IRC-Galleria

Katsoin ensimmäisen kerran varmaankin kymmeneen vuoteen elokuvan The Hackers, josta silikoonisuu Angelina Jolie pompahti pinnalle, eikä yksi pienemmistä syistä varmaankaan ollut se, että Jolie on roolissaan harvinaisen hottia kamaa lyhyine hiuksineen ja reivikuteineen. Tyttö onnistuu muutenkin osassaan useimpia myöhempiä rooleja paremmin eikä hänen käsivarren paksuiset huulensakaan onnistu tällä kertaa edes ärsyttämään.

Informaatioyhteiskunnan uhkista kertovat ysärielokuvat ovat nostalgisuudessaan aina herkkua niille, jotka aloittivat tietokoneharrastuksensa tuolla vuosikymmenellä. Itsehän sain ensimmäisen koneeni 5-vuotiaana ennen 90-luvun alkua ja silloin kone oli edistyksellinen, 16-värin näytöllä varustettu Macintosh, jonka hienoin elementti 5-vuotiaasta oli erillinen mikrofoni. Jälkeenpäin ajateltuna oman äänensä kuuleminen uudestaan ja uudestaan ei ollut kovinkaan käytännöllistä tai kehittävää, mutta ehken vielä tuolloin ymmärtänyt sanelimen todellista merkitystä, kun en ollut nähnyt vielä ainuttakaan TV-sarjaa psykiatreista.

Koneessani ei ollut modeemia, joka on The Hackers -elokuvan keskeisin teknologinen vimpain. "Jos sinulla on modeemi, voit (mikäli taitosi riittävät) yhdistää koneesi vaikkapa FBI:n keskustietokoneeseen mikäli olet ensin ostanut graafisella käyttöliittymällä varustetun Hakkerointi -ohjelman, jossa ensin täytyy näpytellä näppäimiä oikein nopeasti ilman järkevää tai hakkeroinnin kannalta olennaista syyttä ja sen jälkeen painaa nappia "LAUNCH" tai "HACK". Tämän jälkeen eteesi ilmestyy hienolla 3D-piirtografiikalla varustettu kaupunkikuva, joka symboloi kovalevyn sisältöä. Nyt voitkin vain surffailla kaupungilla näpytellän näppäimistöä taas oikein nopeasti kunnes löydät talon, jossa vilkkuu sinisellä kansio "CONVICTED FELONIES" ja sieltä etsiä vaikka sukulaisesi tiedoston, joka tietysti avautuu eteesi graafisena lomakkeena kuvineen kaikkineen. Nyt voitkin muuttaa hänen rikosrekisteriään mieltymystesi mukaan kunhan muistat häipyä FBI-virtuaalikaupungista mahdollisimman nopeasti, sillä FEDUT jäljittävät sinut kahdessa minuutissa ja ovat kolmessa ovesi takana." Okei okei, tietenkin elokuva on tehty tavallisille kansalaisille miellyttäväksi ja viihdyttäväksi ja elokuvan pääasia on teema ja visiot. "Hakkerit" onnistuukin hyvin välittämään teknoyhteiskunnan uudet arvot, normit ja ennen kaikkea tyylin, vaikka sekin haiskahtaa jo hieman Prodigy - Music for the jilted generation -levyltä.

Hassuinta elokuvassa on tyylikkäälle jenkkipätkälle tyypillisimmät elementit. Hakkereista annetaan samaan aikaan erittäin asiantunteva, eristäytynyt, sisäsiittoinen ja oman kulttuurinsa parissa pitäytyvä kuva, mutta silti jokainen heistä tuntuu olevan sosiaalisestakin lahjakas, itsevarma ja ulkoisesti kaunis oman tiensä kulkija, joka nyt vain sattui saamaan geeneissään tiedon miten ohjelmoidaan viruksia ja tunkeudutaan sisään valtion tietopankkeihin. Ehkä elokuvan pointti onkin, että hakkerivat eivät ole tavallisia nörttejä, jotka ryystävät Joltcolaa, käyvät kerran viikossa suihkussa ja pystyvät korkeintaan sanomaan oman nimensä jos sitä kysytään Internetin ulkopuolella. Hakkerit ovat väärin ymmärrettyjä, kulmakarvansa nyppiviä Onlyn asiakkaita, joilla on palava halu käyttää maagista tietotaitoaan mihin tahansa mitä käsiinsä saavat. Onneksi heistä ei edes yritetä tehdä uuden ajan jeesuksia, joilla on "niinku oikeesti tosi painavaa sanottavaa maailmast, köyhyydest ja vaikka valaist."

Mikä Science Fictionissa viehätttää minua niin suuresti, että monet siinä esitetyt visiot, unelmat ja fantasiat ovat myös omia henkilökohtaisia unelmiani ja päämääriäni? Miettiessäni miellyttävintä utopiaa, mieleeni hypähtää aina Star Trek -sarjan perusasetelma. Aika, jolloin sodat, köyhyys sekä sairaudet on voitettu eikä ihmisiä enää aja eteenpäin alkeelliset tunteet kuten ahneus, kostonhimo ja itsekeskeisyys. Eriarvoisuutta ei ole enää nykyisessä muodossa, sillä ihmiset ovat omistautuneet itsensä ja koko ihmiskunnan kehittämiselle. Itse asiassa kaikki ponnistelevat parantaakseen muidenkin galaksissa ja mahdollisesti toisissa galakseissa asustavien elävien olentojen elämää. Sotia on tietysti vielä olemassa mutta ne liittyvät lähinnä muiden rotujen ristiriitoihin eikä esimerkiksi ihmisten keskinäiseen nahisteluun mitättömistä syistä.

Visiot, joissa ihminen voittaa itsensä ja heikkoutensa, täyttävät tajuntani toivolla ja ennen kaikkea mahdollisella toivolla. Ihmiskunnan yhtenäistyminen, uudenlaisten yhteisten ja kaikille keskeisten päämäärien luominen on joka tavalla toteuttavissa. Kansasta, ihonväristä, uskonnosta tai yhteiskuntamuodosta riippumatta voidaan löytää sellaisia yhteisiä lähtökohtia, jotka ajavat eteenpäin jokaista yksilöä ja yhteisöä. Usein scifikuvitelmat pitävätkin sisällään ajatuksen näiden näkökulmien tulemisesta yksilöllisen persoonan sekä myös koko ihmiskunnan tärkeimmäksi tehtäväksi. Tällöin sellaiset yhteisöllisyyttä määrittäneet seikat kuin uskonto, historia tai kansallisuus jäävät toissijaisiksi ja lopulta menettävät merkityksensä siinä muodossa kuin me nyt ne ymmärrämme. Minusta sellainen tulevaisuusnäkymä kuulostaa hyvin todennäköiseltä, sillä vanhakantaiset yhteisöt lähinnä vain erottavat ihmisiä sen sijaan, että toisivat heitä yhteen. Uskonto on varsinkin toiminut sotien ruutitynnyrinä koko ihmisen historian ajan ja sen hävittäminen yhteisöjen tärkeimpänä elementtinä, lienee olennaisimpia virstanpylväitä matkalla kohti parempaa tulevaisuutta.

Miten ihminen sitten voisi parhaiten ymmärtää yhteinäistymisen ja itsensä kehittämisen merkityksen ennen kuin on liian myöhäistä? Kuuluisassa scifisarjassa, Star Trekissahan potku persuksille tapahtuu avaruusolioiden toimesta. Tosin sekin potku toteutuu vain ihmisen oman kehityksen kautta. Tuhoisan Kolmannen maailmansodan jälkeen, joskus 2050 -luvun puolessa välissä, ihmiset ovat ripottautuneet pitkin jäljelle jäänyttä maailmaa eikä tulevaisuutta ihmiskunnalla näytä juuri olevan. Tiedemies Zefram Cochrane keksii ensimmäisenä ihmisenä poimumoottorin, joka mahdollistaa valoa nopeamman avaruusaluksen rakentamisen. Aluksen ensikokeilu on menestys ja alus kiitää hyperavaruuteen nopeammin kuin mikään ihmisten valmistama sukkula aikaisemmin. Samaan aikaan ihmisiä huomattavasti kehittyneempi rotu, Vulcanialaiset matkustavat linnunratamme poikki ja huomaavat poimumoottorista syntyneet poimujäljet. He lähtevät tutkimaan asiaa ja huomaavat jälkien johtavan maaplaneetalle, joka aikaisemmin on ollut liian primitiivinen Vulcanialaisten mielenkiinnon kiinnittämiseksi. Nyt he ovat kuitenkin huomanneet, että maa on kehittynyt asteelle, jolloin se on valmis ottamaan ensimmäisen yhteyden oman planeettansa ulkopuolisiin olioihin. Vulcanialaiset laskeutuvat maahan ja loppu onkin historiaa, tai siis tulevaisuutta.

Poimualukset mahdollistavat tähtien välisen matkailun muuttaen koko ihmiskunnan ja maan merkityksen, kun rakkaasta planeetastamme tulee esimerksi oivallinen kauppa- ja vierailukohde Vulcanialaisille ja muiden rotujen edustajille. Ihmiset alkavat toimia yhdessä kehittyen hurjaa vauhtia. Ihmisyyden luonne on muuttunut täysin, kun emme olekaan yksin vaan ainoastaan yksi rotu lukemattomien muiden joukossa. Perustetaan uudenlaisia maailmanlaajuisia liittoja, joiden avulla ihminen hävittää sadassa vuodessa sairaudet ja köyhyyden. Ihmiskunta panostaa nyt yhdessä ottamaan selvää universumista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Raha menettää merkityksensä, kun ulottuvilla on maailmankaikkeuden suurimmat totuudet. Ihminen ei enää pyri rikkauksien haalintaan vaan pikemminkin kehittymään paremmaksi, sivistyneemmäksi ja tietoisemmaksi universumista.

Toivoisimpa näkeväni tuon päivän. Se on minulle paljon todellisempaa kuin pikkuporvarillisen yhteiskuntamme elämän suurimmat ihmeet: päivätyö, avioliitto ja pentujen poikiminen.

Haluan kertoa kesästä kaikkea kivaa. Tahdon kuvailla paikkoja, tapahtumia ja hetkiä, jolloin tunsin iloa, jännitystä, yhteyttä itseeni ja nuoruuteeni, täydemmäksi tulemista, oman paikkani löytämistä ja muuta sellaista, joka käsitykseni mukaan on ominaista tämän ikäiselle. Sen sijaan tulen kuvailemaan pettymyksen, tympääntyneisyyden ja ennen kaikkea tyhjyyden tuntemuksia. Olen jauhanut samoista angstisanoista varmaan tuhat kertaa mutta niiden tuleminen yhä selvemmin näkyviin valon, toivon ja uudelleensyntymisen aikana, pistää vain taas miettimään kuinka järjettömän turhaksi voi itsensä tuntea.

Minulla ei edellenkään ole omia arvoja, joilla olisi jotain varsinaista merkitystä. Nappaan tilanteen mukaan uudet ja usein ristiriitaiset arvot, jotka useimmiten liittyvät siihen miten selviäisin itse mahdollisimman vähällä: pienellä päänvaivalla, työllä, omantunnontuskalla tai itseeni liittyvällä hankaluudella. Sellainen arvo on hyvä, josta on minulle hyötyä ja usein hyöty on sellaista, jolla tunnen hyvää oloa omasta fiksuudestani, solidaarisuudestani, näennäisestä epäitsekkyydestäni ja muusta hyväihmisyydestä. Olen olevinani kaikkea samaan aikaan, vaikken oikeasti ole mitään. Ainoa todellinen arvoni ja ominaisuuteni on siis narsismi, joka tulee näkyviin kaikessa mitä teen. Lopulta minulle tuntuu olevan läheistenikin onni yhdentekevää mikäli se ei vaikuta suoranaisesti omaan hyvinvointiini. Muussa tapauksessa voin olla ajattelematta heidän sairauksiaan, ihmissuhdeongelmiaan, taloudellisia ahdinkojaan tai muita elämän karikkoja ja elää ihan hyvillä mielin välittämättä ja sivussa heidän vaikeuksistaan.

En pääse millään irti elämäni täyttämisestä turruttavalla ulkokuorella ja viihteellä, jossa elän tyhjänä ja typerästi hymyilevänä hauiksena. Pelkästään mielikuvilla ja harhoilla on merkitystä ja tukeudunkin niihin joka ainut kerta kun tapaan muita ihmisiä. Luon osaksi tiedostamatta ja tiedostaen itsestäni käsityksiä, jotka liittyvät samaan narsismiin ja oletettuihin päämääriin siitä minkälainen tahtoisin olla. En siltikään tahdo olla mitään niistä. Tahtoisin taantua ja suorastaan mennä aikakoneella aikaan, jolloin olin 8-vuotias. Silloin olin oikeasti jotain aitoa ja myös tuntemukseni tuntuivat todella joltain.

Ennen odotin sitä hetkeä, jolloin pääsisin kirjoittamaan tuntemuksistani päiväkirjaan. Suorastaan janosin avata itseni ja päästää ulos kaikki mutkikkaat höyryt, jotka eivät niistä kirjoittamatta selvinneet. Huojennuin aina kun sain tuoda ulos maailmaan kaiken, joka minua vaivasi. Se oli sellainen luonnollinen jatkumo. Ajatuksia päässä, jotkin niistä sellaisia, jotka eivät kaivanneet käsittelyä, jotkut taas kaipasivat ja niistä kirjoitettiin.

Entä kun tulee hetki, jolloin kokee, ettei itsellä ole oikein mitään jaettavaa, sillä mitään kovin erityistä ei ikinä tapahtu? Kaikki pysyy samanlaisena, yhtä tavallisena, tympeänä ja mitäänsanomattomana. Ei enää koe, että olisi tarpeeksi moniulotteinen, jotta mitään erityisiä ulottuvuuksia voisi käsitellä. Kaikki vain menee aina samaa rataa eikä mikään oikeastaan kiinnosta. Ei jaksa keskittyä mihinkään, ei jaksa panostaa mihinkään, ei viitsi nostaa kättään tehdäkseen oikeastaan mitään mikä veisi eteenpäin tai kehittäisi. Saa aikaiseksi vain olemista ja saman turtuneisuuden jatkamista.

Muuttuu minullakin nämä mielentilat nopeasti. Ehkä vain toivoin hetken, että jotain uutta ja erityistä tapahtuisi.

Eilisestä illasta alkoi minun tasapainoinen tilani. Ensimmäinen pitkään aikaan. En ole ahdistunut eikä minusta tunnu, että sisimpäni repisi itseään useampaan suuntaan. En ole levoton vaan odottavainen, innostunut tulevasta. Minun ei tarvitse selitellä itselleni kaikkea käytöstäni tai puolustella laiskuuttani ja saamattomuuttani, vaikka ne ovatkin edelleen yhtä näkyvässä osassa kuin ennenkin. Tunnen jopa kevyttä harmoniaa minussa vaikuttavien voimien kanssa. Imen kevätaurinkoa ahnaammin kuin kukaan muu ja pidän olostani.

Me feels like a poop.

Voisikohan kaikki tunnetilansa tuoda esiin eurodancekappaleilla. Eli musiikin palasilla, jotka ovat useimmiten 90-luvulta ja pitävät sisällään tietyt tuolle halveksutulle ja pinnalliseksi kutsutulle musiikkityylille ominaiset elementit! No mä koitan! Muistakaa, että nämäkin valinnat ovat täysin riippuvaisia vuodesta ja ajanjaksosta, koska minä muutun ja niin muuttuvat myös mielialojeni valitsemat KAPPALEET!

Kun olen iloinen, kuuntelen Scatman John - Scatman koska siinä laulaa jo keuhkosyöpään kuollut elämäniloinen papparainen lyriikoilla, jotka kertovat söpösti maailmantilanteen epätoivoisuudesta ja ihmisten potentiaalista saavuttaa jotain hyvää ja kaunista, lähes mitä tahansa! Tästä biisistä tulee aina hyvä olo.

Lisää iloisen olon kappaleita löytyy Ice MC:ltä, joka on, ainakin 90-luvulla, erittäin huonoa englantia räppäävä, sittemmin Alexian taustajoukoissa tunnetuksi tullut artisti. Alexialta löytyy monia mahtavia kappaleita, mutta Ice MC:llä itsellään on todellisia iloisen addrenaliinipumppauksen helmiä. Yksi niistä on 'Give me the light' , jossa tämä Afrikkalaissyntyinen riimin räpäyttäjä kertoo rakkaan planeettamme epäkohdista ja epäoikeudenmukaisuudesta. Teema, joka näkyy hänen muissakin biiseissään vahvasti ja, joka saa aikaan kehossa oikean toivon ja riemun värinän. Värinä jatkuu kertosäkeistöön, jossa heleät naisäänet kehottavat tavoittelemaan valoa. Biisin vahva maailmanparannustunnelma saa yhtymään, joka kerta kun naisäänet haluavat ihmisten tavoittelevan valoa, toivoa, parempaa huomista, solidaarista maailmaa! I-HA-NAA!

Seuraavaksi vuorossa on Mandi - Oot mun vihree mies, jota epäilemättä halveksii tai vähintääkin se huvittaa 95% ihmisistä. Virnistänhän minäkin sille, mutta samalla se on myös suvaitsevaisuuden sanomaa levittävä lastenlaulu, jossa on tarttuva melodia ja Mandin jo vähän naismaista otetta saanut ääni. Mandin paras kappale ja pala suomalaista musiikkihistoriaa: "Sä oot mun vihree mies, Babylon faiv, sua etsii kai X-files ja FBI, mä humanoidin sain vieraaksein, mä sille peiton hain ja komeron vein"

Mandi - Koulubileet. "Hei Miia, mennää jo, Juuso varmaa on jo siel enkä haluu et se näkee Annin ennen mua....ÄLÄ UNOHDA SITÄ HUULIKIILLET TAI ÄIDIN LAUKKUU". WOHOO! On vuosi - 95, olen viidennellä luokalla ja valmiina lähtemään koko vuoden kuumimpaan kouludiseen, jossa kuulisin ja tuntisin eurodance-euforian ensimmäistä kertaa! Tämä kappale palauttaa todellakin suoraan sinne tanssilattialle miettimään tykkääkö B-luokan Miia musta! (Ei se tykännyt). "Koulubileet alkaa. On tosi nastaa, kun kavereiden kanssa bailataan. Koulubileet kutsuu nyt lattialle, värivalot hehkuu, on tunnelmaa"

Jatkan kun tuun baarista.

Olen edelleen samalla pääsykoekirjan sivulla kuin edellisessäkin päiväkirjamerkinnässä. On koko ajan helpompi ja helpompi jättää lukematta. Kertooko se siitä, että aihe ei kiinnosta vai siitä miten en pysty keskittymään lukemiseen ylipäätään. Jos kyse on mielenkiinnon puutteesta, niin kiinnostaako minua oikeastaan mikään aihe tarpeeksi ja jos taas en pysty keskittymään lukemiseen, niin johtuuko se siitä, että olen masentunut ja lamaantunut vai siitä, että olen liian typerä lukemaan.

Olen miettinyt, että jos suuntaisin kuntosaliin antamaani energiaa henkisiin ponnistuksiin, voisin ehkä saavuttaakin sillä osa-alueella jotain. Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että kuntosali ei voi olla pois henkisestä kehityksestä vaan se pikemminkin auttaa keskittämään mielen paremmin oman tarkoituksen löytämiseen. Vähän niin kuin Zen-soturillakin. Tyhjentäessäni salilla mieleni ja antautuessani raskaan lihaskehityksen lumoihin, oivallan ja inspiroidun ja mieleeni tulvahtaa lukemattomia ideoita tulevaisuudesta ja omasta paikastani siinä. Oikeasti raudan nostelu tässä mittakaavassa kai vie vain syvemmälle päämäärättömän narsismin lumoihin eikä tuo kaivattua sielunsisältöä. Tiedän kaipaavani jotain muuta kuin viikonloppukännejä, vääriä kouluja, suurempia hauislihaksia, epävakaita ihmissuhteita ja lukemattomia unettomia öitä tietokoneen ääressä vain siitä, etten ole sillä yhtälöllä onnellinen.

Kaikista heikointa on valittaa asiasta, jonka itse voi muuttaa. Tähän väliin joku käyttäisi ainoa lapsi-vapaa kasvatus-isähahmon puuttuminen(tai sen surkeus)-turvaton ja alati muuttuva ympäristö -kortin, mutta minä en tee sitä sillä en usko sen pelastavan minua mistään. Itseasissa en usko kortin sisällön edes olevan mitenkään erityisen merkityksellinen nykyiselle tilalleni. Olisi helppoa tuudittautua ympäristötekijöiden sylkkyyn, muttei sillä saisi kuin sääliä. Kaikilla on vaikeaa ja erityisesti tässä vaiheessa. Käytän paljon mieluummin taas paikkakuntakortin, koska silloin ympärillä liehuu ainakin mahdollisuus onnellisuudesta! Silloin on päämäärä ja silloin on toivoa!

Ainiin. Otsikko ei liittynyt.

Aloitin taas pitkän tauon jälkeen lukemaan pääsykoekirjaa. Luin noin kuukausi sitten heti 40 sivua ja sitten jostain mystisestä syystä pidin kuukauden tauon. Nyt olen sivulla 70 ja pahasti jäljessä alkuperäisestä suunnitelmasta. Mielessäni on alkanut velloa yhä vahvempana vaihtoehto, etten pääsisikään yliopistoon. Tällä menolla se mahdollisuus toteutuu. Viime vuoden pääsykoeshokin olisi pitänyt opettaa siitä mihin pääsee lukematta ja mihin ei. Nykyiseen kouluuni pääsee ameebatkin ja opiskelukin on sen mukaista. Yliopistoon taas pitää ilmeisesti nähdä vaivaa. Asia jossa en ole koskaan ollut hyvä.

Suuri osa ihmisistä toimii paremmin pienen paineen alla. Minä olen yksi heistä. Minä vain vaadin jatkuvaa painostusta, että kykenen yleensä tekemään yhtään mitään. Tosin kohtuuden nimissä täytyy myöntää, että ehkä löytäisin oma-aloitteistakin motivaatiota jos opiskelisin sellaista mistä pidän tarpeeksi. Vaatimuksien osalta tuo koulun muotokuva, jonne menen nykyään ehkä 2 kertaa viikossa, on olematon. Läksyt ovat useimmiten helppoja ja yhdenkään tehtävän tai kurssin lopputyön deadline ei ole pitävä. Kaikkea voi siirtää, puhumattakin. Kunhan vain palauttaa tehtävän JOSKUS. Tässä on SAMKin opiskelupolitiikan ensimmäinen teesi. Sama pätee myös kokeisiin, joissa on yleensä 2 - 3 uusintaa. Aina voi ottaa rennosti ja sitten nähdä vaivaa muutama tunti silloin kun ei millään keksi muuta tekemistä.

Kokeet ovatkin sitten sellaisia, että ne vaativat usein omaa panostusta ja mielenkiintoa kyseessä olevaan aiheeseen. Minulla sitä harvoin on. Ei ainakaan mihinkään ohjelmistotuotantoon tai logiikkaan. Viestinnän kurssi oli hauskin ja miellyttävin ja koekin mukava. Sekin kiva kuitenkin loppui hyvin pian. Tästä niin näkee, että olen väärässä paikassa.

Tiedän, että minun täytyy päästä oppilaitokseen päästäkseni pois Huittisista. Onhan sellainenkin mahdollisuus, että tekisin töitä Tampereella vuoden ja sitten taas yrittäisin yliopistoon. Vierastan kuitenkin sitä ajatusta, koska pelkään jääväni kiinni työssäkäyvän tulotasoon, kuten niin monelle on käynyt. Sitten en koskaan lähtisi opiskelemaan ja sitä todella haluan tehdä nyt ja vuosia eteenpäin. Ilman rahaa en voi mihinkään muuttaa ja tarvitsen lähemmäs tuhat euroa maksaakseni kaikki asunnon hankkimiseen liittyvät kulut. Jokin kesätyöhakemuksistani täytyy onnata. Olen hakenut kesätöihin innokkaammin kuin yksikään vuosi ja syykin on selvä. Jos olen täällä vielä vuoden, en tiedä mitä nyt jo valmiiksi tympääntyneelle mielelleni tapahtuu.

En lähettänyt yhtään korttia ystävänpäivänä, vaikka jälkeenpäin tuli olo, että olisi pitänyt. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, että ystävänpäiväkin on täysin kaupallistettu suklaasydänjuhla, sillä teemat säilyvät suklaan muodossakin. Itselle tärkeille ihmisille on kiva muistuttaa heidän tärkeydestään, samalla tavalla kuin muinakin juhlina. Tapoja on erilaisia ja tämä on ystävänpäivän tapa. Minusta sydämen muotoisissa suklaarasioissa ei ole mitään ällöttävää, vaikka ne saattavatkin olla ällösöpöjä. Ällösöpöyden arvostaminen on näkökulmasta kiinni. Ei ole koskaan liian vanha heittäytymään untuvapilvien sekaan epäitsekkäiden ajatusten keskelle. Enkä ole nyt ironinen.