IRC-Galleria

Basically. Minulla on taas alkanut jokin masennuskausi, kun tulin Turkuun. Olen koko ajan kohtauksen partaalla, hermostunut, itkemässä ja tietenkin käyn läpi päässäni niitä säällittäviä itsesääli virsiä. Olen koko ajan väsynyt ja olo on kuin kävelsiin sumussa. Ärsyttää vaan ajatuskin siitä että joku kysyy syytä. Koska en itsekään tiedä syytä siihe miksi tuntuu kuin joku ottaisi jäätelökauhalla paloja rintalastatani ja viiltelisi mieltäni.

Minusta on taas tullut helvetin kyyninen. Minun on ehkä helpompi sanoa milloin vihaan jotakuta (niitä henkilöitä on muutamia) ja milloin en välitä pätkääkään. Näen rakkauden myös tuntemattomiin kohdistuvana auttamisena. Ennen kuin henkilö on täysin pettänyt odotuksesi, odotan vain rakkautta ja annan sitä.

Arvostan kyllä suorapuheisuutta, mutta liian usein syyllistyn kaksinaismoralismiin, enkä puhu itse suoraan. Tähän liittyy lähinnä se kun pelkään toisen osapuolen tuomiota ja sitä ettei hän hyväksyisi minun ajatuksiani.

Minusta on virheellistä, että useimmiten ihmiset puhuvat vain romanttisesta rakkaudesta ja asettavat sen muiden edelle. Hassua että asetat asioille tapoja millaisia niiden kuuluisi olla tai miten niiden kuuluisi mennä.

Se että sanon tuntevani yksinäisyyttä ei pakosta tarkoita ettnkö haluaisi olla yksin. Vaikeaa.

On vaikeaa kun toisaalta haluaisin lohduttaa ystäviäni, kun heillä on vaikeaa. Mutta toissaltanakin kun sain taas kuulla suruja, tuli itselleni vain pahempi olo kun en saa tehtyä mitään hänen hyväkseen.

Masennus on myös perseestä koska nytkin olen niin väsy kaikkeen eikä mikään tunnu todeliseslta, etten saa mitään aikaiseksi ja vihdoin kun tokenen vituttaa kun olen hukannut aikaa