IRC-Galleria

The Dark timesTorstai 04.01.2007 03:42

Masennusta on vaiketa huomata itsessään. Sen merkkejä ei halua tai pysty pistämään merkille jos on sellainen persoona, joka tahtoisi vain rypeä toivossa, innostuneisuudessa ja ilossa. Jotkut tahtovat sukeltaa masennukseen ja he toitottavatkin siitä alituisesti saadakseen sääliä ja huomiota. Itse tunnen jollain tavalla häpeää masennuksesta enkä koe muiden säälin auttavan minua tilani hoidossa ollenkaan. Tosin aikaisemmin luulin, etten koskaan ole masentunut vaan minulla on vain huonompia ja parempia aikoja, mutta säilytän aina tietyn perustavanlaatuisen elämänilon, toivon tulevasta. Myöhemmin huomasin, että syvempi suru ja alakuloisuus valtaavat minua samalla tavalla kuin muitakin ihmisiä, mutten vain tahdo kohdata sitä.

Minä siis kai olen masentunut. Aloin pistää merkille elementtejä, jotka yleisesti luetaan masennuksen oireiksi. Varmaan erityislaatuisinta omalla kohdallani on ruokahaluttomuus, josta en ole ikinä kärsinyt. Minähän syön n. joka toinen tai kolmas tunti proteiinipitoisen välipalan, jotta pysyisin lihoissani. Vaikka olen selvästi vähentänyt vähistä rahavaroista johtuen hiilihydraattien määrää ja laihtunut sen takia, olen pitänyt kyllä kiinni proteiinin saannista. Nyt ei oikeastaan huvita syödä. Ruoka ällöttää. Jopa kalapuikot ja ranskalaiset, joka on aiemmin ollut yksi lempiruoistani, ei maistu oikein miltään ja sen syöminen kestää tunnin. Syön kuitenkin väkisin, sillä en tahdo menettää painoa. Säilytän sentään lihani, niin minussa on edelleen edes ne, vaikkei muuta olekaan.

En pysty lukemaan pääsykoekirjaa, en tekemään töissä mitään, enkä edes katsomaan elokuvia, joka aiemmin on ollut yksi lempiharrastuksistani ja analysointi-intoni tärkein kohde. En seuraa uutisia, en siivoa vähimmässäkään määrin ja mikä pahinta, en yritä tehdä mitään, jotta taas tekisin jotain. Nyt ollaan siis päästy pisteeseen, jossa itsekeskeisyys, saamattomuus ja vain puhdas laiskuus vihdoinkin estävät lapsekasta mieltäni löytämästä iloa niistä ainoista asioista mitä teen. Tuttuun tapaan ne ovat täysin puulta tuntuva saliharrastus sekä merkityksettömien ja pinnallisten sähläyssuhteiden viljely siellä missä se vain on mahdollista.

Enhän aiemminkaan tehnyt mitään, mutta aikaisemmin se ei masentanut. Nyt tunnen ennenkokematonta yksinäisyyttä ja epävarmuutta paljon syvemmällä tavalla kuin teinivuosinani. Silloin epävarmuus liittyi lähes yksinomaan käsitykseeni omasta ulkonäöstäni ja siitä, miten en kelpaa kenellekään tai tarpeeksi monelle ja siksi minut on tuomittu olemaan yksin koska kukaan tai tarpeeksi moni ei oikeasti tykkää vaan he vain kelpuuttavat paremman puutteessa. Oikeastihan en edes tällaisena ihmisenä voisi seurustella koska haen vain huomiota, arvostusta ja ihailua enkä oikeasti tahdo tutustua kehenkään. Tämä senkin takia, että useimmat tapaamani ihmiset ovat nuorempia teinejä, joilla ei ole mitään sanottavaa ja suurimman osan ajasta minua kyllästyttää kuunnella heidän merkityksettömiä tarinoitaan ja ainoastaan heihin keskittyviä monologeja. Todellisuudessa ei ole kuitenkaan väliä onko kyseessä 4 vuotta nuorempi teini vai omanikäiseni ihminen, sillä en heitä siltikään osaa arvostaa tarpeeksi.

Yksinäisyys tuntuu nyt sellaiselta, että olen aiheuttanut sen aivan itse. Sanon, etten kaipaa mitään kestävää, mutta kyllä minä kaipaan. Ei sen tarvitse olla mallinmukainen laatikkosuhde, jossa asiat tehdään samalla tavalla kuin kaikissa muissakin huusholleissa. Kestävyydellä tarkoittanen yleisesti omaa kykyäni sitoutua IHAN MIHIN TAHANSA, oli se sitten pääsykoekirja, työtehtävät, säädyllisen asunnon ylläpitäminen tai mitä vain, johon pitää käyttää vaivaa pidemmän aikaa kuin päivän! Tahdon tasaisuutta, jotta voin itse sitoutua johonkin. En voi jatkuvasti muuttuvassa tilanteessa löytää mielenrauhaa, joka mahdollistaisi laajat projektit. Tämän vuoksi en voi myöskään jatkaa ikuista ristiretkeäni ja hakea monipuolisia kokemuksia joka puolelta(jota en tee muutenkaan, sillä ainoat kokemuksenihan ovat samat baarit, pään sekoittaminen sekä seksi eri tyttöjen kanssa).

Joudun luultavasti selviämään jatkossa pienemmällä rahalla koska en saa työstäni enää yhtä paljon. Tämä on luultavimmin hyvä asia vaikka nyt se pelottaa ja vituttaa. Mikäli joudun sitoutumaan tiukkaan budjettiin, opin siinä samalla edes vähän säntillisyyttä ja nöyryyttäkin. Nyt syön ulkona 3 kertaa viikossa enkä koskaan osta edes kolmen päivän ruokia etukäteen. Tärkeintä on kuitenkin se, että lopetan tyhjän ja typerän baareissa juoksemisen, joka huonontaa itsetuntoani, tuhoaa aivojani ja estää minua keskittymästä ideaaleihini, joiden totta vie tahtoisin määrittävän elämääni nykyistä enemmän.

Näin ei voi jatkua, mutta itseni tuntien se on hyvin mahdollista.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.