IRC-Galleria

Pauliina 8.lk


Tutkin vaaleanpunaista vauvamuistoni-kirjaa. Sivut olivat jo kellastuneet. Äiti oli kirjannut ylös painoni, pituuteni ja ensihymyni. Käänsin sivua ja silmiini osui 4-vuotiaana tekemäni piirros. Vaikka siitä olikin kulunut jo reilusti yli kymmenen vuotta, muistin selvästi päivän, jolloin sen piirsin.

Satoi vettä ja minulla ei ollut mitään tekemistä. Yritin leikkiä pikkuautoilla, mutta sekään ei sujunut. Yritin vakoilla isosiskoani ja hänen parasta kaveriaan, mutta he huomasivat sen. Ja minä sain kuulla kunniani: Äiti käski minun mennä huoneeseeni ja pysyä siellä siihen asti, kunnes hän olisi saanut imuroitua. Mutta minäpä en huoneessani pysynytkään. Karkasin pois. Me asumme edelleenkin tässä samassa kaupungissa, jonka torialueelle silloin juoksin. Minä tunsin olevani petetty, kukaan ei välittänyt minusta. Minä olin aina vain tiellä. Voitte varmasti ymmärtää, miten se sattui nelivuotiaan pikkupojan sydämeen. Niin minä sitten juoksin torilla ja kiertelin kojuja. Luulin erästä naista äidikseni ja tartuin hänen takinliepeeseensä. Nainen kääntyi ja ärähti minulle: "Kakara, mitä sinä teet?" Silloin vasta tajusin, kuinka minun äitini oli reilu, eihän äiti edes huuda minulle mitään noin kamalaa. Minulla oli ikävä äitiä ja siskoakin vähän. En nähnyt ketään tuttua. Minua pelottikin. Kyyneleet alkoivat pian valua pitkin poskiani. Nyyhkytin ja sopersin huuliltani äitiä. Lippalakkini oli vinossa päässäni, mutta se ei silloin haitannut. Kyynelten sumentamin silmin katsoin ympärilleni. Miksei kukaan auta, vaikka he näkevät, että olen pieni ja aivan yksin? En minä tuolloin sitä niin tajunnut, mutta muistan kyllä, kuinka sitä ajattelin. Silloin huomasin. Torin laidalla seisoi tuntemani eskarilainen tyttö. Pari vuotta minua vanhempi. Jostakin kumman syystä juutuin katsomaan häntä. Kyyneleet lakkasivat tulemasta, ja voinpa väittää, että silmäluomenikaan eivät liikahtaneet. Itkusta punertavin silmin minä tapitin tuota kultakiharaista tyttöä. Siinä samassa muistin, että eilen äiti oli lukenut minulle iltasaduksi Prinsessa Ruususen. Yritin pinnistellä muistiani ja mieleeni tuli se, kuinka prinssi herätti Ruususen hänen satavuotisesta unestaan pitkällä suudelmalla. Juuri sellaisen suudelman olisin halunnut antaa tuolle "prinsessalleni". En kyllä yhtään pysty muistamaan muuta kuin että suukon olisin halunnut antaa. Hänen hiuksensa ja silmänsä loistivat niin kauniisti. Heräsin tuosta unenomaisesta tilasta, kun tyttö lähti juoksemaan. Sydämeni oli murtua, kun huomasin, että häntä vastassa oli poika. Paljon isompi kuin minä. Hän tarttui prinsessaani kädestä ja he lähtivät käsi kädessä pomppien minusta pois päin. Lasittunein silmin katsoin, miten hänen kiharansa loistivat auringossa. Katsoin, miten he viimein katosivat ihmishälinään. Ja niin, tässä vaiheessa sydämeni oli jo peruuttamattomasti kappaleina, palaset pitkin toria heitettynä. Siltä minusta silloin ainakin tuntui.

Palattuani kotiin ja saadessani kuulla, että minua oli niin kovasti kaivattu ja että minusta oltiin oltu huolissaan, unohdin ihastukseni melkein kokonaan. Olin ylpeä siitä, että juuri minua oli niin kovasti kaivattu. Hymy pysyi huulillani tasan siihen asti kun äiti kantoi vaaleanpunaisen muistokirjani eteeni ja avasi sen sivulta, jossa luki: "Prinsessakokemukseni". Silloin minä aloin itkeä, sillä mieleeni tuli Prinsessa Ruusunen ja sitä kautta toritapahtumat. - Älä itke, äiti sanoi lohduttaen, sinun olisi vain pitänyt piirtää siihen. Ethän taas vain muistanut sitä, että Pirre-täti ja Appe-setä ostivat sinulle vahingossa tyttöjen kirjan?, äiti kyseli minulta.
-Ei se mitään haittaa, ei kannata itkeä, äiti selitti, minusta sinun tämän päivän karkaamisesi oli melkoinen prinsessakokemus. Voisit vaikka piirtää siitä.
Niinpä minä sitten otin värikynät käteeni ja piirsin. Piirsin kieli keskellä suuta ja äiti oli iloinen saadessaan minut rauhoittumaan. Äiti lähti keittiöön ja minä piirsin. Nelivuotiaan taidoillani piirsin kirjaan. Äiti palasi ja katsoi kummastuneena teostani.
-Mikä tuo on, onko se isosisko, hän kysyi.
-Se on mun ikioma Plintsessa Luusunen, minä sanoin ja hymyilin valloittavinta hymyäni.

Nyt olen minäkin jo lukion toisella luokalla. Viime keväänä prinsessani kirjoitti ylioppilaaksi. Siihen asti näin hänet joka päivä kymmenen vuoden ajan kulkevan koulusta kotiin, kulkevan koulun käytävillä, kulkevan iltaisin keskellä kaupunkia, käsi kädessä hänen oman prinssinsä kanssa, joka en valitettavasti ole minä, kanssa. Vaikka olen nyt jo ymmärtänyt, että minä en milloinkaan tule kuulumaan hänen elämäänsä, voin aina unelmoida. Ja vaikken minä ole hänen prinssinsä, on hän minun prinsessani torin laidalla. Mutta tiedän varmasti, että löydän prinsessan, joka ei ole torin laidalla, vaan minun rinnallani ja sydämessäni.