IRC-Galleria

Nyt se on todellakin rantautunut meille. Siis mulle. Mä oon jatkuvasti raskaana unissani tai sitten juuri lapsen saanut. Fredu on isä, kukapa muukaan? Voi jospa aika vaan kuluisi, ei nopeasti, mutta sutjakkaasti. Tottakai mä haluan vielä nauttia ajasta Fredun kanssa ilman "häiriötekijöitä", mutta mut on vaan asetettu jollekin lapsiasetukselle tai sit se asetus on tiltannut. Eniten tässä kipeetä tekee, kun toinen ei halua lapsia vielä vuosiin. Hulluko se on? Miten voi odottaa vielä niin kauan? Tai en mä oo kyl ees sille sanonut, että mulla on vauvakuume. Emmä uskalla. Joudun pettymään kuitenkin. Eikä toi taatustikaan osaa tajuta tämmöstä sanomatta suoraan. Mä ainakin jo lapsia saaneena voin kokemuksella sanoa, että lapset on niin ihania, etten mistään hinnasta lykkäis ajatuksia. Onhan se alku aina rankkaa.. mutta on siitä tähänkin mennessä selvitty. Ja se lapsi on yhteinen rakkauden tulos.

Mä itken kun katson hää- tai synnytysohjelmia. Oon kyl varmaan itkeny aina, mutta nyt mä todella itken. Mä haluan stabiilin perhe-elämän. Onnen. Mä haluan Fredun. Ehkä me vielä joskus saadaan toisemme ja extraa. On tämä prosessi kuitenkin jo käynnisttetty. Me ollaan parisuhteessa. Oltu kohta 3 vuotta. Siellä on maatila vaihtanut omistajaansa tasan viikko sitten ja Fredulla alkaa nyt sen elämän työ. Se hyppää isojen ihmisten saappaisiin ja on täten askelta lähempänä mun aaltopituuttani. Eri ulottuvuudessa tosin.

Kun mä olen Fredun seurassa mua ei vaivaa mitkään kuumeet. Mä nautin vain sen seurasta, sen tunnusta ja tuoksusta, äänestä ja lämmöstä. Sen rakkaudesta, siitä kuinka se puree mua suukkojen sijaan. Ja kun mä olen yksin mä haaveilen, liitelen ja suorastaan lennän. Muutaman kerran olen pudonnutkin. Ja voi kärpele, kun se sattui. Silti mä en luovuttanut, vaan hetken haavojani nuoltua nousin takas siivilleni. Ja nyt mä olen jo avaruudessa asti. Pitäisköhän mun puhua näistä Fredulle? Uudestaan..