IRC-Galleria

Mitä ihmettä tässä maassa yhtäkkiä tapahtuu? Satunnaisten ohikulkijoiden puukotuksia, panttivankidraamoja, koulusurmia... Ei tästä ihan näin Amerikkaa ollut kai kenenkään tarkoitus tehdä. Miten kukaan uskaltaa enää tehdä lapsia tällaiseen maailmaan?

Suuren maailman pelottavuuksien sattuessa mä olin siis katsomassa nykäriä, ja tässä mun huomioita täniltaisista stygeistä:
- mun on vaikea katsoa Simon biisejä, koska jotenkin näen kaikissa niissä tanssijoissa vain sen, ja siksi se liikekielikin alkaa näyttää juuri sille tyypilliselle. Onneksi mulla oli asiantuntija mukana, joka kertoi mulle että kyse on vain nykäritrendeistä, ei jonkun tietyn koreografin kädenjäljestä.
- illan toisesta biisistä mä sain jotenkin päässäni teemaksi kolmiodraaman, kas kummaa. Mieleni huojeni, kun seurueen muut jäsenet olivat tulleet täsmälleen samaan lopputulokseen kukin tahollaan. Illan tyhjentävin kommentti tuli äidin suusta: "mä siinä ensin ihmettelin, että mitä toi kundi pyörii tuolla lavalla kuin puolukka, mutta sitten mä tajusin: sehän oli ihan sekaisin niitten naisten välillä.". Naulan kantaan, äiti. Raastavinta antia puolestaan oli kyseisen teoksen (Ina Christel Johannessenin Something Spooked the Horses, toim. huom.) kukkienpoimintakohtaus: miten kaksi ihmistä voi pyrkiä periaatteessa täsmälleen samaan päämäärään niin eri keinoin, toinen vaalien, toinen tuhoten - kumpikin hyvää ja herkkää tavoitellen ja yhtä ymmällään sen kaiken edessä.
- katsojan huomio suuntautuu väistämättä ulkotanssillisiin seikkoihin, kun lavalle esim. rikotaan lasipullo osana esitystä. Sen jälkeen kaikki energia menee siihen, että kuiskii kämmeneensä "Tule pois sieltä! Varo jalkoja!" ja pidättää hengitystään "lasinsirujen" rusahdellessa liki alastomien tanssijoiden alla.
- Valtteri on edelleen mielettömän ihana. Voiskohan Simo hommata mulle sen numeron?

Nyt pitää mennä kaivamaan verkosta lisää tietoa Jokela massacresta.

Kuinka monta kertaa voi pettyä ihmiseen, josta välittää? Kuinka monta kertaa voi pettyä itseensä? Montako kertaa jaksaa uskoa turhaan? Montako pyytämätöntä uutta tilaisuutta jaksaa antaa? Montako tyhjää arpaa pitää raaputtaa saadakseen edes sen pienimmän voiton? Montako sammakkoa ennen prinssiä? Kuinka monen yön unet pitää olla valmis menettämään? Kuinka monta pitkää toimetonta päivää pitää olla valmis kuluttamaan?
Kuinka monta, ennen kuin viimein uskoo ja ymmärtää päästää irti?


Why should it be so bad to be bad,
When it's so hard to be anything at all?
And why does everyone seem to forget
What it's like to be all alone
- As soon as they
Have got someone, no it's no fun
It makes me wanna vanish and die
Maybe I'll throw all my clothes
Into a waterfall
And sit and spy while they all cry
- You get so silly when you're lonely
And you think that you're the only
Who say:

I hope that someone's gonna call
And tell me this night is over
`Cause I wanna start living my life
Before I get much older
Well, I hope that someone's gonna call
And tell me this night is over
`Cause I wanna start living my life
Before I get much older

Maybe you all would consider it a joke
If I say that I hate myself
But now and then
When I look into the mirror
All I see is a big mistake
-And wouldn't you
Well, I just wanna be fun
Just wanna be the one
Who makes you smile
Well, I just wanna believe
That I could be something to someone
- Am I the only one around here,
Who's not gonna live my life in fear?

- The Ark: Tell Me This Night Is Over

Jos meillä on olemassa lakeja ja pykäliä asioista, sanotaan nyt vaikkapa kiinteistöjen julkisivumainoksista, on myöskin viranomaisia, jotka näitä lakeja valvovat. On täytettäviä kaavakkeita, toimitettavia liitteitä ja poikkeuslupa-anomuksia. On palvelunumeroita, joihin soittamalla saa vastaansa nauhoitetun tiedotteen kahdeksasta uudesta numerosta, jossa kenties vastaa joku ihminenkin joka kuun kolmas perjantaiaamu kello 07.42-07.48 ja tällöinkin vain, mikäli satut soittamaan anonyymista puhelinkioskista keskeltä itäisen kantakaupungin vilkasliikenteisintä tietyöaluetta yhdellä jalalla seisten ja toista kättä natsitervehdykseen ojentaen. Niin ja tämän lisäksi pitää vielä muistaa tunnussana, jonka saa poikkeamalla henkilökohtaisesti salaiseen virastoon, jonka sijainti paljastetaan eräällä nettisivustolla kuva-arvoitukseen piilotettuna ja jonka aukioloajat ovat suoraan laskettavissa piin likiarvosta ja osuvat meidän ajanlaskuumme suunnilleen yhtä taajaan kuin lottovoitto suomussalmelaiselle imagokonsultille.
Taas kerran, kanssakansalaiset: eihän tämä voi olla näin! Miten ihmeessä länsimainen sivistysvaltio voi olla näin kerrassaan byrokraattinen ja etten sanois brezneviläinen. Miten on mahdollista, että näiden virastojen viralliset viranhaltijat, -omaiset tai -sijaiset eivät tunnu itsekään osaavan auttaa hämmentynyttä kansalaista pykäläviidakossa ja se ainoa, joka tietää asioista jotain, ei vastaa puhelimeen puhelinneuvonta-aikanaan? Ei tämmöinen peli vetele, ei tämä käy.
Mä en halua soittaa Rakennusvalvontavirastoon enää kertaakaan. Koskaan.
Loppuun vielä lainaus suoraan Wikipediasta, koska emmätiedä, musta tää jotenkin hassusti tuntui sopivan tähän:

"Kafkan teosten ilmapiiri on synkkä ja teemoina ovat useimmiten käsittämätön ahdistus, vaino ja irrallisuuden tuntu. Päähenkilöt ovat usein kyvyttömiä toimimaan haluamallaan tavalla. Esimerkiksi romaanissa Oikeusjuttu heijastuu Kafkan hienovarainen satiiri virkavaltaistunutta yhteiskuntaa kohtaan. Päähenkilö joutuu nimettömän oikeusistuimen eteen, jossa hän ei edes tiedä, mistä häntä syytetään. Kerronnassa mielettömät tapahtumat, jotka unenkaltaisessa kirjallisessa todellisuudessa ovat kuitenkin ymmärrettäviä, yhdistyvät kiduttavaan kykenemättömyyteen ja uhriosaan.
Kafkamaisuus on siis kuviteltavissa kasvottomaksi byrokratiaksi tai yleiseksi hegeliläiseksi vieraantumiseksi nyky-yhteiskunnasta. Tavaratalouden lait näyttäytyvät vieraalta yksilölle, vaikka kyseessä onkin ihmisten toiminta. Vieraantuminen aiheuttaa sekä valtiollisen koneiston että kansalaisyhteiskunnan näkymisen ylitsepääsemättömänä luonnonlakina, joka asettaa toiminnalle ylitsepääsemättömät reunaehdot kuten fysiikan laitkin."

Vietettiin eilen rva Taalasmaan kanssa lähiö- / kulttuurilauantai. Räntäsateessa tapahtuneen tuulipukuisen vuorenvalloituksen, päiväsaunan ja itseaskarreltujen burgereiden jälkeen läksimme länteen, ottamaan haltuumme Espoon aarteen, WeeGee-talon. Onnistuimme vieläpä hankkimaan itsellemme henkilökohtaisen kierrosoppaan, mikä teki taiteeseen tutustumisesta entistäkin antoisampaa.
Henkilökohtaisesti mä pidin aika lailla Annette Messagerin saduista, mytologiasta ja leikistä ammentavasta pehmolelunykytaiteesta: musta oli muun muassa mainiota havaita, miten groteskille näyttää nyljetty pehmoeläin ja kuinka monimerkityksisille ilmassa leijuvat tummat karvatupsut voivatkaan vaikuttaa, puhumattakaan niistä monista feministisistä tulkinnoista ja konnotaatioista, joita sen teokset etsimättä herättävät. Sen Casino-teos oli oikeasti sellainen, että sitä olisi voinut katsoa väsymättä tunteja, vähän kuin tulta tai merta; Keräilijän salattuun huoneeseen (?) puolestaan olisi halunnut mennä sisälle, tutkimaan ja kääntelemään kaikkea, lukemaan läheltä.
Dalí sen sijaan. Melkoisen epämiellyttävän oloinen tyyppi, etten sanois. Siis kun mä en ole tätä ennen osannut yhdistää sitä oikein muuhun kuin surrealismiin, valuvat kellot ja se kummallisenmallinen hajuvesipullo - eikä ilmeisesti moni muukaan. Mutta sehän ei suinkaan ollut mikään linjakas surrealisti, vaan pikemminkin sellainen opportunisti (tässä käytän sanaa oikein, sen sanakirjamerkityksen mukaisesti), aallon harjalla ratsastaja, joka kokeili vähän kaikkea, teki sitä mikä kulloinkin on ollut pinnalla ja juhlittua, oli sanalla sanoen populisti. Ei siis suinkaan mikään tinkimätön oman näkemyksensä esilletuoja, vaan teknisesti osaava jäljittelijä, trippailija, joka eli taiteilijamyyttiä todeksi ja teki sitä, mitä hänen itse itsestään luomansa karikatyyrin kulloinkin odotettiin tekevän. Ainoa asia, joka muhun sen elämässä ja teoksissa todella teki vaikutuksen, oli sen kuolema: se riutui hengiltä sen rakkaan kuoltua ja lopulta siis kuoli itsekin, runollisesti sanottuna siihen kaipuuseen. Ei lopultakaan mikään elämää suurempi ihminen, vaikka sen taide sitä ehkä ainakin kuvataiteen koko kentälle olikin.
Ja ne, jotka tässä vaiheessa kummastelevat, etten ole hehkuttanut vielä lainkaan The Arkin mahtavuutta ja Olan ihanuutta kerrottakoon, että me myöhästyttiin. Seppo oli pannut ne soittamaan jo ysiltä, mä en ollut varmistanut aikataulua etukäteen ja me nähtiin vain neljä viimeistä biisiä koko setistä. Seurauksena oli niin valtavan paha mieli, niin iso pettymys ja niin suuri turhautuminen, että asian valjettua mulle koko karmeudessaan olin oikeasti purskahtaa itkuun keskellä Mannerheimintietä. Eikä mulla vieläkään ole oikein välineitä käsitellä tätä.


Who doesn't long for someone to hold
who knows how to love you without being told
somebody tell me why I'm on my own
if there's a soulmate for everyone

- Natasha Bedingfield: Soulmate

Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon.
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita.
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin.
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää.

- Dave Lindholm: Pieni ja hento ote

Sanoi K. tänään. Mä uskon että se kyllä tietää, osaahan se myös taitella Cessnan mainoslehtisestä. Molempiin suuntiin kulkevan sellaisen.
Muutenkin vietin tänään aivan liikaa aikaa K:n, J:n ja T:n välimaastossa, huonon läpän ristitulessa. Mulle ne on kyllä aika nätisti, kun tietävät että mä osaan sekä tuijottaa, manata että tyhmäillä ne suohon koska tahansa. Tai no, K. ei ehkä tiedä mutta se on itsekin tavallisesti niin pihalla, ja T. on mun läsnäollessa liian puissa edes yrittääkseen mitään. Eli ehkä se riittää, että J. pysyy aisoissa.
Mutta siis eikö ole hieman kohtuutonta, että ihmisen oltua töissä 12 tuntia se joutuu ensin matkustamaan Ruoholahteen hakemaan autoa, sitten suhaamaan halki iltaöisen Helsingin, ja omille tutuille kulmilleen päästyään vielä kuluttamaan 45 minuuttia etsien pikkuruista, ihan pienenpienenPIENTÄ parkkipaikkaa vain? Ja lopulta, löydettyään sellaisen, suorastaan mitättömän pienen (mutta Pesoselle aivan passelin) ja ihan vain vähäisen laittoman parkkipaikan, se joutuu taapertamaan vielä arviolta puoli kilometriä kotiin? Voisinkohan mä tehdä jatkossa niin, että aitaisin tuolta kadulta, oikeastaan suoraan mun oven edestä olis tosi hyvä, niin sellaisen parkkikohdan että aina kun Pesonen noin kerran kuussa on mun luona yökylässä, mä saisin sen suoraan siihen eikä tarttis miettiä ja sompailla? Varmaan voisin, ja voisin vieläpä askarrella siihen sellaisen melkein aidonnäköisen liikennemerkin, joka sanois että juuri mulla on ilmainen parkkeerausoikeus siihen paikkaan, ja muilta se maksais jotain miljoonia kymmeneltä minuutilta.
Aukoton suunnitelma.

Vanhan sanonnan mukaan suru puolittuu, mutta ilo tuplaantuu jaettaessa. Toinen sanonta tietää, että murheen kantaa yksinkin, mutta riemuun tarvitaan kaksi. Lapsena mä olin sitä mieltä, että moiset tulokset saa vain joku laskutaidoton juntti, joka ei tajua mistään mitään. Nykyään ymmärrän onneksi vähän paremmin.
Ilo ja riemu on usein sellaisia, että niitä on hurjan vaikea pitää sisällään. Ne ryöppyää helposti yli ja ne haluaisi jakaa mahdollisimman monen kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä saa pidettyä itsellään eikä suuta soukalla. Surutyöstä puolestaan suurin osa on joka tapauksessa sitä pään sisällä tehtävää, ja sen luonteeseen sopii sellainen sisäänpäinkääntyneisyys ja vaikeneminen muutenkin.
Onni on siis tärkeää päästä jakamaan. Toisinaan kuitenkin, jos onni on laadultaan sellaista hieman poikkeuksellista tai joidenkin mielestä kyseenalaista, saattaa olla äärimmäisen piinallista koettaa valita niitä ihmisiä, joiden tietää voivan iloita kanssaan tuomitsematta. Silloin ilo saa kummallisia, taittuneita sävyjä, eikä sitä voi varauksetta suitsuttaa kaikille kuuntelemaan suostuville. Tällainen onni usein vie joltakulta toiselta jotain pois, vähentää hänen onnellisuuttaan, vähän kuin rakastuisi väärään tai kiellettyyn tyyppiin. Silloin tunteet saavat seurakseen syyllisyyttä, eikä ilo ole enää niin puhdasta. Onko väärin olla onnellinen jonkun toisen kustannuksella?
Sillä mikään ei ole yksinäisempää kuin joutua iloitsemaan vailla seuraa.

On asioita, jotka pitää sanoa ääneen tehdäkseen ne näkyviksi. Sanat ikään kuin antavat niille lihan, ja näin ne on ihan pakko kohdata.
On asioita, joiden julkilausuminen helpottaa ja huojentaa oloa. Ne saattavat olla sellaisia, että ne ovat olleet kaikkien tiedossa tai ainakin aavistuksissa pitkään, mutta kun niistä aletaan puhua, ne muuttuvat aavistelusta todellisuudeksi eikä niiden ympärillä tarvitse enää hiiviskellä tiettyjä aiheita vältellen.
Sitten on asioita, jotka kenties ovat edellisen kaltaisia, ainakin jonkun asianosaisen päässä, mutta joiden ääneen sanomisesta ei koidu mitään hyvää: ne kenties paljastavat sanojastaan jotain niin pientä, noloa ja epämiellyttävää, että ne olisi paras jättää sinne alitajuntaansa sen sijaan, että työntää ne maailmaan muiden ihmeteltäväksi. Pahimmassa tapauksessa ne loukkaavat jotakuta toista ja kenties saattavat hänet arvelluttavaan valoon vähintäänkin omissa silmissään. Laimeimmillaankin ne tuhoavat jotain sanojastaan. Yleensä ainakin yhdelle tulee paha mieli, ja monet tuntevat itsensä typeriksi. Vaikka tarkoitus olisi ollut hyvä, lopputulema ei sitä siis tosiaan ole.
Olisi suurenmoista, jos olisi viisautta erottaa nämä asiat toisistaan.

Olisi myös suurenmoista pystyä muistamaan, että on miljoonia tapoja nähdä maailma, elää tätä elämää, olla, eikä yksikään niistä ole toista parempi saati arvokkaampi. Pitäisi osata nähdä eroavaisuudet rikkautena eikä suinkaan häiritsevinä poikkeamina.
Pitäisi osata olla työntämättä nenäänsä joka asiaan. Tärkeintähän kai on, että me kaikki olemme onnellisia?
Seuraava blogimerkintä aiheesta Onni on jo mietittynä...


You ought to know: just because youÂ’re full of it
it doesnÂ’t mean that youÂ’re the shit
So take a good look at me
Now, hereÂ’s some good advice:
Try some manners, fuck-face!

- The Ark: Rock City Wankers

EN TULE FACEBOOKIIN! EN! EN! EN!
Ei sillä, ettenkö arvostaisi lukuisia saamiani kutsuja, maanitteluita, vaatimuksia - saati niitä esittäneitä ihmisiä. En silti tule, kiitos vain.

Mä olen aina miettinyt, voiko hammashygieniatuotteiden jatkuva tuotekehittely ja todella suuren budjetin mainostaminen olla kannattavaa. Mun on jotenkin vähän vaikea uskoa.

En voi kylliksi hehkuttaa jumppaamisen ihanuutta. Oi sitä lihaskivun autuutta! Hien suloaromia! Terveellistä ruokaa vaativaa nälkää! Mulla on NIIN ollut ikävä tätä.

Lauantaina on The Arkin keikka. Mä olen odottanut sitä niin kovasti, etten viikkoihin ole oikein voinut kuunnellakaan mitään muuta. Olispa se hyvä, toivon kamalan kovaa että se olis hyvä.

Toisinaan sitä haluaa uskoa, toivoo ja on melkein varma siitä, että kun ajattelee jotakuta, tämä ajattelee takaisin. Yhtä kovaa. Se saattaa olla arka, hauras toive, melkein kuin pyyntö: ole mun, edes vähän aikaa, edes ajatuksissa.
Joskus se käy toteen, joskus sen saa kuulla olevan juuri niin kuin tuskin uskalsi toivoa sen olevan. Sellaisina hetkinä ihan kaikki tuntuu olevan mahdollista. Sellaisina hetkinä on haavoittumaton.
Sellaiset hetket riittävät, mutteivät koskaan kyllin pitkälle.