IRC-Galleria

Mietin hetken ennen tämän kirjoittamista, että tarvitseeko tätäkin sanoa - tarvitseeko minun julkaista näitä kokemuksia. Mutta ei kai sillä ole väliä, mitä sanoo, vaan sillä, mitä jättää sanomatta.

Luin tänä aamuna äitini blogia. Se sai minut itkemään. Olin niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että minulla on niin oikeassa oleva lämminsydäminen äiti. Ja itkeminenhän ei ole minulle mikään helppo tai tavallinen juttu. Se todella tuntui. Ja ymmärsin ehkä hieman paremmin mistä on kysymys.
http://valmet565.vuodatus.net/blog/229448

Toivon, että voisin jatkuvasti olla uusi. Jatkuvasti antaa ytimelleni mahdollisuuksia päästä hehkumaan entistä kirkkaampana ja monivärisempänä. Ytimen tulisi voida leijua ilman niitä kannakkeita ja häkkejä, joita määritelmät luovat. Haluan tehdä sen, mikä tuntuu minusta oikealta, mutta en välttämättä tietää perusteita sille. Riittää, että pyrin hyviin tekoihin - että ne ravitsevat itseäni ja muita.

Ydin ei suinkaan hehku itsestään, vaan se tarvitsee ulkopuolelta energiaa - joko ihmisistä tai maailman kauneudesta. Itse en kuvaajana näkisi mitään syytä kuvata, jos en voisi näyttää muille sitä mitä näen. Ja jos näen jonkun toisen ottaman kauniin kuvan, voin tulla siitä hyvinkin onnelliseksi. Mutta tärkeintä tässä lienee se, että kauneus yksinään, ja ihmiset yksinään, ovat vain ytimiä, jotka tarvitsevat toisiaan voidakseen hehkua täysillä.

En ehkä usko jumalaan, mutta uskon kuitenkin voimaan, joka syntyy vuorovaikutuksesta maailman ja sen kokijoiden kanssa.