IRC-Galleria

Lähenevään synnytykseen liittyy jännittävä elementti, johon normaalina ei-masokistisena ihmisenä en ole ennen törmännyt. Odotan kipua. Toivon että seuraava supistus sattuisi ja kun paikkoja välillä vihloo illalla, saatan maata tyytyväisenä sängyllä kuunnellen tuntemuksua ja eläen niitten kanssa jokaisen hengenvedon. Ne tuntuvat turvallisilta eivätkä sinällään epämiellyttäviltä. Jotenkin tietää että ne kuuluvat asiaan ja tuovat tavoitetta lähemmäksi.

Ns. turhat säryt ja raihnaisuus ei tuota samaa mielihyvää. Se on nyt muutaman päivän aikana alkanut ottaa kroppaa haltuunsa. Minua väsyttää, eilen iskiassärky vei yllättäen hetkellisesti toisen jalan alta ilman ensivaroituksia ja sängyssä kääntyminen on hankalaa. Mieluummin olenkin pystyssä ja puuhailen. On tullut pestyä lattioita ja muita "once in a lifetime" -juttuja nyt kun laastia ei enää tarvitse pölistellä. Henkisestä olisin valmis jo lähtemään.

Huomenna olisi taas neuvola. Jokaisella kerralla viime aikoina olen toivonut ettei tarvitsisi mennä enää.

Synnytyksessä on myös toinen hassu elementti kivuntoiveen lisäksi: Ensin pelkää että se tapahtuu ja kun päästään tarpeeksi pitkälle niin sen toivoo tapahtuvan. Minulla ei ollut oikeastaan mitään kautta siinä välissä. Eli kun neuvolassakin todettiin että vauva alkaa olla valmis niin huoli liian aikaisesta käynnistymisestä vaihtui odottamiseen. Sitä ennen pelkäsi että toinen tulee ennen aikojaan ja sairastelee sitten helpommin ja jotuu makaamaan sairaalassa pitkään.

Jokainen päivä lähempänä tulevaisuutta. Ja siltikään ei koskaan tiedä milloin lähdetään. Toisaalta aika kuluu nopeasti ja sitten taas omalla tavallaan tuntuu ikuisuudelta.