IRC-Galleria

Mun on vaikea uskoa että mä lakkaisin joskus oksentamasta. Näin 19. viikolla ei enää edes kauheasti lohduta sellaset lauseet kuten "Onneksi pahoinvointi kuitenkin loppuu yleensä viikolla 12". Ja "Mä en oo ikinä tuntenut ketään joka ois voinut pahoin 12. viikon jälkeen" kuulostaa vain kummalliselta. Varsinkin 52-vuotiaan naisen sanomana. Nyt tuntee. Sekään ei auta, että "Sitähän sanotaan että mitä pahemmin äiti voi, sitä paremmin voi lapsi", koska se ei kuitenkaan oo mikään edellytys tai takuu. Sitä paitsi mulle riittäis kyllä sekin, että se on hengissä.

Toki tää on täysin mun oma valinta, koska jos mä en vaan ajattelisi mun pahoinvointia, niin mä voisin tietysti hyvin. Ja jos mä vaan viitsisin hengittää edes joskus raitista ilmaa, niin mun olo olisi loistava. Oikeastaan mun pitäis olla kerrassaan onnellinen, koska saan nyt LEVÄTÄ, sillä mun koko loppuelämä on pilalla ja yhtä kärsimystä, alkaen ensi tammikuusta.

Onneksi Hevari tekee kaiken mun puolesta. Muuten mä olisin ehkä vieläkin katkerampi bitch. Kyllä mä silti haluan kostaa, ja puen mun lapsen mekkoon, vaikka se oiskin poika. Tytölle ei tarvi kostaa, ellei se selviä joskus raskaudesta ilman tätä. Jos selviää, niin ostan sen poikalapselle vaan mekkoja.