IRC-Galleria

Syysaamut on merkillisiä. Jotenkin kesäisin sitä ei ole itse yhtään niin herkillä, kun luonto on ollut jo monta tuntia ylhäällä. Mutta nyt, kun on vielä hämärää ja yö tuoksuu ilmassa, saattaa tuntea olonsa kovin haavoittuvaiseksi ja alttiksi kaikenlaiselle. Mikä sinänsä ei ole ollenkaan hassumpi olotila; haasteelliseksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun oikeasti pitäis olla jossain tiettyyn aikaan ja saada jotain tehdyksikin fiilistelyn sijaan.
Tiistaina päädyin kauan pähkäiltyäni lataamaan Tori Amosin Strange Little Girlsin soittimeeni työmatkalle. Vikatikki. Etenkin hypnoottisen pahaenteinen, intensiivisellä kuiskausäänellä laulettu versio '97 Bonnie & Clydestä oli saada mut täysin katatoniaan sekä eksistentiaalista lähentelevään kriisiin: töihin päästyäni olin täysin varma, että joku psykopaatti on piiloutuneena juoksumaton ja crossarin väliin. Siellä se kyyhöttää, ääntäkään päästämättä kokkiveitsi povitaskussa, kunnes mä pahaa-aavistamatta kumarrun kytkemään virtoja päälle. Sitten se hyökkää, enkä mä ehdi edes karjaista sen tärykalvoa puhki. Ti-dii-dii-dii, rosvosektori. Eikä se tietty saa mua edes hengiltä kerralla vaan joutuu ottamaan avuksi käsipainon ja ristikkäistaljan. Kauhea kohtalo. Sitten säpsin joka kerta, kun mun oma kuvajainen heijastui jostain pinnasta: miten se jo tonne ehti?!?
Tänä aamuna koetin pelata varman päälle ja päädyin Maijan uusimpaan. Eipä onnistanut senkään kanssa: ajatukset joutui jotenkin ihan kauhean kauas menneisyyteen (eli mun äidin elämään ennen mua) ja mua alkoi itkettää. En mä tajua. Voiko tästä syyttää horroreita? En kyllä haluais, koska mä en oikein ihan usko niitten valtaan, tai ainakaan niitten valtaan heittäytymiseen.

Tässä päivänä muutamana puhe kiertyi jotenkin mun muinaiseen eka-tokaluokan opeen, joka on vanhoilla päivillään ottanut ja pariutunut uudelleen ja muuttanutkin. Jotenkin kummallista ajatella, että ihminen, jolla on aikanaan ollut hyvinkin iso rooli mun päivässä ja joka on kaikin puolin ollut varsin merkittävä hahmo alle kymmenvuotiaan elämässä, ei ole moneen vuoteen ollut mun ajatuksissa hetkeäkään. Ja silti se on siellä elellyt elämäänsä, ihan muina maikkoina, ja vieläpä ilmeisen menestyksekkäästi. Kauheasti ihmisiä, menneisyydessä, tulevaisuudessa, jotka pärjää mainiosti ilman mua ja mun ajatuksia. Hitusen musertava ajatus.

Töissä on jonkinasteinen salaliitto taas käynnissä. Radiosta ei kuulu mikään muu kanava häiriöttä kuin NRJ. Eilen illalla olin ihan oikeasti valmis sekä järsimään ranteeni auki että työntämään lyijykynällä jotkut kalvot korvista rikki etten kuulis enää kahdeksatta kertaa Dixie Chicksien vihalaulua TuplaWeelle tai Pinkin itsesaastutuskehotusta.

Huomenna on vapaapäivä. Kiitos, elämälle kiitos.