IRC-Galleria

Ikääntymisen väistämätön jatkumo on kai monille hankala asia. Usein sanotaan, että murrosvaiheissa on aina vaikea siirtyä yhdestä vaiheesta toiseen. Se luo paineita, se pelottaa, siitä ei tiedetä. Silti aina noihin lausahduksiin lisätään se kuinka uuden vaiheen päästyä kunnolla alkuun, siitä alkaa pitää ja sen hienouksiin pääsee käsiksi. Silloin esimerkiksi ymmärtää, että nyt tietää enemmän kuin ennen, niin itsestä kuin maailmastakin. Itse en ole varma asiasta.

Olen 20-vuotias poika jonkun sellaisen kynnyksellä jota kutsutaan aikuisuudeksi. Ai mistäkö tiedän olevani sen kynnyksellä? Koska minun ei anneta unohtaa sitä. Nykyinen opiskelupaikkani ei annan unohtaa sitä, sukulaiseni ja läheiseni ei anna unohtaa sitä, eikä edes suoramarkkinointi anna unohtaa, että minä voin nyt ottaa opinto-, asunto- ja tekstiviestilainaa, ostaa auton ja jopa ajaa sillä, ottaa erinäköisiä luottokortteja, joita voin käyttää niin kauan kun en kypsänä aikuisena jätä laskuja maksamatta. Sukulaiset ja läheiset sentään muistuttavat kannustavasti aikuisuuden onnesta erilaisilla motivointijärjestelmillä, jotka sisältävät liiallista alkoholinkäyttöä, masennuslääkkeitä, alituista sairastelua, yrittäjän paineiden ja pelkojen täyteistä elämää sekä katseen täyttävää yksinäisyyttä, joka saa kyllä minkä ikäisen tahansa säälimään ja surkuttelemaan elämänkulun kehitystä.

Ei ympärilläni ole juurikaan onnellisen tuntuisia aikuisia ihmisiä. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän onnettomia, pettyneitä ja surullisia elämäntilanteeseensa. Minä olen saanut käsityksen, että se on väistämätön lopputulos. Kaikki jäävät yksin, pettyvät, menettävät kiinnostuksensa ja elämänhalunsa. Jokainen lopulta taistelee jaksamisestaan, eikä tosiaankaan pelkästään jaksamisesta työssä tai muissa uurastuksissa vaan ihan oikeasti, että jaksaisi edes kiinnostua herättämään itsensä aamulla ja vieläpä pitämään itsensä hereillä. Miksi helvetissä tahtoisin ikimaailmassa kasvaa ja edetä siihen tilanteeseen?

Olen saanut esimakua aikuisuuden hyödyttömyydestä. Se tuo mukanaan vastuuta, josta nauttiminen on pidemmällä aikavälillä mahdotonta. Usein sanotaan, että se vastuu tuo identeetin lujittumisen ja itsearvostuksen kehityksen kautta oikeaa nautintoa siitä kuka ja mikä on sekä tuo oikeaa ymmärrystä elämästä ja omasta tarkoituksesta. On kuitenkin vaikea nähdä miten aikuistuminen oikeasti kasvattaisi uskoa itseensä ja omaan elämään tai edes kertoisi pätevästi 'kuka minä olen'.

Miksi minunkin on pakko aina elää erilaisten päämäärien kautta. Sitten kun olen tehnyt sen, sitten kun tulee se päivä, se aika, se tapahuma olen täydempi, kokonaisempi ja onnellisempi. Jos taas en määritä olemista päämäärillä, tunnen oloni tyhjäksi ja turhaksi. Ikään kuin minulla ei olisi mitään tarkoitusta. Silti päämäärät tunnetusti estää hetkestä nauttimisen ja vie myös usein iloa tekemiseltä, päämäärän prosessilta. En tahtoisi tuhlata elämääni yrittäen päästä johonkin minkä jälkeen haluan päästä johonkin toiseen asiaan, tilaan tai tulokseen. Haluaisin tuntea olevani täysi koko ajan, jokaisena hetkenä. Tahdon olla varma itsestäni myös silloinkin kun oletettu päämäärä ei olisi niin lähellä. Tahdon, että minut määrittää jokin muukin kuin eteen tulevat etapit. En halua kulkea eteenpäin päättymätöntä suoraa, jossa suoritan vain erilaisia tehtäviä, jotka lopulta loppuvat, kun olen kuollut.

Olen ollut joka päivä ainakin jonkun aikaa töissä porukoiden firmassa tällä syyslomaviikolla ja se rasittaa suunnattomasti. Tulin miettineeksi kuinka arvotan levon ja rahan saamisen jotakuinkin samalle viivalle, koska joka päivä mietin, etten lähtisikään töihin ja aikaisemmin olen jättänytkin. Se on helppoa kun on töissä perheyrityksessä, mutta silti tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että melkeimpä mieluummin jäisin kotiin, vaikka silloin jäisin ilman rahaa. On opiskelijoita, jotka käyvät töissä kaikki lomat ja keräävät rahaa jotain edessä häämöttävää päämäärää varten tai sitten he tekevät sitä vain pitääkseen normaalin arjen elintason kohtuullisen korkeana. Tällöin heidän ei tarvitse välttämättä tehdä töitä arkena. Ehkä kyse tosiaan onkin lähinnä asuinpaikasta. Ne, jotka asuvat omillaan arvottavat rahan saamisen lepoa korkeammalle, koska heidän on yleensäkin helpompi asennoitua vastuulliseen ja uhrauksia tekevään elämäntapaan. Minä, joka asun kotona taas olen tottunut saamaan kaiken valmiina ja siksi minua ei kiinnosta rahan saaminen, vaikka se tarkottaisi, etten pääsisi viikonloppuna juhlimaan tai saisi sitä uutta DVD:tä.

Toivon kovasti, että minustakin tulisi vastuullinen, kun muutan omilleni, mutta takaraivossa pelottaa kovasti ajatus siitä, etten vain viitsisi ylläpitää samanlaista elintasoa kuin nyt, tekemällä itse töitä. Minusta ei ole mitään pahaa pyytää vanhemmilta avustusta näinä aikoina, jolloin opiskelija on yhteiskuntaluokista kaikkein köyhin. Eikä minusta ole häpeä pyytää rahaa vähän enemmän, jotta voisi tehdä muutakin kuin syödä ja opiskella.

Suomessa on tiukassa työläisyhteiskunnasta lähtenyt ajatus omillaan selviämisestä ja työn itsearvoisuudesta. Pitää aina muistaa, että esimerkiksi Italiassa suurin osa vielä 30-vuotiaista miehistä asuu kotona. Suomessa 80% 18 - 21 vuotiaista miehistä asuu kotona. Nimenomaan miehistä, naisissa luku on pienempi johtuen naisten paremmasta opiskelumotivaatiosta sekä miehiä velvoittavasta ihanasta asevelvollisuudesta. Minun ei siis tarvitse hävetä sitä, että asun kotona.

Kukaan ei voi vihata jotain tiettyä vuodenaikaa niin paljon kuin minä sitä inhoan. Vihaan lähes kaikkea siinä: pään täyttävää pimeyttä, jokaikistä ulkona tapahtuvaa toimintoa rajoittavaa kylmyyttä, värien loisteen puuttumista ja jopa lunta, vaikka se on kaikkein pienin paha. Lumi on olevinaan kaunista lievällä kirkastavalla olemuksellaan, mutta heti kun sitä koskee, huomaa sen olevan kylmää ja usein likaistakin. Sitä on kyllä kiva muotoilla, koska samalla tuntuu aivan kuin tekisi maasta palloja. Lumi ei satu kun sillä heittää, mutta se on kaukana harmittomasta: siihen kompastuu, liukastuu, se vääristää mittasuhteita ja etäisyyksiä sekä peittää alleen kaiken alkuperäisen. Joidenkin mielestä luminen maisema on yksi kauneimmista. Minusta se on talvisen ilmaston luomuksista vähiten epämiellyttävä, mutta silti kaukana kesän lempeästä tuulesta ja kaiken alkuperäisen paljastavasta kirkkaudesta!