IRC-Galleria

Ei enää tiedä onko unessa vai hereillä,
hulluutta joka kauheudessaan alkaa
lopulta kertoa totuutta kaikesta,
siitä mikä ensimmäisenä menikään
väärin, turha sitä todellisuutta enää
on yrittää turruttaa, kun näkee
kaiken sen kauheuden yhä vaikka
kuinka viimeisiin ehjiin suoniin
kirjottaisi vaihtoehtoisen totuuden.

Ei enää tiedä onko unessa vai hereillä,
hulluutta joka kauheudessaan alkaa
lopulta kertoa totuutta kaikesta,
siitä mikä ensimmäisenä menikään
väärin, turha sitä rivatrileilla enää
yrittää turruttaa kun porukalla
tähän suohon lopulta hukutaan.

Vaikka ne rumia onkin niin ei sanoilla tunnu olevan kasvoja,
ne kaikuu korvissa aamuyön harhaisina tunteina,
kertovat surusta ja vihasta että ei voisi unohtaa.
Niinhän se on mennyt jo vuosia mutta sen
kasvot ei koskaan vanhene, vaikka omat
kuinka olisi kalpeat ja väsyneet.. se elää
kuin jokin apaattinen riemu, varmasti
nauraisi pihalle, mutta miten siitä menisi
kun oven tilalla on metri betonia.

Kiellä itsesi ja huuhdo turhaan rauhottavia viinalla alas,
todista jotain parempaa tarinaa ihmisille mitkä
ei välitä kun tulet aamulla vatsahuuhtelusta takas,
mistä sellaiset ikinä alunperin löytyikään,
ehkä syyksi että saisi sääliä itseään kaatokännissä.

Hokemassa uusia lauseita kirjoitettuna vanhojen päälle,
piti olla temppeli mutta oli vain kasa lautoja
kasattuna heikolle jäälle,
lisää reseptejä, lisää stigmoja kuin niillä olisi
tarkoituksensa, muotti johon ei ikinä sopinut,
veitset pullot purkit ja piikit luvatussa maassa
jonka mätään yläkulttuuriin ei oppinut,

Kulkemassa loputtomassa apokalypsissa,
ajattomuudessa etsimässä viimeistä totuutta,
hetkeen kun viimeinenkin viha muuttuu itsetuhoksi,
sieluiksi kadotettuina valheidensa taakse,..
uskoonsa joka tekee niistä hyviä kun kylpevät
raiskattujen uhriensa veressä.

Eksyneenä narkoosin puuduttamaan loputtomaan uneen,
olla vapaa vain että saa elää typeryytensä vankina,
kieroutuneita totuuksia kun haluaisi kuolla vaikka
pelkää lopulta loppuaan.. kuin se virtaisi milleinä
suoneen yhä nopeammin ja ennen pimeyttä
olisi kait hetken lämmin.. ehkä olisi hetken ehjä.

Maailmanlopun kulkiessa hitaasti aina vain lähemmäksi,
katsotaan sitä seinien läpi, aivan kuin sillä olisi väliä,
loppuun poltettuina sieluina etsimässä kuolemaa,
viikon ralli, pari päivää unta ja uudestaan vain,
nääntyneinä yltäkylläisyydessä istumassa kasvokkain.
Maanisdepressiivisyyden todellinen luonne, mikä se on,
pitäisikö nauraa, selvinpäin ja kuin piriä pari grammaa,
diagnoosista toiseen, yksi yö suljetulla ja uloskirjaus
uusi uljas avohoito, kattopalkki ja kourassa hirttonaru.

Rakentamassa uutta maailmankuvaa lääkityillä aivoilla,
muistikuvat kadonneina, ei muistoja viimevuosista,
ehkä kaikki on vain harhaa, traumaoireita ja vihaa,
katsomassa peilikuvaa että voisi siihen hukuttautua.

Varjo on miestä aina isompi, nyt ei vain tiedä kumpi,
kuin jokin sielun pakkohuutokauppa, surullista,
räkäistä naurua tajuta sen ironia,
Valaistuakko joogasta vai opiaateista..?

Olla olemassa nähdäkseen jonkinlaisen totuuden,
onko se kirjoitettuna tähtiin vai pelkkä valhe,
ympyrän kiertämisen sijasta kävellä suoraan,
houreista usvaa, oodi hulluudelle.

Leikkimässä Jumalaa kadotettuna moderniin utopiaan,
kasvot muovia, ajatukset lentäviä luoteja,
serotoniinit taivaissa tansimassa kohti narkomaniaa,
matkalla taivaalliseen kadotukseen.

Kulkemassa unesta toiseen, viikoista vuosiin,
lisää valheita, mätänevä hymy kipulääke kuosiin,
nauramassa veitsen terä vasten kaulaa,
päättämässä kuka saa seuraavaksi nauraa..

Olemassa kuolemaa varten, palvomassa sitä
verivana valuen pitkin mätänevää kättä,
rukoillen että saisi olla sylissä lämpimässä,
saisi olla elossa, olla tähti taivaalla.