IRC-Galleria

Ykköseltä tuli äsken Sonja - niminen saksalainen leffa. Katsoin sitä kasvavan ahdistuksen vallassa. Tuli mieleen eräs (molemmin puolin) intiimi platoninen ystävyyssuhde joka mulla on ollut, vaikka tuossa leffassa päähenkilötyttö olikin Sillä Tavalla rakastunut parhaaseen ystäväänsä.

Sotkin tietysti naamani loppua kohden.

Turruttaminen ei ole erityisen vaikeaa, mutta unohtaminen on mahdotonta. Eikä tarvita paljoa, että vanhan haavan saa kynsittyä auki jos jostain ilmestyy sille pieninkin virike.

Rintalastan alla sellainen tunne.. tunteellinen tunne.

Äh, vitut. Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Menen lukemaan Liisasta Ihmemaassa. Ja nukahtamaan.

Ai niin. Pistin psykologikäynnit poikki viime torstaina. En tarvitse sitä (enää?). Kenties tarvitsin joskus, en ole varma. Emiliat ovat sillätavalla hassuja eläimiä ettei niillä muisti oikein kunnolla riitä ikäville asioille. Ja siis enhän minä nyt sitä kiellä ettenkö olisi ollut aivan sekaisin / henkisesti paskana viime keväänä-kesänä, se nyt on vain niin että kaikki on suhteellista, ja on vaikea sanoa miltä musta tuntuisi nyt ILMAN niitä käyntejä dagmarinkadulla. Joten ei ole alkuunkaan selvää että olisin oikeasti tarvinnut ammatti-ihmisiä tai että ne ovat vaikuttaneet merkitsevästi siihen miltä musta tuntuu nyt. Jne jne.