IRC-Galleria

Kuulin sen äsken, kun katsoin vahingossa Voicea. Muistin taas, miten paljon siitä biisistä pidänkään.
Toinen, mikä on soinut mun päässä ihan nonstoppina viime päivät, on Tiktakin Satuprinsessa. Mikshän.

Mä huomaan, että mulla ei tässä vaiheessa elämää ole yhtään oikeaa intohimoa. Siis asiaa, jonka puolesta viitsisin pitää palopuheita, jota tekisin kellon unohtaen ja täydellisesti uppoutuen, jonka puuttuminen jättäisi paikkaamattoman aukon muhun. Ehkä juuri se on mun suurin ongelma.


Satuprinsessaa sä oottaa saat
vaikka päivies päähän,
koskaan et sellaista löydä.
Satuprinsessaa ei ollutkaan,
vain pieniä hyviä hetkiä,
jotka sä itsekin kai nyt näät

- Tiktak: Satuprinsessa

Onnistuin oikein kimpaantumaan tänä aamuna töissä ensimmäistä kahvikupillista onnellisena haistellessani ja perhejulkaisu Seuran tuoreinta numeroa lehteillessäni. Kyseinen aviisi oli sitten ihan mennyt urhoollisesti julkaisemaan Kostiaisen Pasin äijäily-testosteroni-moottoriöljypäissään kirjoittaman jutun Monster Jam -autoista. Tai no, "autoista". Tuhovälineiksi mä niitä kutsuisin, tai ehkäpä ääliömäisyyden multihuipentumaksi, jos oikein kriittiseksi heittäytyisin. Kerrassaan käsittämätöntä, sanoisin jopa uskomatonta: näinä päivinä, kun ilmastonmuutos on noussut kahvipöytäkeskusteluihin ikuisen sään päivittelyn rinnalle, kun kaikki itseään kunnioittavat ihmiset osallistuvat ilmastotalkoisiin - vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan, julkisesti tai salaa: Kuosmiksen on turha pudistella päätään siellä - , kun lentomatkailukin on miltei kriminalisoitua ja SUV:n omistaminen merkki junttiudesta entisen "paalua on niin ettei paskalle taivu"-statuksen sijaan. Näinä päivinä. Miten on mahdollista, hän kysyy, miten on mahdollista, että a) Suomeen tuodaan moinen typeryyden riemuvoitto ja b) joku väsynyt ja nuhruinen koko perheen viikkolehti vielä tekee siitä jutun, jossa faktat tunnustaen mutta niistä viis veisaten körötellään hirviöauton kyydissä, posket geenimanipuloitujen omenien lailla hehkuen ja adrenaliini suonissa vonkuen?
Ne autot kuluttaa 4,5 litraa bensaa sadalla. Metrillä. Oikeasti. On se nyt jumalauta kumma.
Miten yksikään täysissä järjissään oleva aikuinen ihminen voi olla piittaamatta TUON VERTAA mistään? Mä en tässä ole vaatimassa, että jengi muuttaisi jurttiin Nuuksion metsiin ja alkaisi kukin viljellä ja tappaa omat turnipsinsa ja sterilisoisi itsensä ja puolisonsa jotteivät epähuomiossa lisääntyisi ja liikakansoittaisi maata. Musta olis vain mukava nähdä ton kaiken propagandan ja jeesustelun ja julkisen sädekehän kiillottamisen oikeasti johtavan johonkin. Vai onko todella niin, että ihmisen pitää saada sitä omaa jälkikasvua, omista kupeista versonutta verta ja lihaa, että se tajuaa ettei tämä meno voi jatkua - tai jos jatkuu, niin mun lapset ei koskaan tule näkemään aurinkoa eikä saraheinää eikä saimaannorppaa eikä piru vie paljon mitään muutakaan?
Samaan vitutuksen maksimointiin menee sitten seuraavakin. Joko mun talossa asuu ihan käsittämättömän yksinkertaista ryhmää, tai sitten taas kerran niitäkään ei juurikaan kiinnosta. Mutta siis kuinka vaikeaa on aikuisen ihmisen tarkistaa ollessaan kippaamassa sitä Kotipizzan laatikkoa paperiroskikseen, muovista hedelmäpussia biojäteastiaan, vittu telkkarinraatoa sekajätteisiin, että onko se sallittua vaiko kenties ei. Siltä varalta, että oma järki ei sitä ihan spontaanisti sanoisi, niitten laatikoiden kannessa on ihan eritelty kuvaus siitä, mitä niihin tulee työntää ja mitä ei. Onko liian iso ponnistus? Missä kohtaa informaatioketju katkeaa? Mä jotenkin vielä voisin käsittää, jos joku egoisti olisi sitä mieltä että on liian haasteellista ja rankkaa lajitella jätteensä (jotka on ihan itse omin käsin jaksanut kaupasta kotiin laahata ja napaansa ja ties minne muulle änkeä) ja tumppais ne kaikki sekaisin sekajätteisiin: mutta jos vastustaa kierrätystä, niin voisko protestoida vaikka 100-lehden tekstaripalstalle tai jonnekin muualle salaliittoteorioiden Kultaiseen Kirjaan tai vaikka George W. Bushin kuumalle linjalle? Se, että kostoks lataa kaiken irtaimen muovisen ja lyijystä tehdyn ja radioaktiivisen ylijäämänsä biorodeen, ei varmaankaan palvele ketään.
Mä en ihan oikeasti voi ymmärtää. Mitä helvettiä, kysyy hän; mitä helvettiä?

Okei, luin sen jutun. En oo just lähettämässä mitään pahoitteluita mihinkään suuntaan aiemman lausuntoni johdosta. Perez Hiltonin sanoin: "Joo, käy tosi sääliksi niitä, kun on niin vaikeaa olla todella rikas." Siis joo, onhan se henkilökohtaisella tasolla todella traagista kun mieli murtuu, mutta miksi meidän muiden pitäisi kiinnostua siitä? Siksi että se mies on Ville Valo, tietysti.
Lisäksi Samuli Knuuti, jota suunnattomasti toimittajana ihailen (vaikka se livenä onkin kovin laimean ja pahantuulisen, hieman ylikasvaneen brittipopparin näköinen ja sen äänikin narisee) ja joka on kirjoittanut muutamia niin helmiä lauseiksi, että olen leikannut niitä lehdistä ja teipannut peilinreunaan kotona, on jotenkin hukannut otteensa tämän artikkelin suhteen. Ehkä se ihailee Villeä niin kovasti. Ehkä se haluaa kunnioittaa yksilön draamaa. Ehkä sillä on vain ollut huonompi päivä. Oli miten oli, mä petyin.
En tiedä. Ehkä mulle antoi suhteellisuudentajua samasta lehdestä lukemani juttu parisuhdeväkivallasta Suomessa (jonka muuten on kirjoittanut toinen valtava suosikkini, Anu Partanen). Sen toiseksi viimeinen kappale kuuluu seuraavasti: "Joskus kun minä istun illalla Naisten linjalla ja kuulen puhelimessa naisen itkevän voipuneena, sydäntäni suorastaan kivistää, niin kovasti haluaisin pystyä halaamaan naista ja sanomaan 'minä suojelen sinua'. Tuntuu irvokkaalta, että minä, ventovieras ihminen, ajattelen niin, mutta että ihminen, jonka pitäisi olla naiselle se kaikkein läheisin, jonka pitäisi todella haluta suojella naista kaikelta ja rakastaa tämä onnelliseksi, onkin naisen satuttaja."
Menin ihan kananlihalle ja aloin vähän täristä. Ja tulin ajatelleeksi, että väkivaltaakin on niin kovin monenlaista.

Mulla on alahuulessa iso vekki, jonka puraisin siihen epähuomiossa viikonloppuna. Se ei parane ollenkaan, kun puren siihen koko ajan uudelleen ja se on kovin kipeä. Au au.

Loppuviikolle on luvassa mukavia ohjelmanumeroita. Se saa välimatkan viikonloppuun tuntumaan lyhyemmältä. Puhumattakaan kaikista niistä mun ohjelmista, jotka alkaa.
Kyllä mä luulen, että tästä tulee vielä kelvollinen syksy. Kaikesta huolimatta.

Elämä ihmisten keskellä on uskomattoman epäloogista. Pitäisi olla aito, muttei kannata olla naiivi - sitä paitsi jos on aito, on tolkuttoman vaikeaa olla nokkela ja muodikkaan ironinen. Mun mielestä vain koskaan, koskaan ei tulisi olla rangaistavaa sen, että luottaa johonkuhun: toisaalta sokea luottamuskin on vain tyhmää. Miten täällä oikein kuuluu elää?

Mä olen näköjään lähtenyt tänään töihin siten, että vasemmassa jalassa on kirkkaan- ja oikeassa vaaleanpunainen Superstar. Huomasin sen vasta iltapäivän ollessa jo pitkällä. Toivottavasti sitä pidetään vain harkittuna tyylikeinona, kantajana kun on kuitenkin tällainen vanha keikari ja style blender.

Ville Valo on jälleen kerran uransa huipulla. Hurjan kätevää, että jos bändillä on meneillään muuten vähän hiljaisempi kausi, niin uutta levyä pukatessa voidaan muuttaa käteiseksi kärkihahmon mielenterveysongelmat. Mun on ihan oikeasti kamalan vaikea uskoa, että nämä annetut haastattelut - jokaisen itseäänkunnioittavan julkaisun uusimman numeron kannessa - olisivat essentiaali osa paranemisprosessia. Ehkä artisti katsoo, että faneilla ja maksavalla yleisöllä on oikeus tietää? Jos näin on, voisiko tiedottamisen suorittaa jotenkin hieman intiimimmällä tavoin, kuten vaikkapa verkkosivuillaan tai jotain? Kutsukaa mua kyyniseksi, mutta mun mielestä kyseessä on jälleen kerran pyrkimys pönkittää Villen myyttistä androgyynin ja elämälle liian hauraan taiteilijan rappioromanttista kuvaa - toki jos se samalla myy muutaman levyn, ei sekään haittaa. Baby join me in paycheck cashing point.
Tässä on nyt se vaara, että lukaisen tuoreen Imagen näkökulman aiheesta, ja otan sanani takaisin sekä lähetän kyynelin sinetöidyn anteeksipyynnön suoraan Villen edustajalle. Mut hei, mä tykkään elää reunalla. Vähän niinkö Villeki. Ehkä huomenna alan viillellä itteeni aanelosilla.


And I don't believe in what you do
and I don't believe in what you say
I don't believe in you
You gotta pay the price if you wanna play

- Lenny Kravitz: Pay for Play

Viime päivinä naispuolisten ystävieni kanssa käymieni keskustelujen perusteella sanoisin, että liikkeellä oleva miesaines on valtaosin heikkoa, paikoin jopa luokatonta. Mä en nyt puhu siitä, että niitä komeita, rikkaita, älykkäitä, hauskoja, pitkiä, tummia (tai kaljuja), urheiluauton omistavia ammattilaisurheilijoita ei riitä kaikille: kyse on vähimmäisvaatimuksista. Päätelkää itse, ovatko ne utopistisia.
Haussa olisi siis vapaa, mutta sitoutumiskykyinen ja -haluinen yksilö: tämä halu ei kuitenkaan saa olla miestä ajava tekijä niin, että tämä on päättänyt ihastua naiseen jo ennen ensimmäisiä treffejä; aikuinen, itsenäisesti ja tietoisesti ratkaisuja ja valintoja tekevä persoona, joka uskaltaa elää itse ja osaa kantaa vastuun omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään; mies, johon voi luottaa ja joka kykenee luottamaan; ihminen, joka osaa käyttäytyä ja vähintäänkin huomioida ympäröivän maailman ja sitä asuttavat kanssaihmiset.
Kaikki huumorintajut, seksijutut, ulkonäkö- ja omistussuhdeseikat, varallisuus, ammatillinen kunnianhimo, harrastukset, lemmikit ja allergiat, ex-vaimot ja lasten lukumäärät - merkittäviä asioita nekin, mutta vasta toisella sijalla. Oikeastihan haussa on siis ensisijaisesti ihminen: ihminen, joka kykenee välillä ottamaan sen päänsä omasta p*****stään ja avaamaan silmänsä.
Onko liikaa vaadittu?

Egotripin puoliakustinen versio Gösta Sundqvistin Rin-Tin-Tinistä on muuten fantastinen.

Kaipausta on vaikea käydä järjellä selittämään. Merkillistä, sillä sen voi helpostikin purkaa osiin ja antaa niille nimet; listata asiat, joita kaipaa.
Yhteinen joutilaisuus: ettei tarvitse tehdä mitään, eikä tarvitse tehdä sitä yksin. Että on puhelinnumero, johon voi soittaa, kun ei keksi muuta tekemistä eikä oikein ole sanottavaakaan. Että voi ojentaa käden ja koskettaa, ihan vähän vain, ihan ohimennen vain.
Että on tottunut näihin pieniin asioihin eikä oikein muista, miten ilman niitä oltiinkaan.
Mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä hankalampaa mun on päästää irti.

Tänä aamuna tunsin voimakasta halua jatkaa punaviinin ja viskin juomista. Se meni onneksi ohi.

Mä en pelkää elää yksin. Mua pelottaa ajatus siitä, että kuoliskin yksin.


Mua kuunnellaan,
olen karannut kai jostakin laitoksesta
taikka kysymys on suuresta huijauksesta
Mua kuunnellaan,
en avaudu enää kenellekään
jos se vie näin syvään ikävään
- -
Liidän niin kuin lokki, vapaa, vapaa, vapaa
olen lähtemään mut jään koska kaipaan ikävää

- Ismo Alanko: Nuorena syntynyt

Elokuun yöt on merkillisen turvallisia kulkijalle: kun ympärillä on pimeää mutta lämmintä. Tuoksuu vielä kesälle, mutta ilmassa on jo syksyn aavistus. On hiljaista muttei äänetöntä, luonto ei enää ole hedelmällisen kiihkeää kuin keväällä, valon vuoksi ylikierroksilla kuin kesäkuussa, helteen uuvuttamaa kuin heinäkuussa.

Ainoan hyväksytyn syyn olla kenen tahansa kanssa millä tahansa hetkellä missä tahansa maailmankaikkeudessa pitäisi olla se, ettei juuri silloin haluaisi enempää olla missään kenenkään muun kanssa. Kaiken vähäisemmän pitäisi olla riittämätöntä. Pitäisi voida haluta, pitäisi voida vaatia: paljon, ja saada enemmän. Pitäisi uskaltaa haluta kylliksi, ja olla tyytymättä vähempään.

Pitäisi voida olla itselleen uskollinen: Kjell Westön sanoin vetää persoonansa ympärille rajat ja sanoa tässä olen minä, tästä en tingi. Pitäisi uskoa itseensä ja vaistoihinsa, pitäisi osata erottaa minä muista.
Pitäisi uskaltaa.

Ni sellast vaan, et miten onkin niin, että kun tulee yöllä kotiin sudennälkäisenä ja haluaa siis syödä, niin joku Tyyne on piilottanut eväät ja syönyt kaikki sulatejuustot? Reilua, sanoisin.

Kyllä mun nyt täytyy sanoa että kyllä mun nyt täytyy sanoa. Kerta kaikkiaan.
En mä yleensäkään ihmisistä noin niinkuin joukkioina piittaa, mutta kun mä koetan katsoa australialaista keppien päässä tapahtuvaa akrobaattista tanssia eduskuntatalon edessä, ja koko vitun Kerava koettaa kinkeää itseään mun takaa kaupungin rientoihin, niin saatan sanoa rumasti. Miten olis... ainiin, tai ei sittenkään mitään.

Masentavaa huomata, että muutaman kuukauden poissaolo kaupungin kärkimestoilta luo välittömästi tilaa nobodyille. Ihan järkyttävää. Pitää alkaa taas käydä baarissa ja vallata oma tila takas. Sano EI! yhdentekevyyksille! Just do it! Hyppää! HYPPÄÄ!

Polkupyöräily humalassa lienee rikoslaissa rangaistava teko: muistan kuulleeni joskus asiasta nimeltä tankojuoppous. Hyvin mä vedin: en ajanut kenenkään päälle, en edes osunut mihinkään kiinteään. Enkä soittanut kenellekään, vaikka tiedätte että mieli teki: oon niin aikuinen, etten lähetä edes terveisiä minnekään; en, vaikka asiaa olis ainakin kantakaupungin liepeille sekä erääseen lähiöön.

Huomenna on oikeasti mentävä ja vaadittava meille se, mikä meille kuuluu. Tästä tuu muuten mitään.

Mä säteilen jotain vastavirtaa kaikkia elektronisia laitteita kohtaan. Mä olen ihan oikeasti saanut kahteen eri puhelimeen soittoäänen vaihdettua edes koskematta niihin luureihin; tietokoneet niin umpisolmuun ettei niitä saa edes buutattua; mä olen hajottanut latureita, kassakoneita, viivakoodinlukijoita, pysäköintiautomaatteja; jopa pullonpalautusautomaatti herjas mulle kerran kun olin syöttämässä siihen puolentoista litran jaffapulloa että "liian pitkä esine!" valojaan välkytellen. Kaikilla on jokin kyky, mulla on tämä. Harmi etten koskaan saa vaikka pankkiautomaattia silleen sekasin että se alkais syytää mulle seteleitä tai mitään muutakaan oikeasti hyödykästä.
Syy miksi tilitän sitä tässä, on jälleen kerran varsin henkilökohtainen ja arkielämää haittaava. Mun puhelin on kolme viime päivää käyttäytynyt täysin ennalta-arvaamattomasti: se menettää kentän ihan huvikseen, sammuilee omia aikojaan (ja kyse EI ole akun loppumisesta tai muusta triviaalista), se ei saa lähetettyä viestejä perille eikä toimita kaikkia mulle saakka, se ei osaa soittaa tiettyihin numeroihin ekalla vaan herjaa ensin jotain käsittämätöntä ja-niin-edelleen. No. Tänä aamuna se sitten ilmeisesti tartutti sen mun kotiläppäriin: kahdesti vartin sisällä se täysin odottamatta otti ja tilttas, siis sammui kokonaan. Se oli seinässä, eli akku ei loppunut, enkä mä koskenut vahingossa virtanappiin tai painanut epähuomiossa ctrl alt deleteä samanaikaisesti tai muuta mänttiä, mitä joku hifisti siellä jo taatusti ehdottelee. Se vain sanoi tsum ja meni pimeäksi. Kyllä se sitten taas käynnistyi ihan nätisti pyydettäessä uudelleen, mutta siinä vaiheessa erittäin kiinnostava mesekeskustelu oli jo piloilla ja ajatukset sekaisin. Että onko nyt hyvä mieli sitten niin.

Mua jostain syystä jännittää ihan kamalasti. Hermostuttaa, että sataa enkä voikaan laittaa tänään hametta ja sandaaleita ehkä vikaa kertaa tänä kesänä ja mennä katsomaan taidetta ja juomaan PuKaa. Tämän hermostuksen johdosta päädyin ostamaan Kampin K-kaupasta amerikkalaisen, hävyttömänhintaisen Almond Joy -suklaapatukan: aina hyvä ratkaisu ihmiseltä, joka käytännössä vihaa kookoshiutaleita ostaa patukka, joka käytännössä koostuu kookoshiutaleista. Maku oli kyllä ihan ok mutta se suutuntuma ei ole kiva, eikä niitä hiutaleita jaksa kaivella hampaanvälistä ja ties mistä kielen alta.
Onneksi Kuosmis ja ulkona näyttäytyvä aurinko saivat mut hieman tyyntymään, ja nyt olen jo melkein zen jälleen. Vaikka vieläkin mulla on masussa perhosia ja silmissä vauhkon eläimen katse. Lisäksi puhun helvetin kovalla äänellä ja niin nopeasti, että sanat kompastelevat toisiinsa enkä ymmärrä itsekään itseäni.

Mulla on vain koko ajan nälkä. Ja taas mun piti sanoa jotain muutakin, mutten muista mitä. Otsikko on siis India.Arien biisistä Brown Skin.
Kilin kolin. Olis jo ilta. Nyt.