IRC-Galleria

Viimeisetkin elämän rippeet kaivettu alle routaisen maan,
noustakseen vielä täyttämään maan, luomaan sen uudestaan,
sytyttämään sen palamaan radioaktiivisena hornana,
paikaksi missä murhamiehet ja roistot saa olla Jumalia,
torakat ja skorpionit olla niiden kissoja ja koiria.

Nimettömänä raatona galaktisessa joukkohaudassa,
jossa sama päivä toistaa itseään vuodesta toiseen,
luksushelvetissä jota kaikki niin janoaa,
jotain mikä on aina yhä lähempänä,
huippu mistä ei pääse enää kuin alas.

Unissasi kuljet täällä kun juomme itsemme hautaan,
täynnä kipua, täynnä toivoa,
sanoissamme ollaan yhä täällä.
Valehtele veljellesi, tapa äitisi,
hetken ollaan kannettu oikeutta.
Kun verellä sirppi viimein kiilloitetaan,
sanat voi elää uudestaan.

Kulje lävitseni kuin sekava uni että saadaan herätä ehjinä,
olla muuta kuin kopioita, ei vain virheitä taulukoissa,
tainnuta uneen kuin jälkeen miljoonan yön,
jotta saisin herätä onnellisena.

Aina kuolleempi kuin eilen, aina vain,
hulluus kulkee ruttona päässä,
kantaen askeltaan eteenpäin,
elää väreinä ja näkyinä, elää viikkoina ja päivinä,
kiroa vain nimesi ja kohtalosi,
me ollaan silti lähekkäin.

Sä oot se pilleriharhainen joka me kannetaan nukkumaan
joka saatanan päivä,
et välitä vaikka maailma palaa sun ympärillä,
kuljet samaa saatanan narkoottista usvaa,
vaikka meillä on sua ikävä.

Epäonnistuneen utopian lapsina saamme kasvaa,
kuolleiden puiden hedelminä sadamme maahan,
kunnes kivetytään graniitiksi.
Juovutaan lupauksista ja valheista,
palvotaan irvistäviä naamoja,
vahvoja johtajia vailla selkärankaa.

Pesit verellä mieleni, kuin kaikki olisi vain sanoja,
nyt ne näkee lävitseni laumana aaveita,
samaa harhaa viikoista toiseen,
käskevät parantumaan, johonkin mieleen iloiseen,
pesevät tuhkaksi kaiken lopunkin,
jääpiikiksi kuolevan järjen,
täällä kuin olisin ollut eilen.

Liian kiire rikkoa että unohtaa miten korjata,
tuoda elämän takaisin kuolevaan lihaan,
pelastaa sen tältä hulluudelta,
rakastaa sen takaisin eloon,
ei ole paljoa siitä jäljellä mutta se kyllä
viedään silti, pikemminkin nyljetään irti,
kunnes tarttuu sen ytimeen kiinni,
päästy on nyt turhien ihmisten masoleumiin,
mätänemään alle sammaloituvan kiven,
kunnes nimet haihtuu olemattomiin.

Minusta on tullut tekojeni hinta,
Se mikä makaa lattian hukkuessa vereen,
Pestäkseen itsensä sillä että kuolleet
Voisi elää taas,
Olla sana mikä poistaa tuhon,
Jotain mikä tuo kaiken takaisin.