IRC-Galleria

Mä keksin tänään analogian, joka kiteytti mun olotilan täydellisesti. Se on ehkä hieman korni, mutta aion laittaa sen silti tähän aivan pystypäin. Mä olen näet myös vähän lakannut piittaamasta.
Jonkun erityisen, oikeasti erityisen tärkeän asian tai ihmisen (ehkä juuri ennen kaikkea ihmisen) brutaali yhtäkkinen menetys vaikuttaisi olevan sukua jonkun läheisen kuolemaan. Mä en tässä koppavasti väitä, että tietäisin sillä lailla menettämisen tuskasta mitään ja rinnastaisin omahyväisesti ihmissuhteen riiston ihan oikeasti kuolemaan. Puhun periaatteen tasolla, asioiden aiheuttamien tuntemusten samankaltaisuudesta. Tuntuu epäreilulta ja kestämättömältä, ettei asiantilasta saa valittaa saati neuvotella, eikä oikeastaan mikään ole omissa käsissä. Pitää vain tottua, vaikka se poissaolo tuntuisi jatkuvana jomotuksena, jopa kovemmin kuin läsnäolo koskaan.
Mutta se varsinainen analogia tulee tässä: tuntemukset, joita moinen emotionaalinen väkivalta herättää, muistuttavat uimaanopettelua. Mille tuntui, kun ensi kertaa tipahti (tai tipautettiin) altaan syvään päähän ilman kellukkeita. Miten valtaosan aikaa se oli puhdasta kauhua ja kuolemanpelkoa: vettä henkitorvessa ja kloorinmakua kielellä, hengenhaukkomista ja maitohappoja jäsenissä. Kuitenkin silmänräpäyksen mittaisten tuokioiden ajan sitä saattoi välähdyksenomaisesti tajuta, miten tässä elementissä kuuluu olla: sai vedestä otteen, onnistui polkemaan itsensä pintaan, vetäisemään keuhkot täyteen. Se hurja, maaninen riemu, joka noista hetkistä syntyi, oli jotenkin täysin suhteetonta ja paniikinomaista; sitä ei lainkaan vähentänyt tieto sen väliaikaisuudesta.
Tänään on ollut tuollainen päivä: kävelen sillä sillankaiteella eikä edes tuule. Fakta kuitenkin on, että niitä päiviä tulee vielä. Niitä päiviä, jolloin vain sukeltaa eikä pääse pintaan saakka. Niinä päivinä pitää kävelläkin jäykästi hieman etukumarassa, koska sisällä tuntuu jatkuvasti sille kuin joku koettaisi tyhjentää kehoa jälkiruokalusikalla kaivertamalla. Niinä päivinä ei jaksa välittää mistään muusta, kuten kaupassa käymisestä tai käytöstavoista.

Mä olen dramaattinen, myönnän sen auliisti. Moni hillitympi ihminen saattaa pitää mua jotenkin ylenpalttisena ja ehkäpä emotionaalisesti pidätyskyvyttömänä. Tästä pääsemmekin päivän toiseen teemaan, tunteiden aitouteen. Keskusteltiin tästä tänään ystävän kanssa kahvikupposen yli: mä olin juuri lukenut jostain naistenlehdestä, kuinka joku oli pitänyt aina ohjenuoranaan jonkun (masentavaa epätarkkuutta, eikö totta?) kehittämää mottoa. Sen moton idea oli kutakuinkin se, että ainoa mihin tässä maailmassa kannattaa luottaa on omat tunteensa, sillä kaikki muu saattaa olla vain jonkun toisen valetta. Mä en ihan varauksetta allekirjoita tuota tuollaisenaan, mutta idea on musta kuitenkin aika hieno. Kuinka usein sitä tulee väheksyneeksi toisten ihmisten reaktioita ja tunteita, niitä tulee kenties pidettyä falskeina, yli- tai alimitoitettuina tai mahdollisesti jopa täysin väärinä. Ne on kuitenkin mitä oletettavammin sille ihmiselle sillä hetkellä täysin tosia ja ainoita merkkaavia juuri silloin, ja sitä pitäisi osata ja tajuta kunnioittaa.

Sitten viittaan vielä nopeasti omaan taannoiseen kirjoitukseen siitä, kuinka miehet ovat pohjimmiltaan yksin ja kartatta tässä maailmassa. Samuli Koiso-Kanttila tiivisti sen uudessa Olivia-lehdessä täydellisesti: "Mies on ollut kuin 22 watin pora, sen pitää toimia. Jos se prakaa, niin paska juttu." (Olivia 1/07 maaliskuu). Juuri tästä mä puhuin.

Ja loppuun vielä kaksi lainausta: ensimmäinen kirjasta, jota en uskonut niin hyväksi kuin väitettiin mutta oli sitä kuitenkin; toinen mieheltä, jonka lyyristä neroutta en voi kylliksi suitsuttaa. Molemmat paljastavat mun kuohun ytimen tarkalleen.


"Ehkä on niin, että sitä vain törmää ihmisiin ja että kaikki riippuu siitä, millä lailla he pompahtavat törmäyksen jälkeen kauemmas."
- Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito


Siin' on helvetisti järkeä,
et on koko ajan ikävä.
Helvetisti järkeä.

- Zen Café: Helvetisti järkeä