IRC-Galleria

Nyt on tälläkin viimein taas otsalamppu. Helpottaa HIEMAN tuota umpimettässä rämpimistä... Macliteä nyt tietty vois käyttää tarvittaessa hätävarjeluun, mutta muuten se kyllä epäkäytännöllinen roudata mukana.

Tää on taas näitä päiviä, kun tartteis neljä jalkaa ja viis kättä. :P

Nyt on taas lääkärikäynti takana. Neurologin kanssa juttelin ensin, kun se kävi konsultoimassa ja Caraa päällisin puolin kahtomassa. Kuulemma kroonistunut tulehustila sisäkorvassa voi jättää pysyviäkin tasapainomuutoksia. Tuohan on jonkin verran oikeepainotteinen, mutta ei mun mielestä niin pahasti, etteikö normaalisti hanskais tasapainoansa. Mikäli tulehustila taas uusii, kuvataan seuraavaksi jälleen koko pää. Ja jos selkeitä tasapainomuutoksia tulee jäädäkseen, on agility lopetettava. Toivon todella ettei näin käy!!

Korva huuhteltiin rauhotuksessa ja ihmeiden aika ei ollu ohi, kun jo kolme kertaa päreiksi mennyt tärykalvo olikin tällä kertaa ehjä! Siinä kuitenkin näkyi pitkä tulehustila; pinta oli jäykkä, valkean samea ja rosoinen. Ennenkuin niin syvälle asti nähtiin, piti korvasta poistaa töhnää. Edellisellä kerralla ei korvaa ollut saatu kunnolla puhtaaksi, joten tuo sama kekkula on ollut siellä edelliskerrasta asti (tuollasta möhnää kun voi tulla vain sisäkorvan puolelta) ja kasvanut melkoisen suureksi. Paakku oli ihan kivettynyt ja kooltaan kuulemma ainakin 1 x 1cm. Lääkäri sanoi, että ulos asti se ei helposti tullut ja korva vuotikin hieman verta kun se sieltä pois otettiin, mutta että liikkumaan se on jonkin verran siinä itekseen päässyt. On siis varmaan ollut koirasta hauskaa tää viimenen puoli vuotta, kun korvassa pomppii kivi! Kuten oon ennenkin huomannu, niin totean taas, että tuon kivunsieto on jotain ihan uskomatonta.

Tällä hetkellä tää vaikuttaa meidän ageiluun silleen, että toistaseks ainakin puomi on pannassa koiran loukkaantumisriskin takia, samoin kisanomainen keinu. Täytyy nyt tarkkailla miltä tuo tasapaino näyttää. Eilen ainakin näytti hyvältä, mutta vielä en siihen voi täysin luottaa. Se töhnäkökkö kun onneksi saatiin pois, niin ainakin korva voi hengittää. Lisäksi seuraavat 6vkoa jatketaan antibioottikuuria isommalla annostuksella. Toivottavasti nää nyt oikeesti puree.

http://www.youtube.com/watch?v=VU_rTX23V7Q

Suomen edustusjoukkueet agilityn MM-kisoihin on nyt sit karsittu. Kävihän sekin jo melkein työstä, kun viikonlopun istu, katteli ja videoi ratoja. Ainakin on silmät jo kierossa ja persauskin puuduksissa. :D

Tuli oltua eilen TaNpereella Iron Maidenin konsertissa järkkärinä. Ihan pipona porukkaa ja monta tuntia siinä saikin alkuun ihan vain kopeloida sisääntulijoita. Konsertin päätyttyä vaikutti siltä, ettei se ihmisvirta lopu koskaan. Hellitti se sitten jossain vaiheessa ja päästiin lähteen kotiinpäinkin.

Seuraavaks ollaankin sitten Assemblyssa. Olkaahan kunnolla, rakkaat nörtit.

Byhyyhyhyy... Tahtoif niin kovin fellafen pienen pöwwöifen...

Oon miettiny viimeaikoina paljon ihan tosissani koiria. Varsinkin omaani, luonnollisesti. Haluan ymmärtää, nähdä, kuulla, oppia, opettaa ja ennen kaikkea kohdella ja johtaa oikein.

Cara on tähän asti elämässäni mukana olleista koirista eniten "vaativammalla tavalla" koira - sekä sen että meidän keskinäisen suhteen ymmärtäminen siis myös vaatii enemmän. Se on niinsanotusta kovapäisyydestään huolimatta loppujen lopuksi herkkä koira. Herkkä ohjaajan toiminnalle, laumahierarkialle, ympäristölle, tekemiselle ja sen puutteelle... Kuitenkin hyvällä tavalla. Mun tehtäväni on löytää tahti meidän elämälle. Mun kuuluu löytää ne keinot, joilla saan esiin parhaat puolet koirasta ja meidän yhteistyöstä. Back to basics.

Tällä viikolla on meillä ollu eräänlainen lyhkänen "johtajuuden päivitys" -ohjelma. Ensin en huomioinut Caraa ollenkaan, aargh, vaan huolehdin vain perustarpeista. Myöskään muut eivät tällöin saa kiinnittää siihen huomiota. (Pikkuhiljaa aloin myös silitellä sitä oma-alotteisesti sen maatessa rauhallisesti paikoillaan.) Se joutuu välillä olemaan pois olohuoneesta, välillä päästän sen sinne kanssani vaihteleviksi ajoiksi. Sohvalle ei nyt kuitenkaan saa tulla. Makuuhuoneeseen se ei pääse ollenkaan. Minä syön ensin.

Käytiin tuossa juuri naapurikoulun kentällä ottamassa luoksetulotreeniä. Johan oli tyttö onnesta soikeena, kun viimeinkin pääsi tekemään jotain! Luoksetulo, nami, luoksetulo, nami... ja sarjojen lopuksi leikkiä. Johan oli koirassa vauhtia patukan perään uudelleen ja uudelleen sännätessään! Tuo nopeus ku näkyis agilitykentillä! Kukaties vielä näkyykin...

Tätä harrastetaan nyt ainakin jokunen päivä pelkästään. Ja luoksetuloa nimenomaan siksi, että siihen sanaan liittyis se tekemisen riemu, mikä tekemisen puutteessa on patoutunut. Ehkä sanalle näin jää "ikuisesti riemullinen sävy", vielä kun sitä tulevaisuudessa tietty välillä vahvistetaan.

Lisäksi ois tarkotus parantaa niitä käytöstapoja, jotka on jääny retuperälle. On alettu totutteleen remmissäoloon eteisessä. Tarkotus ois etukäteen tehä siitä koiralle mahollisimman luonnollinen, rauhottava ja miellyttävä juttu. Kun sanon "koukku" (remmi kiinni koukussa - "remmiin" on jo käytössä muuhun), koira tulee eteiseen istumaan remmiin ja saa siitä hyvästä joko ruoan, tai Kongin. Hyvin tuo sitten rauhottuu sinne.

Ideana tässä olis yhistää "koukku" vieraiden tuloon kera räminäpurkin. Ovikellon soidessa, jos haukkuu, heitetään räminäpurkki (sopinee myös muuhun ei-toivottuun). Koiran hiljentyessä pyydän sen koukulle, jossa se saa odottaa kiltisti, kun otan vieraat vastaan. Sitten, kun se on ollut aikansa rauhassa vieraista välittämättä, sen voi päästää vapaaksi. Jos hötkyilee, menee takaisin eteiseen. Ja niin edespäin. Aikaa myöten oppinee, että rauhallisuus tässä asiassa palkitaan.

Että sellasta tällä kertaa. Jatkamma harjotuksia!