IRC-Galleria

Pesit verellä mieleni, kuin kaikki olisi vain sanoja,
nyt ne näkee lävitseni laumana aaveita,
samaa harhaa viikoista toiseen,
käskevät parantumaan, johonkin mieleen iloiseen,
pesevät tuhkaksi kaiken lopunkin,
jääpiikiksi kuolevan järjen,
täällä kuin olisin ollut eilen.

Liian kiire rikkoa että unohtaa miten korjata,
tuoda elämän takaisin kuolevaan lihaan,
pelastaa sen tältä hulluudelta,
rakastaa sen takaisin eloon,
ei ole paljoa siitä jäljellä mutta se kyllä
viedään silti, pikemminkin nyljetään irti,
kunnes tarttuu sen ytimeen kiinni,
päästy on nyt turhien ihmisten masoleumiin,
mätänemään alle sammaloituvan kiven,
kunnes nimet haihtuu olemattomiin.

Minusta on tullut tekojeni hinta,
Se mikä makaa lattian hukkuessa vereen,
Pestäkseen itsensä sillä että kuolleet
Voisi elää taas,
Olla sana mikä poistaa tuhon,
Jotain mikä tuo kaiken takaisin.

Kadotettuna vuosiin ne päivät millä oli merkitystä,
kouratolkulla pillereitä ettei olisi niitä ikävä,
vaikka kaikki haihtuu ympäriltä ne ei ikinä katoa,
ei ole niiden kauneutta pahempaa kirousta.
Ei aika ole parantunut näitä haavoja,
vaan se on kuin tulehdus niiden ympärillä,
syömässä sen terveenkin lihankin,
kummittelemassa alitajunnan pimeällä perällä

Halusivat voittajan mutta saivat jotain muuta,
liukuhihnan sijasta kasan ruosteisia ruuveja,
osaavat pyytää osaamatta antaa,
eikä mikään lahja ole tarpeeksi arvokas,
ei ikinä riittäisi että lopussa arkkunsa kantaa.
Myydään mahdottomia unelmia,
jotain mistä ei mikään ole omaa,
lainoihin hukkumalla voi leikkiä Jumalia.
Saavutukset on niin tekevinään meistä ihmisiä,
ilman niitä ollaan turhia loiseläimiä,
voittajia palvotaan ja häviäjille nauretaan,
kun kolikot kilisee tanssitaan ja nauretaan,
kun raha loppuu sillon itketään ja rukoillaan.

Maailma elää ympärillä,
kulkee huomaamatta ohitse sitä näkemättä,
on ollut kait jo päivän, ehkä viikkoja,
katatoninen harmonia on tehnyt silmistä lasia.
huumaattuna kemiallisista rajoittimista,
ei iloa eikä surua, vain pysähtynyt aika,
ei kuulu muiden äänet, vain oma nauha,
tanssii väreinä seinillä harmaan huoneen,
valvominen luonut sekavan tunteen.

Vankina korruptoituneen sielun sisällä,
lahjoittanut sille elämän tahtomattaan,
persoonallisuuksia toisensa jälkeen,
lisää epäonnistuneita protyyppejä,
kun vanhat on tulessa, on jo uudet tilalla,
aina miettii mikä vittu onkaan vialla,
traumoista kasattu sairas palapeli,
katsoo virnuillen peilistä joka helvetin aamu,
erä rulettia kun on taas uudet reseptit,
mudasta ylös, jospa tällä kertaa ei takas kaadu.

Luotu elämän korvikkeita kuin ne todella eläisi,
maalattuna sekaan jäätyneen todellisuuden,
kasattu miljoonasta sirpaleisesta mielestä,
varjoiksi jotka yrittää leikkiä ihmisiä,
harhailemaan kaduille puolimekaanisina zombeina,
etsimään viinaa ja huumeiden korvikkeita,
ne on niitä mitä osoitetaan sormella ja kuiskaillaan
jotenkin vaivautuneina.

Kursi mieleni kasaan kuin loputtomat tikit ensiavussa,
jotta jaksaisi uskoa elävänsä vielä yhden vuoden,
kulkea sumussa väittäen näkevänsä kaiken,
nousta tähtiin tietäen putoavansa.

Ei lähde pois säröt peilikuvasta, ei arvet vanhoista haavoista,
elävät kuin kaikki olisi ollut vasta eilen,
loputtomalla toistolla sama painajainen,
saa kysymään voiko tulla hulluksi jos on hullu
jo valmiiksi, syntynyt sellaiseksi,
elää ikuisesti omassa pienessä kuplassa,
kroonikkona mielisairaalassa.