?

Jopa yks ehkä viittäkymppiä lähenevä "asiakas" kerran huomas sen. Mä kuuntelin tän ihmisen hyvin henkilökohtasia asioita, joita se ei koskaan kertonu kenellekään. Mulle aika tavanomasta. Sitten tää mun ystävä ilmesty siihen tyhjästä, vissiin mua etsien. Se pysähty pariks sekunniks, katso mua kasvoihin, nyökkäs ja katos takasin pimeeseen yöhön sanaakaan sanomatta. "Te taidatte ymmärtää toisianne tosi hyvin", totes tää vanhempi asiakas. Se ei ois voinu olla enemmän oikeessa.

Aikoinaan meillä oli normaalia, että lähdettiin ulos päivittäin. Ostettiin jäätelöt tai kokis. Mentiin istumaan johonkin. Kyse ei ollu siitä, että mentiin välttämättä juttelemaan. Me saatettiin tehdä koko asia silleen, että kumpikaan ei sanonu juuri sanaakaan koko episodin aikana. Jos ei ollu mitään jutun juurta sillä hetkellä niin me voitiin vaan olla kaksistaan hiljasuudessa. Litkittiin kokista ja istuttiin. Millanen pitää ihmissuhteen olla, jotta pääsee tolle tasolle jonkun kanssa? Kai sitä pitää tietää heti silmistä, että mitä toinen ajattelee. Ei tarvita sanoja. Ei tommosta opi toisesta ihmisestä muuten, kun olemalla sen seurassa joka päivä vuosikymmenien ajan. Ja pitää oikeesti kiinnostaa. Haluta tietää.

Mulla ei ole enää ketään, joka lukee mun kasvoilta kaiken ilman, että mä sanon mitään.

Yli 20 vuotta muistoja, jotka on enää vaan mulla tallessa. Ei ihmistä, jonka kanssa jakaa niitä. Ei ketään, jonka kanssa nauraa "sillekin kerralle, kun...".

Ja se tuottaa fyysistä kipua. Mua sattu päähän. Takaraivoa paino ja puristi, kun piti työskennellä ihmisten kanssa toimien niin, että kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tauotta veti koko ajan eteenpäin niiden asioiden hyväks, jotka oli ehtiny jo sopimaan. Ei ollu aikaa pysähtyä. Ja ei olis oikeesti muuta halunnu ku itkeä. Se sattu ihan sairaasti. Ei ollu omaa rauhaa sekuntiakaan. Eikä myös ketään, jonka syliin ois halunnu painautua.

Ja hermo palo niihin selkääntaputtelijoihin. Yht'äkkiä ihminen, josta on vuosikausia jaksanu valittaa, muuttu vaikka kuinka hienoks persoonaks ihmisten kielillä. Painukoot helvettiin.

Ja vaikka tarjottiin ihan aidostikin aikaa ja ymmärrystä, niin ei mua kiinnostanu. En mä haluu niiden ihmisten kanssa jakaa tunteitani. Kiitos, mutta ei kiitos. Ja sekin vaan ärsytti. Yritti vetää itse eteenpäin, ja joka toinen sekunti joku tuli vetämään lahkeesta sinne mutakuoppaan. Alko tehdä mieli kengittää.

Ainoo kerta, kun menetin lopulta malttini, oli oman isän kanssa. Huusin sille naama punasena, että nyt vittu hiljaa, mä en haluis muuta kun itkeä, mutta en vittu voi, kun pitää hoitaa nyt nää asiat.

Ja kaikki on ihan sekasin. Kun ne työtehtävät oli hoidettu pois alta, niin oli jo niin tottunut siihen tunteiden lykkäämiseen, että ei enää tuntenutkaan mitään. Vasta kun juttelin taas ystäväni lesken kanssa, niin huomasi, että sanat jäi kurkkuun. Ja silti, edelleen, mä pyyhin vaivihkaa ne kyyneleet silmiltä, vedän vähän lisähappea, lisään meikkiä ja otan kasvoille sen mitäänkertomattoman ilmeen. Mä en kykene. En kehtaa.

Se sattuu.

Jos vaikka seuraavalla kerralla vähän vähemmän. Ei oo enää kivaa, ku ei muista yhtään mitään ja kaikki tavatut ihmiset huuhtoutuu pois muistista.

Ja sössin. Ihan hirveessä laitamyötäsessä myöhään illalla menin selittämään yhelle söpölle tytölle jotain jo ihan umpisekavaa. Ei näin.

Ja eka ja toivottavasti vika kerta, ku meen krapulahumalassa pääsykokeeseen. Ainoo helpotus oli se, että en stressannu sitä väenpaljoutta niin paljon, ku olin vielä ihan totaalisessa humalassa. Kokeessa sit alko darra ja päätä särki ja suussa tuntu yhtä kuivalta ku Saharan autiomaa. Meinasin jo nostaa käden ilmaan ja huutaa sille kokeenvalvojalle, että: "Pliis! Enks vois mennä vessaan juomaan sata litraa vettä, ku on niin kamala DARRA!" Mut en sit yllättäen sanonu mitään vaan ihmettelin sitä koepaperia, josta en tajunnu osia kysymyksiä, ku tajusin ettei pää kykene loogiseen ajattelutyöhön. Epäloogiseen ajatteluun kykeni kyllä ja hyvin. Sain varoa kirjotustehtävissä etten alkanu sopertaa sinne jotain sekoiluja. "Mitä teet tulevaisuudessa?" No vittu VOITAN. Ja jos asiakkaat on mun kanssa tekemisissä niin ne kokee valaistumisen ja paskoo tiiliä. Luojan kiitos en kirjottanu tommosta. Vähällä oli.

Kännis ja läpäl - Koko elämä.

Nyt se on sit vissiin todistetty. Naiset ei pidä hymyilevistä miehistä. Olin aika vitun vittuuntuneena käskyttäny yhtä miespariskuntaa ulos rappukäytävästä riitelemästä keskellä yötä ja siinä vieressä oli tuttu tyttö kattomassa. Sen episodin jälkeen tyttö tuli luokse ja sano: "Näytit hyvältä tolleen vihasena."

... ... ... Okei.

Ja tosiaan taas tuli huomattua, että en pysty olemaan mukana missään ryhmätekemisessä. Kaikissa ryhmäpeleissä sun muissa pullonpyörityksestä äässin sheikkaamiseen ringin keskellä on mulle "no can do". Ei pysty. Meen ihan lukkoon tilanteissa, joissa mulla ei oo valmista kaavaa, minkä mukaan toimia. Tai, että en pysty vaikuttamaan siihen, mitä mulle seuraavaks tapahtuu. Ei oo kivaa. Menee toimintakyky.

Sopivassa mielentilassa kuitenki... Ehkä.

(Ja osittain sen takia ihailen spontaaneja ja aitoja ihmisiä. En vaan osaa vissiin osottaa sitäkään, ku musta muokkautuu ylimielisen, paremmuudentuntusen kusipään kuva. Kivakiva. [Tai sit jään vaan ihan totaalisen etäiseks.])

Ja taas jonku apinan piti pakottaa mut siirtymään lähemmäs muita ihmisiä jossain puistossa, ku en ite pystyny liikkumaan ja negasin keskenäni.

Pärjään vaan kotikentällä. Ja se on pieni.

Näin afrikkalaisperäisen naisen tuudittavan pientä lastaan sylissään ja laulavan tälle jotain kehtolaulua keskellä katua Helsingissä. Ei se kai outo tapa ole lastaan laululla tuudittaa Suomessakaan, mutta keskellä katua muiden jurojen suomalaiskörmyjen katseiden alla sitä ei moni suomalaisäiti kehtaisi tehdä. Tai kuvittelisin näin. Hymyilin.

"Sattuuko suhun vielä?", tyttö katsoo kärsineitä kasvojani ja kysyy. Nostan katseeni tossuistani hieman hämilläni, otan siemaisun oluestani ja luon kasvoilleni hymyntapaisen ilmeen. "Vähän ehkä, mutta alkoholi auttaa", vastaan, mukamas virnuillen, tytölle. Tunnen silti sisimmässäni, että vaikutan olemuksellani ja ilmeilmaisullani samanlaiselta tapaukselta kuin Helsinginkadun Alkon vakioasiakkaat. I'm not in the best shape. En saa edes oikeaa silmääni juuri auki.

This little dog needs to learn new tricks. It's in a bad shape. Probably needs someone to take care of him. Too bad that I don't think that there's anyone to take this little puppy in.

Piti soittaa yhdelle ihmiselle. Alunperin ottaa toinen ihminen kiinni. En saanut aikaan, pystynyt. Jouduin juomaan kolme olutta ennen kuin tartuin puhelimeen. Ja ihan vaan todetakseni, että se oli liian myöhäistä.

Moneskohan ihminen toi oli jo? "Tarttet apua."

Perjantaista maanantaiyöhön asti putkikänni. Unohdin jopa syödä kokonaan sunnuntaina. Ja jos rakennuksessa on 5 kerrosta, ni ikkunoista ei vissiin pidä ninjailla ulos. Vatsalihastreeniä kyl teki ihan mielellään puolet vartalosta ikkunan ulkopuolella. Humala auttaa vissiin korkeenpaikankammoon.

Joku mystinen taito saada toisista ihmisistä ihan tajuton määrä informaatiota ulos, mut itsestä ei yleensä jää muille käsiin mitään pintaa syvällisempää.

Enkä haluu negaa ihmisten ilmoilla. Pilaa fiiliksen. Valitettavasti jossain kymmenen promillen pienissä pikkuränneissä ei vissiin enää vaan jaksa. (Ja mä olin jotenki arvannu, että noin tulis käymään jo perjantaina. Näin sen samantien, ku tuli kutsu.)

Ehkä mun ongelma on liian kiltit ihmiset. Ei haluis olla niin vaikeestilähestyttävä, mut sit kuitenki pitää jollain tasolla ihmiset poissa iholta. Sit ku joku lähestyy kunnolla, et lopeta toi esittäminen, ni oon ihan rikki. Ja oon aina ollu samanlainen all in, balls out. Nopee kaveri.

Edes mun jalat ei kantanu, ku koitin "aamulla" nousta ylös. Sit sain jossain vaiheessa hiivittyä kauppaan asti ja eka ostos oli vesimeloni, spraitti ja kilo karkkia. Läskiydyin ihan sikana viikonlopun aikana. Ei enää ikinä tommosta olotilaa. Näki viel pari kuvaa ittestä, ni huomas, että näytin "lievästi dokanneelta".

Selvinpäinki ois kiva olla. Ihmisten seurassa. Nähdä niitä kivoja ihmisiä silleen "aidosti". Mutta enpä oikeen osaa. Pärjään kyl one on one -tilanteissa ihan hyvin, mut pari ihmistä siihen pyörimään, ni oon heti se, joka on kaikista eniten hiljaa. Ku jouduin koko ajan tarkkailemaan itseäni, et kuinka mä näytän ulospäin siltä, et oon sosiaalisesti korrekti aina kaikissa tilanteissa, ni mun aivojen kapasiteetista suurin osa menee siihen. Sit ei vaan kykene enää luovaan ajattelutyöhön, ku pelkää sitä, et miltä näyttää. Pelkään, että teen jotain väärin.

En koskaan oppinu olemaan ryhmässä, ku olin aina ulkona kaikkien poikien jutuista jo päiväkodissa. Olin aina se, jonka kustannuksella naurettiin. Perhaat leikkikaverit oli tyttöjä. Ja edelleen mun on miljoona kertaa helpompaa olla naisseurassa, ku miesten kanssa.

Sopivassa tuiskeessa mä vaan olen "parempi" miljoonassa asiassa. Laulanki tuhat kertaa paremmin, ku on saanu joutua sopivasti. Koska sit stressaa vähemmän ja ei oo niin kiree fiilis. Ja äänihuulet yllättäen vaan skulaa paremmin. Ja toki on helpompi olla tunteellinen. Viimeks, ku lauloin Näin minä neitonen sinulle laulan, ni mietin yhtä ihmistä: "Jos olis valta, niin kuin on mieli, niin ottaisin omakseni." Some things you just can't get. Oma moka.

Jos hyppää ensin parvekkeelta alas ja sit kiipee vielä takas? (True story btw.)

Ja oon allerginen Rastilalle. Tulee joku oksennusrefleksi aina, ku oon siellä selkeesti.

Uuteen nousuun. 8 pulloa olutta ja 0,7l pullo rommia tekee hienoa jälkeä mistä vaan. Tälle päivälle varaudun vaan normi-Jallupullolla ja sadalla litralla olutta.

Nothing to give, nothing to lose. Let's partay!

(INB4 that woman's got me drinking.)

Otas ny itteäs niskasta kii homo.

No okei. Haen kaupasta mäyräkoiran sit. Synnyn uudestaan. Paskon kultaa.

That woman's got me drinking. Look at the state I'm in.

-OIIIIII VITTU KUINKA OSUVAA! Tavallaan.