IRC-Galleria

Elyse

Elyse

Etsivä löytää.

Selaa blogimerkintöjä

Terveisin yksinäinen marttyyriKeskiviikko 04.07.2012 03:30

Olen viettänyt jo useita päiviä sellaisessa arkiahdistuksessa, että voi itku. Päämäärättömyys ei selkeästi sovi minulle. Niimpä olen asian tänään ihan kunnolla tiedostanut, ja aionkin siis tehdä aikataulut koko loppukesäksi. Ja tavoitteet. Ja suunnitelmat. Ja haaveet ja unelmat. Koska tänä kesänä olen viettänyt Euro Cosplayn jälkeen tasan yhden illan innoissani jostain (sekin liittyi cossaamiseen). Kirjoittaminen nyt on tietysti ihanaa, mutta jo vuoden kestäneestä prosessista on vaikea löytää arkena oivaltamista pidempiä hetkiä innostusta. Ehkä pitäisi järjestää illanvietto ystävien kanssa, jonne pitäisi oikein laittautua...

Käsittelen muuten toisinaan elämäni tapahtumia kolmannessa persoonassa. Se on kai ihan normaalia, mutta nytkin huomaan sitä tekeväni. "Ahaa, siis tuollaista on eroamisen käsitteleminen." Koska tähän asti en ole tehnyt sitä juuri ollenkaan ja olihan kyseessä ensimmäinen eroni. Vasta muutamien viikkojen sisällä olen huomannut kaikenkarvaisten defenssien hälvenneen ja nyt näenkin aiempaa karumman kuvan erittäin entisestä mielitietystäni. Tunnen oloni tyhmäksi. Valehtelijoita ja rikollisia siis onkin olemassa myös kauniimman sukupuolen joukossa. Hyväuskoisuus pystyy näemmä peittämään naurettavan konkreettisia totuuksia edestänsä. Rakkaus lienee sokea. Rakkaudesta puheen ollen, eivät tunteeni tainneet olla kiintymistä kamalammat muutenkaan.

Ja sitten säähän. Riemuitsen edelleen sitä, että saankin tehdä Fujimoton Ao No Exorcistista (Ainut hyvä/paras hahmo \o/). Tästä oli pieni kädenvääntö ensin äidin kanssa. Mutta ihan sama. Toteutan haaveeni. :D

Jotenkin aivan huomaamattani annan äidin päättä asioistani edelleen, vaikka olenkin täysi-ikäinen ollut jo jonkin aikaa. Syytä saattaa siis olla myös minussa. Heh. Ihan vaan tilannetta demonstroidakseni, voisin kertoa juhannuspäivästä, jonka äiti julisti löffäilypäiväksi. Esitin aamupäivästä äidille liudan asioita, joita ajattelin seuraavaksi tekeväni (mutta mikään ei ollut oikea ratkaisu). Ajattelin askarrella ("Ei kai taas sitä cosplayta. Henniina hei, elämässä pitää olla jotain muutakin.") Olisin voinut kirjoittaa novelliani ("EI tietokonetta"). Tai ehkä olisin ottanut nokkaunet? ("Oletko sä todella noin huonossa kunnossa, ettet päivää pysy pystyssä?") Lopulta en siis tehnyt juuri mitään. Istuin ja yritin piirtää, josta taas ei tullut yhtään mitään. Suurin osa ajasta kuluu Vesilahdessa laiskottelun stressaamisen lisäksi pikkuorjatöitä tehdessä. Kuulemma se, että asun kotona, en käy töissä, enkä maksa äidille vuokraa riittää syyksi kontollani teetettävistä hommista. Asuisinkin muualla, jos olisin päässyt kesätöihin. Harmi vain, etten viime keväänä vielä tiennyt, että joutuisin tosiaan asumaan kesäni kotona. Pääsen kuitenkin vihdoista ja viimein lokakuussa eroon tästä "olen elämästäni velkaa" -piinasta, kun alan saamaan ihka oikeaa opintotukea! Hallelujah, sanon minä. (dèja vu, anyone?)

Töistä puheen ollen. Haluaisin oikeasti saada jonkun työn, esim. kaupan kassan näin opiskeluaikojen kyytipojaksi. Mutta ongelma onkin, etten edes uskalla haaveilla mistään sellaisesta. Tästä ajattelumallista olen laittanut merkintöjä itselleni aiemminkin. Muutama vuosi sitten omaksuttu nöyrä ajattelutapa on mielestäni mennyt itselläni liian pitkälle. Oikeasti syynä saattaa olla melkoisen surkea itsevarmuus, jota pelkällä tiedostavalla ajattelun korjaamisella on ollut melko mahdotonta korjata. Kaipaisin kannustusta. Aiheesta kiinnostuneita ihmisiä ympärilleni. Jostain syystä en vain osaa, jaksa enkä uskalla hypätä tuntemattomaan. Ja olenhan minä ollut jossain melko lyhyissä hanttihommissa, joista ei ole jäänyt moukaroitua itsetuntoa ja auktoriteettien pelkoa parempaa mielikuvaa jäljelle. Mielessäni on itseasiassa ollut tässä jo aika pitkään, että kysyisin yhtä työharjoittelupaikkaa kevääksi. Jostain syystä en vain saa itsestäni sitä vähää edes irti, että uskaltauisin avaamaan suuni. Noh. Tämä on kyllä hieman monimutkaisempi tilanne, kuin annan olettaa.

Hitto. Olen sittenkin sellainen ihminen, joka vaatii ehdottoman varman muiden ihmisten hyväksynnän ennen kuin uskaltaa liikauttaa sormeaan tai edes aivastaa. Ei näin vain voi elää. D: Argh. Ketuttaa oikeasti.

Muutenkin viime päivinä on vaivannut hirveästi sellainen asia kuin unettomuus. En ensin saa unta johonkin aikaan ja herään yön aikana useita kertoja, jolloin se uni ei vain tule. Perheen lääkäripersoonan mielestä tämä johtuu ehkä kuulemma kilpirauhasen liikatoiminnasta, mutta en vain jaksa epäillä koko asiaa, kun muita oireita ei kuitenkaan ole. Eikä inha olo ole jäänyt pelkkään unirytmiinkään, vaan on jo ties monettako päivää ollut äklö olo. Niin kuin sellainen olen-vain-yksi-limaläiskä-jonka-elämäntarkoitus-on-olla-ällö-ja-kärsiä-ja-ehkä-jonain-päivänä-kuolla-pois. Vähän olen kyllä epäillyt, että tässä on aika vahvasti kyse ruokavaliosta. Sisimmässäni tiedän, että pari kevympää paastopäivää auttaisivat, muttakunnnnnnnnnn. Vaikeuksista nauttivan ihmisen on selvästi tarkoitus nähdä jokaisessa asiassa jotain ylitsepääsemätöntä.


Ja mitä tämän koko tekstin ajan jotenkin vängerrellen olen yrittänyt saada suustani, on, että tarvitsen huomiota. Sosiaalista kosketusta. Ystäviä. Materiastakin nauttimista. Välillä olen kaivannut jopa kumppania. Ja sitten sellaista ihmistä tai asiaa, joka voisi vain auttaa elämäni raiteilleen olematta kuitenkaan äitini. Oikeastaan kaipaan jo kouluun, vaikka olisin eksyksissä sielläkin. Sen kuitenkin tiedän, että Ikaalisissa odottavat impro-kaverit ja heidän seurassaan illanvietot. Niin. Ehkä olen yksinäinen. Eniten pelkään, että yksinäisen salainen seuralainen olisi myös masennus. Kllpparilääkitystähän en ole vieläkään aloittanut, mutta tällainen arvaus kaikkien muiden synkkien ajatusten joukossa ahdistaa.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.