IRC-Galleria

saavuin suomeen tiistaina puoli kuudelta aamulla. tuntui ihan omituiselta. matkustaessani linja-autolla lentokentältä helsingin keskustaan katselin toisilla kaistoilla virtaavia kulkuneuvojonoja ja mietin, että siinä niitä nyt on: autoja täynnä suomalaisia ihmisiä. rekisterikilvet juorusivat "fin fin fin fin" ja tienvarren mainokset huusivat "suomen halvin autokauppa" ja "tule sinäkin edullisille ostoksille. "mää oon suomessa!", toistelin ääneen ja yritin uskoa itseäni.

näiden kolmen suomessa viettämäni päivän aikana olen piinannut läheisiäni ikuisilla kertomuksillani norjasta. norjassa sitä ja norjassa tätä, norjassa näin ja norjassa noin. olen paasannut norjalaisten ylevistä luonteenpiirteistä ja tehnyt selväksi, että me suomalaiset olemme vain viinaanmenevää luuserikansaa. oon idiootti. kaivan omaa hautaani ja odotan, että muut heittäisivät minut sinne. kunhan vain jaksan haukkua suomalaisia tarpeeksi kauan niin eiköhän joku vodkahuuruissaan nakkaa minut lopulta sinne kuopan pohjalle!

luultavasti muutan norjasta takaisin suomeen syksyllä. ajatuskin siitä saa mut huonovointiseksi ja palan kurkkuun. tulen kerta kaikkiaan surumieliseksi. olen koettanut vakuuttua siitä, että on aivan normaalia palata kotiin. olen yrittänyt ymmärtää, että palaaminen ei tee minusta huonompaa tai heikompaa ihmistä. haluaisin syödä lapsellisen kuvitelmani yksin pärjäämisestä vieraassa maassa ja vahvuudesta ja omatoimisuudesta ja kaikesta siitä paskasta, jota mielessäni hahmottelen yötä päivää, mutta en kykene siihen. sen sijaan märehdin tuota suurta kuvitelmamälliä kuin jälkeenjäänyt lehmä kesälaitumella, eikä se ole mikään kaunis näky! useimmat ihmiset eivät käsitä valintaani palata takaisin. heidän mielestään minun pitäisi hyödyntää hieno mahdollisuus paremmin ja jäädä norjaan lopullisesti. pahinta on, että olen heidän kanssaan samaa mieltä. miksi teen päätöksiä, jotka popsivat sieluni kuin halvan makkaran?

kotona on muutenkin tosi outoa olla. yhtäkkiä mun ei tarvitsekaan olla koko aikaa yksin. eilen me tehtiin kotihommia oikein olan takaa: pestiin pyykkiä, imuroitiin ja kuurattiin lattioita ja vessanpönttöjä. siivoaminen tuntui melkein hauskalta, kun tehtiin porukalla. kysyin äitiltä, että montako paula-vanukasta saan syödä yhteen menoon (olin syönyt siinä vaiheessa kaksi). ei äitiä kiinnostanut montako paula-vanukasta minä syön, koska olen aikuinen, mutta oli silti mukava kysyä.

saunan lauteilla kuollutta ihosolukkoani kynsillä raapiessani tunsin olevani tosisuomalainen. heitin hiton kovat löylyt ja pesin hiukset herbinalla. herbina on suomalainen tuotemerkki. kun pesee hiukset herbinalla niin tuoksuu ihan suomalaiselta. sellaiselta suomalaiselta, jolla on aina kesä ja mökki ja puusauna ja puuro hautumassa hellalla ja pieni näpsä tai terhi rannassa. sellainen suomalainen kulkee paljain varpain nurmikolla ja pelaa juhannusyönä erän afrikan tähteä.

meillä oli ala-asteella koulussa ruokalistalla pehtoorin perunalaatikkoa. nii-in, pehtoorin! muistan vieläkin miltä annos pehtoorin perunalaatikkoa näytti punaisella muovilautasella, jossa oli tuhansia naarmuja niin että se vaikutti jo melkein harmaalta. maitoa ei koulussa voinut juoda, koska "hyi sehän on ihan lämmintä, ties kuinka kauan se on siinä jo seisonut", mutta peltimukiin kipattuun veteen pystyi helposti kuvittelemaan miedon raudanmaun. että kävihän se niinkin.

minä en osaa olla lestijärvellä tulematta pohjattoman nostalgiseksi. kaikella tuntuu olevan joku suurempi merkitys ja paikka mun sydämessäni. siihen tunteeseen voi oikeasti pakahtua.

en minä vieläkään täysin ymmärrä, että todellakin olen kotimaassa. en vieläkään tiedä paikkaani maailmassa. mutta tiedän, että heimoani minä rakastan.